Pissismummo oli suunnistamassa naapurikaupungissa asemalle parkkipaikan läpi, kun eteen putkahti vierasmaalaisen näköinen naisihminen, joka kysyi huonolla suomenkielellä ’aputeekkia’. Mummon vaisto sanoi, että nainen ei ollut minkään avun tarpeessa, joten hän huitaisi kädellä siihen suuntaan missä apteekin tiesi olevan ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä eteen pullahti jostakin toinen samanmoinen nainen, joka tyrkytti muovikääreessä olevaa lehteä ostettavaksi. P.Mummo kiersi lehdenkaupittelijan päätään puistellen, mutta sitten käsipuoleen tarttui taas aputeekin kysyjä ja tyrkytti sormusta: Ota ota, ilmanen lahja. Mummo tempaisi kätensä irti ja koveni: en ota, ei tässä maailmassa mikään ilmaista ole. Naiset jäivät huutelemaan ties mitäkin perään kun Mummo lisäsi vauhtia siihen suuntaan minne oli menossakin.

Asemalaiturilla Pissismummo pani merkille, että aputeekin kysyjä ja lehden kauppaaja olivat ilmaantuneet penkille istumaan kahta puolta muuatta perjantaipohjat ottanutta miesihmistä. Mummo ehti vasta ajatella, että ottaa kännykkään kuvan, kun juna jo viuhahti asemalle. Toivottavasti mies piti lompakostaan kiinni. 

Viikolla Pissismummo oli näet lukenut paikallisaviisista poliisin varoitusta röyhkeistä katuvarkaista, jotka ovat ryöstelleet varsinkin mummojen, pappojen ja juopuneiden lompakoita. Taktiikka on kysyä jotain osoitetta, kiinnittää vastaajan huomio neuvomiseen niin, että toinen ehtii korjata avonaisesta laukusta saaliin. No joo, tuumi Pissismummo lukiessaan, jo on vastataktiikka selvillä: pidetään laukku tiiviisti kiinni ja omassa kainalossa, lompakko kotona ja rahat ja kortit kahden vetoketjun takana eikä päästetä tuntemattomia iholle. Näillä mennään – ja vaistolla.

Alttarille on aseteltu valkeat kukat, paljon vihreää. Kuusi kynttilänliekkiä liikahtelee levollisesti. Kuorin seinälle heijastuu sunnuntain teemakuva Korotettu Kristus. Kellojen vaiettua alkavat urut soida ja messun toimittaja avustajineen tulee kuoriin juhlakulkueessa. Hilkka kantaa kulkueristiä. Hän on palvellut uskollisesti jo kauan seurakuntamme suntiona. Muistan hänen työtoveruuttaan lämpimästi. Hän on ihminen, jolla on harvinaista hienotunteisuutta ja tilannetajua.

Mietin uskoni tilaa penkissä istuessani. Tiedän, ettei usko ole omasta viisaudesta tai voimasta riippuvainen, mutta ei se staattistakaan ole. Olen tuntenut uskoni hapertuvan, murenevan reunoiltaan, jotenkin huokoistuvan. Siinä kuitenkin on jokin minuudesta riippumaton luja ydin, joka ei murene. Ehkä on niin, että usko elää ikääntymisen tuomien tuntojen mukana.   

Samuli-pappi puhaltaa tekstien välisoiton pasuunallaan ja Lotta-kanttori kuvioi pianolla melodiaa. Kuulostaa raikkaalta ja energiseltä urkujensoiton lomassa. Saarnassa Samuli-pappi tulee maininneeksi, että kymmenen vuotta sitten helatorstaina hänet vihittiin papiksi. Muistan hänet ja Ari-kirkkoherran rovastikunnan kehitysvammaisten rippikoululeiriltä 1990-luvulla. Ari oli nuori pappi silloin ja toimi rippikoulun vastaavana teologina. Samuli oli seurakunnassamme kesäteologina vastuullaan myös yhden rippikoulupojan fyysinen huolenpito. Varsin diakoninen tehtävä nuorelle teologiopiskelijalle.

Penkeissä olisi tilaa enemmällekin väelle, mutta ne tutut kasvot siellä nytkin huomaa. Ihanaa, että on monta moikattavaa, kun soljumme ulos. Tänään ei ole kirkkoväärtejä alasalin keittiössä kahvinlaitossa, joten kukin menee kotiinsa kirkkokahville, pyhän tuntu mukanaan.

