Kähkönen kirjoittaa historiallista epiikkaa, Kuopion horisontista kuvattua sotavuosien elämää 1940-luvulla. Kähköstä on sekä kehuttu että palkittu ansioistaan, joita ovat aihepiirin ohella tekstin ammattitaitoinen rytmitys ja rikas kieli sekä taiturillinen tyyli. Myös lukijat ovat ottaneet kirjat omakseen, eräistä niistä on otettu lukuisia painoksia. Vaikka kirjat on määritelty itsenäisiksi osiksi sarjaa, juonen kannalta olisi parasta lukea sarja ilmestymisjärjestyksessä. Kustantaja on Otava.

Lukija miettii aina, miksi kirjailija tarttuu erityiseen aiheeseen kirjasarjan verran. Kähkösellä isoisän kokemukset Tammisaaren vankileiriltä lienevät olleet se kosketuskohta, joka on käynnistänyt aiheen prosessoinnin kirjoiksi. Kähkösen kuvaus on taitavaa, hän osaa luoda aitoa atmosfääriä ja rakentaa ihmisten väliset suhteet uskottavasti. Minä oivalsin vasta Kähkösen Kuopio-sarjan luettuani senkin, miten paljon eri murteissa on samaa niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Savon murteessa on samoja ilmaisuja kuin etelä-karjalaisen lapsuuteni kielessä ja jopa pohjalaismurteissa esiintyy savon kanssa yhteneviä piirteitä.  

Mustat morsiamet (1998) kertoo nuoren Annan tarinan, miten hän lähtee kotoaan vieraan palvelukseen, tutustuu Lassi Tuomeen ja tulee vähitellen tunnetasolla sekä olosuhteiden vuoksi sidotuksi perheeseen, joka on kahtia jakaantunut: Lassin äiti edustaa uskonnollista puolta ja miesväki poliittisesti aktivoitunutta työväkeä. Annan aikuistuminen tulee kuvatuksi hienovaraisesti ja taiten. Nuoren parin suhdetta määrittää voimakkaasti Lassin idealismi ja toiminta kommunistisen aatteen puolesta. Todellinen uhka myös toteutuu seitsemän vuoden tuomiona, joka vie miehen Tammisaareen vankileirille ja murtaa henkisesti. Kirjan päättyessä tarina jää avoimesti odottamaan jatkoa, jota sitten seuraakin.

Satuin lukemaan Rautayöt (2002) tällä erää ensin. Rautaöissä kirjailija ikään kuin houkutteli ja talutti minut lukijana Tuomen perheen poissa ja läsnä olevien henkilöiden pariin. Ote tiivistyy sivu sivulta, kun tarina pääsee vauhtiin. Hyvän epiikan tunnusmerkki on ennen muuta taito kuvata tapahtuma-aikansa asiat ja ilmiöt uskottavasti ja saada lukija kiinnostumaan tarinan henkilöistä niin, että haluaa lukea kirjan siltä istumalta loppuun.Tämän Kähkönen osaa tehdä taitavasti ja vaikka aika ja paikka eivät ole omaa historiaani, alkaa pian kiinnostaa, miten näille ihmisille käy. Kiinnitin huomiota mm. erilaisten tuoksujen kuvailuun sekä päähenkilö Annan mielessä risteilevien tunnevyöryjen kuvaukseen.

Jään ja tulen kevät (2004) kuvaa naisten sitkeää ja hidasta murtautumista kohtaloistaan uusiin kuvioihin. Kähkönen kuljettaa aikakauden kuvausta taitavasti myös lasten kautta. Lähestyvän sodan uhka leijuu ilmassa ja tämä osa päättyy kuvaukseen, miten lapset viedään maaseudulle pommituksia pakoon ja ruokapula vaikeuttaa köyhien elämää kaupungissa. Kähköselle ominainen lämmin ja tempomaton kerrontatyyli miellyttää lukijaa.

Lakanasiivet (2007) olin lukenut erikseen v. 2009. Ensi kerralla en niin täysin ihastunut Kähkösen tyyliin usean henkilön kuljetuksesta juonessa pitkin matkaa, koin sen hajoittavana. Tässä vaiheessa uudelleen luettuna kokemus oli toisenlainen: henkilöt olivat jo tuttuja, kukin omalla tavallaan osa tarinaa. Kaikkien elämänkulusta halusi tietää. Yhteen päivään tiivistetty sodan alun kuvaus väreili pelottavaa epävarmuutta ja uhkaa tunteisiin vetoavalla tavalla.

PS. Syksyllä 2012 on Kähköseltä tulossa jatkoa Kuopio-sarjaan: Hietakehto

”Huomaa hänet, pysähdy hiukan, silmistä arvaat olonsa tiukan. Kuuntele hiljaa mikä toista painaa, lämpimin korvin aikaasi lainaa…”

Syksyn uutuuskirjatarjonta näyttää vain vahvistavan trendiä, jossa nuorehkot naiskirjailijat erityisesti kaivautuvat sota-ajan ilmiöihin ja tarinoihin. Sodan kokeneet siviilit ja heidän lapsensa ovat vaienneet kokemuksistaan, rintamalotat muistelleet muistonsa, mieskirjailijat kirjoittaneet Kollaat ja muut sankarityöt jo puhki. Nyt tuntuu tulleen naisten vuoro. Näkökulma muuttuu heti ja tuo esiin, miltä sodan vuodet tuntuivat naisten ja lasten näkökulmasta ja näyttävät sodanjälkeisten sukupolvien silmin.

