Perinnekirjojen hyllystä:

”Vanhaan kirjaan pääsee sisälle helpommin kuin uuteen. Se tartuttaa lukijaansa jotain siitä rauhasta, jonka se on saavuttanut.Kukaan ei vaadi sen lukemista, pyydä mielipidettä tai toivo kiitosta. Ei tarvitse raivata sitä epäluulon piikkilankaa, joka piirittää mustetuoretta kirjaa.”        -Markku Envall

Lempi Jääskeläinen;  Nuori herra David Viipurista  Otava 1963    Teikari vai kauppamies   Otava 1950

Olen koonnut vuosien varrella divareista ja kirppisten kirjapöydiltä Lempi Jääskeläisen tuotantoa hyvin privaatista syystä. Nämä kirjat löysin kirjastomme vaihtohyllystä. Jääskeläinen kirjoitti viipurilaisen David Alopaeuksen elämäntarinasta romaanitrilogian. Tarina alkaa vuodesta 1783, jolloin papinpoika David Alopaeus oli neljäntoista ikäinen. 1950 ja -60 luvulla julkaistut romaanit ovat kieliasultaan vanhahtavia, mutta antavat erinomaisen selkeän ajankuvan.      –Teikari vai kauppamies kertoo viipurilaisen Johannes Krögellin tarinan. Miten 1600-luvun Viipurissa porvarisperheessä elettiin ja miten tuohon aikaan piikatytön kuolemaan johtanut onneton väkivaltatilanne hoidettiin.     – Kiinnostuin tarinoista hitaasti, mutta vähitellen sukelsin outoon menneeseen aikaan täysillä. Ennenkin on eletty ja kirjoitettu elämästä hyvin.
* *
Kesäpokkari
JO NESBø;  Aave    suom. Outi Menna    WSOY 2012 Tasku Kniga
Kesäpokkariksi sieppaamani Aave jäi lukupinon pohjalle ja tuli vuoroon vasta syyskuun satsissa. Lukeminen venyi lokakuulle ja sujui vähän ähkien sittenkin.  Tarina osui olemaan ensimmäinen lukemani ’huippudekkaristin’ kymmenestä jo suomennetusta kirjasta. Kaikki muut ovat jo muodostaneet mielipiteensä Jo Nesbon tyylistä ja tarinoista, joten omalta osaltani voin vain lisätä, että lukeehan näitä, jos dekkareita yleensä lukee.  
**
Runoja

Keinuen, keinuttaen    runoantologia, toim. Hanna Ratilainen        SRK/Otava 2010

Suomen Rauhayhdistysten keskuksen kustantama antologia sisältää neljän lestadiolaisäidin, Rea Tiirola-Tynin, Leena Salinin, Anni Rättyän ja Anita Kallion elämänmakuisia runoja arjen onnesta. Runokuvat eivät näytä kipua, väsymystäkin varovasti, parisuhteesta ei puhuta, miehiä ei oikeastaan näy. Lapsista ja äitiydestä, isovanhemmuudesta kertovat siivot runot, tulevat paljastaneeksi myös toimittajan ja kustantajan arvovalinnat. Muutama helmi joukossa hehkuu kauniisti.
*
Bo Carpelan;  Yötä vasten    suom. Caj Westerberg        Otava 2013

Vuonna 2011 kuolleen arvostetun suomenruotsalaisen runoilijan postuumisti julkaistu viimeinen runoteos on C.W:n hienosti suomentamana lukijalle elämys. Lähestyvä elämän päättyminen tuntuu kuulaissa säkeissä, joihin on myös tipahtanut kirpeitä pisaroita eletystä. Yksinäisyyden sävyttämissä mietteliäissä runoissa toistuvat runoilijan tutut aihelmat, valo, varjo, pimeys, hiljaisuus. Teos kuuluu ilman muuta runojen ystävän kirjastoon, sen seurassa voi viipyä yhä uudestaan.
*
Jouni Inkala;   Kesto avoin    Siltala 2013

Hurmaavaa runoa! Inkalan (s. -66) kymmenes on minulle lukijana ensimmäinen. Onhan hän ehtinyt jo pitkälle palkitun esikoisensa jälkeen – käännetyksi ja kiitetyksi.     – Olen aivan täpinöissä tästä. Inkalan eläväinen runokieli täplittää kiihdyttävästi lukijan ajatus- ja tunnearkea.
*
Proosaa

Kaarina Davis;  Toisinnäkijän päiväkirja        omakustanne 2013

Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea! Kaarina Davis on alunperin Yhdysvalloissa syntynyt ja Suomeen muuttanut sairaanhoitaja, sittemmin tietokirjailija, jonka kaksi edellistä kirjaa Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä ovat olleet myyntimenestyksiä.  Toisinnäkijän päiväkirja kuvaa hyvin henkilökohtaisesti vanhalle sukutilalle asettuneen intohimoisen luonnonystävän arkea ja kamppailua alkuperäisen luonnon suojelemiseksi byrokratiaa ja piittaamatonta hävitystä vastaan. Maaseudulla syntyneenä, luonnon sylissä kasvaneena  myönnän suhtautuvani Kaarinan tavoin tunteenomaisesti esimerkiksi nykyaikaisen metsätalouden vaihtoehdottomaan tapaan aukkohakkuilla tuhota paitsi maisema myös metsän eläinten ja eliöstön elinmahdollisuudet. Kirja avaa lintujen ja metsän eläinten elämästä sellaisia puolia, joita ei ole opittu koulun biologiantunnilla vaan elävässä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.
*
Tiina Laitila Kälvemark;  Kadonnut ranta      novelleja    WSOY 2012