Kuvittelin joskus, että lapsi kasvaa itsestään, vanhemman tehtävä on mahdollistaa, ohjata ja tukea kasvua. Nykyään näyttää siltä, että vanhemmat kokevat tehtäväkseen valmentaa lasta kilpailemaan parhaasta paikasta auringossa ja osaamaan asiat ennen aikojaan.  – Riittääkö kaikille ensimmäisiä sijoja?  

*

Ei ole helppoa olla opettaja. Haluaisi aidosti jakaa tietoa ja ohjata tiedon lähteille, innostaa ja innostua. On saanut siihen parhaan mahdollisen valmennuksenkin. Vaan todellisuudessa pitäisi saada kaikesta muusta kiinnostuneemmat tai mistään kiinnostumattumattomat oppilaat miten kuten pysymään agendalla tai edes luokassa. Pitäisi osata hallita kaoottista laumaa, jossa aina joku riehakoi niin, ettei toistenkaan oppimisesta mitään tule. Pitäisi sietää henkilöönsä kohdistuvaa irvailua provosoitumatta. Keinotkin on, mutta saako niitä käyttää.  – Kuinka kauan meillä on opettajia tätä menoa?

*

Vanhus puhkesi puhumaan maattuaan viisi vuotta mykkänä petissään, meluaa iltapäivälehden lööppi. Tämän ihmeparanemisen sai aikaan lääkäri, joka ymmärsi hallitusti purkaa liiallisen ja tarpeettoman lääkityksen.  – Mitenköhän paljon meidän vanhainkodeissamme ja vuodeosastoillamme makailee hiljaisiksi lääkittyjä muumioita elävien vanhusten paikoilla?

*

Sunnuntain otsikko viittaa rukoukseen. Tiedän monta, joilla on käytössä lapsena oppimansa iltarukous, jossa puhutaan levosta, suojasta, taivaasta. Eräänlainen mantra, tottakai, mutta miksi ei. Hätärukous, sydämen huuto, puristuu ihmisestä yllättävässä tilanteessa, jossa omat voimat ja selviytymiskeinot eivät riitä.

Monen usko on ajatuksissa käytyä polemiikkia järkeen käyvän ja itselle sopivan maailmanselityksen puolesta. Sydämen puhe on rukousta, jossa en yritä selostaa itselleni, muille enkä Jumalalle mitä mieltä milloinkin olen ja miten elämäni asiat olisivat paremmin. Jos Jumala on, hän on tietoinen missä täällä mennään ja mitä tarvitaan, riittää huokaus: Ohjaa mua. Jos Jumalaa ei sinulle ole, kuka kuulee sydämesi puheen? 

No eihän se vappu nyt ihan käsikirjoituksen mukaan mennyt kumminkaan. Panimme evästä reppuun ja läksimme pyöräilemään Rantatietä Halosenniemeen. Vastatuuli oli viiltävän kylmä. Perillä järvi myllersi vapaana, aallot pärskivät rantakallioihin. Etsimme suojaisimman paikan aurinkorinteeltä, siinä nautimme simat ja rapistelimme tippaleipiä, joista huomattava osa päätyi murusina nurmikolle. Mutta vuokot kukkivat! siniset ja valkoiset! Scillamatto hehkui sinisenä polun toisella puolella ja punaiset kärryt olivat paikoillaan omenapuun alla. Sieltä sen viimeistään saa, kevätfiiliksen!

Eilen oli juttelupäivämme Katupappilassa. Kävijöiden määrä neljän tunnin aikana lähestyi jo viittäkymmentä. Monelle yksinäiselle paikka on tullut tärkeäksi, saattavat poiketa tullen sekä mennen asioilla käydessään. Jotkut sopivat tapaamisiakin sinne. Pari nälkäistä pikkupoikaa kävi koulusta päästyään ja tyhjensi hetkessä keksilautasen. Tuuli pöllytti standia nurkalla ja ikkunan takana kävelykadulla kulkijat pitelivät hatusta kiinni. Ajattelin, miten monelle tämä paikka antaa turvallisen mahdollisuuden kertoa ja jonkun joka kuulee.