Katja Kettu;  Kätilö                   WSOY 2011

Uh, pitkästä aikaa pohjoisesta tulee jotain vain heille ominaista, järisyttävän komeaa proosaa sitten Timo K. Mukan! Olisi tietysti pitänyt lukea Katja Ketun aiemmat ensin, kehutut ja palkitut Surujenkerääjä (2005) ja Hitsaaja (2008) – niin olisi ollut jotain vertailukohtaa. Kätilöä lukiessa tulin ensi kertaa kirjailijan kieli- ja tyylimaailmaan ja se sekä huikaisi että hätkähdytti. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu – ei muuta kuin oman kokemuksen. Kohtalaisen paljon lukenut tunnistaa kyllä heti lahjakkaan tekijän ja tässä on semmoinen. Ketun kieli on huumaavaa, alkuvoimaista, suorastaan raastavan vahvaa. Taustalla oleva tosipohjainen tarina mykistää sotien ajan jälkeen syntyneen lukijan, mutta ehkä sitäkin enemmän kirjailijan kyky sukeltaa henkilöidensä nahkoihin. Jonkin verran vaikea oli hahmottaa tapahtumien kronologinen järjestys lukujen ajankohtamerkinnöistä huolimatta, kun tarina hyppelehtii ajassa edestakaisin, mutta lopulta se ei ole tärkeääkään. Vahva, alkuvoimaisen kaunis rakkaustarina toimii tasapainottavana tekijänä sodan aikaisille epäinhimillisille oloille ja raakuuksille. Kirja mellastaa paikoin lähes sietämättömään mittaan naisen sisätilassa, kuvastaen ulkovallan miehistä invaasiota toisen maan rajojen sisällä. Kielen ilotulitus yltyy paikoin räävittömyyteen asti.  – Silti: lue tämä kirja, se ei voi olla vaikuttamatta.

*

Ritva Kokkola;  Palasin kynnykseltä              Myllylahti 2010

Harmittomia, hyväntuulisia eläinaiheisia juttuja, joita en ihan novelleiksi luonnehtisi.

*

Hannu-Pekka Björkman;  Kadonneet askeleet       Kirjapaja 2011

”Matkoja aikaan ja taiteeseen” alaotsikoitu kirja, jossa on näyttelijänä tunnetun Björkmanin ajatuksia sekä korkeatasoiset taidekuvat.  -Pidin kovasti tästä eleettömän syvämietteisestä kirjasta, joka paljastaa tekijänsä mietiskelevän ja syvästi kokevan hengenlaadun. Björkman puhuu kirjassa mm. hengellisen muistin menetyksestä ja nykyihmisestä, joka kelluu tyytyväisenä tiedon valtameressä ja ajelehtii sattumanvaraisten tuulten mukana arvokompassinaan populaarikulttuurin sisällöt ja nopeasti sieltä täältä poimitut tiedon palaset.

”Entä oma valoni? Onko sitä? – En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Tietoisuutta siitä, että olemme kaikki yhtä, näyttelijät ja yleisö ja että on olemassa luova henki, joka on voimakkaampi kuin tahtoni.”

*

Monika Fagerholm, Martin Johnson;  Meri                             suom. Asko Sahlberg               Teos 2012

Alaotsikolla ”Neljä lyyristä esseetä” käsitellään historian, tieteen, haastattelujen ja reportaasien keinoin tekijöidensä henkilökohtaista suhdetta mereen. Todella sytyttävä, ainutlaatuinenkin teos, jossa maistuvat yhtä aikaa elämän maku ja meri-elementin suolaiset pärskeet. – Hitaasti luettavaa, jos malttaa, minä ahmin!

*

Pirkko Lindberg;  Saalis    suom. Marja Kyrö             Otava 1989  

Ilmestymisvuonna Lindbergin Saalis oli J.H.Erkon kilpailun paras esikoiskirja. Aiemmin lukemani Maailmanmatka (1995) ja Hotelli Kaipaus (2010) ovat omalla tavallaan sykähdyttäviä. Lindbergin vahvuus on intensiivinen juonen kuljetus, rikkaat yksityiskohdat ja mestarillinen päähenkilöiden tunteiden ja persoonan tulkinta. Kirjat ovat runsaita, tämäkin 489 sivua. Vaikka periaatteessa inhoan tiiliskivikirjoja, olen kuitenkin Lindbergin kirjallisen lahjakkuuden lumoissa siinä määrin, että olen ajatellut lukea koko tuotannon. Olen tehnyt toistuvan huomion: Lindbergin on jotenkin vaikea päästä alkuun, mutta kun kertomus pääsee vauhtiin, se pitää imussaan. Saalis on rakkauskertomus, josta lukija voi löytää itseään ja peilata käsitystään rakkaussuhteesta, uskollisuudesta, naisen ja miehen erilaisesta kyvystä rakastaa, unohtaa, antaa anteeksi ja toteuttaa itseään.