Kaivetaan vaatehuoneen periltä alimmaisesta laatikosta viime keväinen valkolakki tai vappua monta jo nähnyt ent.sellainen ja lähdetään raitille. (Mikä tahansa hassu hattu käy yhtä hyvin.) Raitille lähtemisen tarkoitus on pitää hauskaa, mikä (hauskanpitely siis) onkin vapun syvin olemus. Kotona otetaan kuohuvat lähtöä vauhdittamaan (timakatkin käy, jos niistä enempi tykkää). Kaupungilla näyttäydytään serpentiinit kaulassa ja foliopallo (lapsen tai lapsenlapsen) ranteeseen sidottuna. Ostetaan Äpy tai Kevätpörriäinen, jos myyjä osuu kohdalle (tai ei osteta, jos rahasta tekee tiukkaa). Ajaudutaan Linnanmäelle syömään hattaraa kummitusjunassa. Lapsenlapsia tai omia keskenkasvuisia vatkataan kaikissa härveleissä, kunnes oksentavat. Palataan kotiosoitteeseen grillaamaan nakkeja ja juomaan kaljaa. Kaljaa voi vaihtoehtoisesti juoda myös terasseilla, joita on avattu kaupungille, jos siis tarkenee.

Vaihtoehtovappujuhlijat hytisevät toreilla ja aukioilla räntäsateessa kuuntelemassa ideologisia liturgioita ja marssivat sitten lämmetäkseen kaupungin halki lippuineen. Aate kirkastuu itselle ja pääasiahan on näkyä. Ikävä kyllä nykyään ei kadunvarsilla ole tarpeeksi katsojia hurraamassa niin että ei se enää ole niin hauskaa kuin ennen. 

Pissismummo ja Poikakaverinsa istahtavat kotikeittiönsä pöydän ääreen lakitta päin nauttimaan simaa ja tippaleipiä. Vappu viskoo pihaan valkeita ryynejä tai märkiä lumilänttejä ja hyytävä tuuli pyörittää orvokkiamppelia. Ihan naurattaa, niin on lystiä. Hauskaa vappulia kaikillen!

RUNOJA

Liisa Marjatta Järvinen;  Alkumeren laulu runoja                                             Mediapinta 2013

”Runoaaltoja alkumyyttien meressä” on runoilijan alaotsake teokselleen. Liisa Marjatta Järvisen koko kirjallisen tuotannon läpi kulkee jollain tavalla luomiskertomuksen teema. Uusin teos on raikasta, omaäänistä ja hienolla tavalla kypsää runoa. Pienen kokoelman piirrokset ovat myös runoilijan käsialaa. Pidin erityisesti hienovaraisesta huumorinpilkkeestä, joka maustaa luomiskertomuksen teologista uustulkintaa.

”Kun luoja oli luonut käärmeen, / hän oli luonut naisesta puolet. / Muuten ei voi selittää sitä notkeutta ja mukautuvaisuutta, / millä nainen kiemurtelee patriarkaalisen maailman läpi.”

*

Hidas tanssi, Mäntyrunoja   toim. Risto Rasa              Karisto 2012

Maahenki Oy:n kustantama viehättävä kuva-runo –teos. Itse viehätyin paitsi monista hienoista runoista myös korkeatasoisista männynrunkokuvista. Taitossa on tosin pieni virhe, pari kuvaa ja runoa on kahdesti, muuten painojälki on mitä parhain.  – Upea kirja luonnonystävälle.

*

Maaria Leinonen;  Huomisen ovella              Kirjapaja 2012

Pidetyn runoilijan uusimmat luonnon- ja ihmisläheiset, elämäntäyteiset pikku runot keinuttavat lukijaa kuin kesätuuli koivunoksaa.

  ”Katkruudelta / varjele, Elämä! / Enkö vieläkin kuuntele / olkani yli / lapsuuden haamujen / hiivintää? / Olisi aika lopultakin / haudata ne, / etten niitä mukanani / viimeisenkin rajan yli. / Eikä se mikään haamuraja! // Unohduksen armo, / auta upottamaan / menneisyyteni varjot / muistamattomuuden / pohjattomaan suohon. / Että anteeksi muille / ja itselleni. ”  

PROOSAA

Kati Parppei;  Laatokan Valamo                      SKS 2013

Fil.tri Kati Parppei on tutkinut Valamon historiaa venäläisistä ja suomalaisista kirjallisista lähteistä. Paikan historia kiinnosti, koska pääsin kerran Sortavalasta käsin turistivierailulle Valamon luostariin. Mieluusti menisin uudestaankin ja pitemmäksi aikaa tutustuakseni myös skiittoihin, jotka ovat kauempana pääluostarista. Parppein Valamo-tutkimus on perusteellinen, mutta ei anna kovin paljon todennettavia faktoja luostarin perustamisvaiheista. Erilaisia tarinoita kyllä riittää ja teoksessa keskitytäänkin paljolti niiden todistamiseen paikkansa pitämättömiksi. Ongelma ei niinkään johdu tutkijasta, vaan käytettävissä olevasta lähdeaineistosta. Teos on runsaasti kuvitettu ja kuvat kertovat puolestaan.