**

Anna-Maija Raittila, 23.7.1928 – 25.8. 2012

Olin keskikoulussa, kun Anna-Maijan ensimmäinen runokirja, Ruiskukkaehtoo, julkaistiin. Kirja oli yksi niistä, jotka tekivät minusta ikuisesti ja peruuttamattomasti runojen ystävän. Henkilökohtaisesti tutustuin Anna- Maijaan v. 1989 Sinapinsiemen ry:n järjestämällä matkalla Taizèen. Jo ensimmäisessä hetkirukouksessa matkabussissa koin syvää rauhaa ja iloa, kotiinpaluun juhlariemua. Matka muutti elämäni, hiljaisuuden liikkeestä tuli  hengellinen kotini. Vuosien varrella kohtasin Anna-Maijan Morbackan retriittikodissa, Heponiemen retriitissä, ystävän luona, Tuomasmessussa. Minulla oli tilaisuus myös käydä retriitinohjaajakoulutukseni Anna-Maijan ja Paavo Rissasen ohjauksessa.

Anna-Maija oli kukkasieluinen, avoin ihminen, mystikko, runoilija ja syvällinen teologi. Hän antoi itsensä ihmisille ja kohtasi kaikki samanarvoisesti. Olkoon muistonsa siunattu, kuten elämänsä.

(Kuvassa Anna-Maijan 70-vuotispäivälahja, Pyhän Annan ikoni Morbackan kappelissa.)

”Yö kaikista synkinkin aamuksi saa, miks sieluni unhoitit sen? Kun hätä ja tuska sua ahdistaa, oi malta vain hetkinen! Taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja koittavi auringon koi, taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja lauluni riemua soi!” (Hengelliset laulut ja virret, 244)

Laulujen hyräily oli äitini tapa hoitaa hengellistä elämäänsä arkisten töidensä keskellä. Tuon laulun sanat ja sävel virtasivat nyt kirkkaana pimeään yöhöni. Kipujen kierteen lannistamana näin edessä vain mustaa toivottomuutta. Vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona vietettyjen piinallisten viikkojen jälkeen – on taas aamu! 

Öisin on viileää ja pimeää. Kipu kypsyttää. Valvon ja mietin viime päivien tapahtumia. Laskeudun mielen pohjalle asti kuullakseni mitä siellä on. On pelkoa tulevaisuudesta synkistyvien pilvien alla. Ymmärrän, että tämä on erään unelman kuolema. Annan surun menetetystä tuntua, sattua äänettömään itkuun asti. Se on helpottavaa. Ei ole tarpeen esittää urheaa, jos ei sitä ole. Pohjalla käyden tulee aikanaan vahvempana ylös. Aina löytyy jokin väylä eteen päin. On ennenkin löytynyt.

Viileitä aamuja, sateisia päiviä ja auringonpaistetta – jossain myös ukkosrintamia tarjoaa luonto, kun elokuu alkaa kääntyä loppupuolelleen. Olemme tulleet taitteeseen, joka palauttaa meillä lapset ja opettajat kouluihinsa, toisaalla Euroopassakin lomakausi jatkuu itsepintaisen helteen kourissa. Olympiakisat lähestyvät loppuaan ja suomalaiset saavuttaneet mitalitavoitteensa. Mitä tulee kunkin henkilökohtaiseen kesään, se täytyy summata itse. Saavutinko tavoitteeni, oliko niitä? Mihin suuntaan tästä?

Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.

”Piilotan haaveeni, aikaa on niin vähän”, Arleena sanoi blogijutussaan, jossa oli kuvia vanhasta, kuluneesta, mutta kauniista talosta. Ehkä tässä tarkoitetaan kunnostuksen vaatimaa työmäärää suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Kirjoittajalla on silmää rapistuneellekin kauneudelle ja piileville mahdollisuuksille.

Minä eksyin ajattelemaan koko elämää. Mistä sen oikeastaan tietää, onko aikaa paljon vai vähän jäljellä? Ja suhteessa mihin? Kaksikymppisenä opiskelut olivat kesken. Kolmikymppisenä perhe ja työ vei kaiken ajan. Kun olin neljäkymmentä, opiskelin taas ja olin vahvimmillani naisena. Viisikymppistä juhlin kuin riemuvuotta konsanaan ja tunsin kukoistavani. Kuuttakymmentä en ehtinyt edes miettiä, kun siihen ajoittui työstä luopuminen, eläkkeelle lähdön ja vapautumisen juhla ja Esikoisen häät. Seitsemäänkymmeneen on vielä matkaa. 

Vieläkään en ajattele, että se elämä oli sitten tässä. En, vaikka terveyspulma toisensa perään on ilmaantunut. Jokainen vuosipaalu lisää ihmetystä: yhä on aikaa ja haaveitakin. Muutaman haaveen olen haudannut tien oheen, muutama on haalistunut itsekseen matkan varrella, mutta yhä on aikaa haaveille.

Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon.

Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.