*

Hilkka Niemelä;  Pieni eläkekirja                     Maahenki 2013

”Eläkkeelle työstä, ei elämästä” on osuva alaotsikko tälle sympaattiselle kirjaselle. Aihe on näinä suurten ikäluokkien eläköitymisvuosina hyvinkin ajankohtainen ja kokemukset tuoreita niin kirjoittajalle kuin monelle lukijallekin. Kirjoittajan psykologinen ja samalla käytännöllinen ote aiheeseensa miellytti minua. Ei eksytty yhteiskunnalliselle ja poliittiselle agendalle, kirjoittaja säilytti pitkälle yksilön ulkoista ja sisäistä asemointia koskevan näkökulman. Toivoisi kustantajan panostavan mainontaan, sillä ainakaan pääkaupunkiseudun kirjakaupoista ei kirjaa kysymättä löydä. Akateemisesta kirjakaupasta kirja löytyi ’piippuhyllyltä’ eli kolmannesta kerroksesta, takanurkkauksesta.  – Kannatti etsiä.  

*

Sofi Oksanen;  Stalinin lehmät   WSOY 2003                                                         Kun kyyhkyt katosivat             LIKE 2012

Luin ensiksi uusimman Oksasen, tuon ’kyyhkyt’, jolla uutuutena on vielä lyhyt lainausaika. Oksasen tyyli on koruton, hän tuntuu luottavan tarinan voimaan. Onhan tuo lähinaapurimaan historia karmivaa luettavaa. Oksanen ei vyörytä rintamia vaan keskittyy muutaman yksilön toimien kuvaamiseen saksalaismiehityksen aikaan.

Stalinin lehmät on muun muassa niin maan perusteellinen syömishäiriön kuvaus kuin ikinä. Siinä on myös mielenkiintoisesti  kuvattu äiti-tytärketju. Kaksi kotimaata, salattu äidinkieli saavat vivahteikkaan merkityksen. Huomaan, että en kykene eläytymään näin pitkälle menevään ja tarkasti kuvattuun kyttäyskulttuuriin, luettuna se alkaa vaikuttaa vainoharhaiselta. Oksanen toki hallitsee aihepiirinsä, mutta mitään hauskaa kirjassa ei ole, ei huumorin pilkahdustakaan. Mielenkiintoista tosin on lukea myös ristiriitaisesta suhteesta uuteen ja vanhaan kotimaahan, suomalaisen ja virolaisen kulttuurin eroihin.

Mietin tätä mestarillisuusleimaa, joka nyt jo monesti palkitun kirjailijan paljon myytyyn ja useille kielille käännettyyn tuotantoon on lyöty. Aihepiiri on kyllä kiinnostava, mutta jotenkin kylmäksi Oksasen tyyli kaltaiseni lukijan jättää.

*

Pauliina Vanhatalo;   Korvaamaton                Tammi 2012

Kirjailija on kolmekymppisten sukupolven edustaja, minulle uusi tuttavuus. Kolme romaania on jo ehtinyt julkaista ja esittelyteksti luonnehtii häntä työelämän ja yhteiskunnan tarkkanäköiseksi kuvaajaksi, joka taitaa myös puhuttelevan tarinan luomisen. Korvaamaton on varatuomarin työn ja oikeustalon työyhteisön sekä erään parisuhteen kuvaus ja samalla traagisen kohtalon kokeneen naisen tarina. Teos päättyy varovaisen toiveikkaisiin näkymiin, mikä jättää kipeää aihetta kuvaavan tarinan lukijalle positiivisen vaikutelman tekijästään.  – Mukava, todentuntuinen lukuromaani.

*

Ulla-Lena Lundberg;  Marsipaanisotilas  suom.Leena Vallisaari  Gummerus 2013

Marsipaanisotilas on katkeraan tappioon ja julmaan rauhaan päättyneen Suur-Suomi -sodan kuvaus sotakirjallisuudessa harvinaisesta näkökulmasta, suomenruotsalaisen perheen kautta. Lundberg osoittautuu tässä taitavaksi tarinankertojaksi, joka lumoaa terävänäköisellä perhesuhteiden kuvauksella. Sotaan kutsuttujen, upseereiksi edenneiden Kummelin perheen poikien sulautuminen enemmistökielisen joukkueensa johtoon on vivahteikasta, ja poikkeusolojen jännitteiden kuvaus suorastaan mestarillista. Muutama tarkkaan harkittu ja ajoitettu traaginen juonen käännös terävöittää juohevaa ja kaunista kieltä kirjoittavan Lundbergin tekstiä.  ̶  Tätä kirjaa on ilo lukea suuresta sivumäärästä ja painavuudesta huolimatta.

*

Maarit Turtiainen;  Punainen paasto                    WSOY 2012

Kiinnostuin romaanista havaittuani sen tapahtumaympäristön Istanbuliksi, jossa vietimme viime joulun. Olikin hauska päästä kirjan päähenkilön, valokuvausta opiskelevan Sadun, mukana kiertelemään sekä tutuilla paikoilla että sukeltamaan syvemmälle paikalliseen kulttuuriin ja ihmisten arkeen. Kirjoittajan tyyli on arkinen ja tuntuu aluksi hiukan lattealta. Kirjan puolivälissä tarina pääsee vauhtiin ja tempaa mukaansa. Päähenkilön omapäisyys, pohjoismainen vapauden tarve korostuu turkkilaisen yhteiskunnan kulttuurisidonnaisuuden keskellä. Satu peilaa kovia lapsuudenkokemuksiaan islamilaiseen perhe- ja sukurakkauteen, joka tuntuu toisaalta turvalliselta, mutta myös ahdistavan tiiviiltä. Kurdikysymyksen kohtaaminen muodostuu käänteentekeväksi tulevaisuuttaan pohtivalle päähenkilölle.  – Antoisa, viihdyttäväkin romaani, jonka sisällä on vahva rakkaustarina.

*

veden laulu; tihkusateen pianissimo

puron  leggiero metsässä, tunturilla,

ryskivien jäiden furioso keväisellä joella

sulavesien hajahiusitku kalliota vasten, glissando

Kaikenmoista reality-kamaa on tuutit tursollaan nykyään. Eiköpä tämä nettikin liene yksi semmoinen iso kamatuutti. Tv:n Inhimillistä tekijää katsova saa halutessaan tutustua erilaisissa elämänkohtaloissa painiskeleviin kanssaihmisiin, heidän kykyynsä ratkaista sairauden tai muun ennakoimattoman kriisin  aiheuttamat ongelmat. Vaan tätä ei ole ennen näytetty: kuolevan ihmisen viimeiset sanat jälkeenjääneille.

Nähtyäni erään kyseisen ohjelman tarinan jäin miettimään miten hiuksenhieno voi olla koskettavan ja makaaberin välinen raja. Haluaisinko itse jättää läheisilleni tuollaisen kuvallisen hyvästelyn, joka tulee kuin mullan alta. Mitä sellaista kykenisi siinä sanomaan, jota ei elämän koko kuva ja lähimpien surussa hiljalleen haalistuvat muistot köykäiseksi punnitsisi.

­­Yhtenä iltana osuin telkkarin ääressä semmoiseen ohjelmaan, johon vanhemmat olivat tuoneet lapsiaan kilpailemaan yleisön suosiosta laulamalla. Jonkinlainen tenavatähtiskaba siis, menossa jo semifinaali.  Puolet muksuista lauloi englanniksi ja ohjelman nimikin oli tietysti KidsSing. Lapsoset oli stailattu muodikkaiksi, muutamalla tytöllä oikein kampaus ja meikki. Suomalainen perustotinen lapsi kun laulaa kansainvälistä aikuisen artistin hittibiisiä yliampuvine, musavideoita jäljittelevine koreografioineen, siinä mummoikäisen katsojan silmä pyörähtää ihmetyksestä suureksi. O’oo.

Sattui vielä niin, että eräänkin tyttörukan laulu meni ihan metsään, mutta elkeet olivat elämää suuremmat. Oli se karseaa katsoa ja kuulla. Koko ohjelman inhimillisin ja aidoin henkilö taisi olla tuomarina toiminut Antti Tuisku, joka ei lytännyt epäonnistuneitakaan eikä käyttänyt tolkutonta määrää ylisanoja, joita nuorisokilpailujen tuomaristot nykyään viljelevät. ’Sairaan hyvä’, ’törkeen taitava’ tai ’ihan mieletön’ on jo aikaa sitten menettänyt tehonsa.   

Mieleen jäi monen lapsen kiihkeästi vaalima tulevaisuuskuva itsestä artistina suuren yleisön edessä. Esiin, esiin, hinnalla millä hyvänsä. Aplodit ovat huumetta, johon voi koukuttua jo lapsena. Semmoiset perusasiat ovat monelta esiintymishaluiselta hukassa, että laulukilpailussa olisi osattava laulaa eikä tanssikilpailussa temput riitä, pitäisi osata tanssia.