Kirjoittaja on maailmalla kierrellyt ja nykyään Tukholmassa asuva toimittaja, joka on voittanut Ruotsissa novellikilpailun. Kadonnut ranta on kokoelma kertomuksia lähtemisestä ja jäämisestä ja yllättävistä valinnoista. Hyviä ja kiinnostavia novellikirjailijoita ei ole kirjallinen maailma väärällään, mutta tässä on syntynyt uusi sellainen. Kertomukset ovat taitavia, omintakeisia, räväköitäkin ja monessa on yllättävä loppuratkaisu. – Pidin kovasti näistä novelleista ja odotan kiinnostavalta uudelta tekijältä jatkoa.
*
Jyrki Kiiskinen;  Jonglööri    Tammi 2013

Runsain määrin palkittu kirjailija on päässyt jo neljänteen romaaniinsa. Kuten jonglööri leikkii vaarallista leikkiään tulella, kuljettaa kirjailija päällimmäisenä rakkaustarinaa ja putoaa mystiikan tulen läpi päähenkilön synkkiin muistovirtoihin. Sielun palovammat ja arvet tuodaan taiteen palvelukseen. Eräänlainen jonglöörihän kirjailijakin on.        – Pidän Kiiskisen tyylistä ja tarina on hienosti toteutettu.
*
Lesley Lokko;   Tummaa suklaata    suom. Marja Helanen-Ahtola    WSOY 2008

Kirjailijasta kerrotaan, että hän luki artikkelin ”Kuinka menestysromaani kirjoitetaan” – ja sitten hän kirjoitti sellaisen. Kuulostaa helpolta. Romaani onkin niin laskelmoitu, että mitään – erityisesti naislukijoihin uppoavan – ’menestysromaanin’ aineksia ei puutu. On kolme naista, joista jokainen elää dramaattisia kohtaloita ja huikeita rakkaustarinoita. Miehet ovat sivuosassa ja heidän ansiokseen luetaan varallisuus ja hyvä ulkonäkö. Romaanissa toistuvat kuvaukset henkilöiden fyysisistä avuista, vartalosta, ihon ja silmien väristä ja hiuksista. Myös talojen sisustamiseen ja garderobin ylläpitoon liittyvät yksityiskohtaiset kuvailut toistuvat. –  Hohhoijaa, anteeksi nyt kaikki menestysromaanien ystävät, mutta ei taida olla ihan parasta luettavaa ainakaan sille, joka etsii kirjallisista ansioista nousevaa lukunautintoa. Kahlasin silti tämänkin loppuun, hetkittäin jopa viihdyin naisellista sitkeyttä manifestoivan tekstin mukana.
*
Lisa Genova;   Edelleen Alice    suom. Leena Tamminen        WSOY 2010

Huikean koskettava tarina Harwardin yliopiston psykologian professorista, joka sairastui altzheimerintautiin varhaisessa iässä. Traaginen kohtalo kelle tahansa, mutta erityisesti hänelle, jonka älylliset ja kognitiiviset taidot olivat huippuluokkaa. Tämäkään ei estänyt häntä sairastumasta, kun hänellä oli tautigeeni. Romaani kertoo poikkeuksellisesti ja tunteikkaasti sairauden etenemisen potilaan näkökulmasta. Perheenjäsenet ovat sivuosassa, mutta heidänkin tunnelmansa valottuvat tarkkanäköisesti.   – Genovan kyky kirjoittaa raskaasta aiheesta valoisasti ja ilmavasti on vertaansa vailla. Tarina antaa rohkeutta ja toivoa!
*
Anja Snellman;  Pääoma        Otava 2013

Kansiesittely kertoo kirjan olevan kirjailijan henkilökohtaisin teos tähänastisista. Taiteilijan vapautta suurentaa, värittää ja vaieta on silti varmaan tässäkin käytetty. Snellman ei piinaavimmissakaan muistoissaan petä lukijaa, hän osaa etäännyttää ja kutoa tarinaan historian happamat aikakuvat. Hän on yksinkertaisesti vain niin hyvä kirjoittaja. Teksti on upeaa, eläväistä, lennokasta ja räjähtelevää sekä itseä piinaavaa rehellisyydessään. Erityinen sisaruussuhde erityisessä perheessä näin paljaasti kerrottuna antaa lukijalle mahdollisuuden myötäelää omiakin perhetraumoja, jos niitä on, ja kelläpä ei olisi. – Ehdottomasti syksyni parhaita kirjoja!
*
Hannu Väisänen;  Taivaanvartijat    Otava 2013

Väisänen, tuo ihanan outo monilahjakkuus, on kirjoittanut romaanin, jossa päähenkilö (alteregonsa?) Antero maalaa alttaritaulua kotikaupunkinsa kirkkoon ja joutuu törmäyskurssille kirkollisen päätäntävallan matalaotsaisuuden kanssa. Taiteilijan vinkkelistä nähty sopimusprosessi on surkuhupaisa, osittain sekavasti kuvattu, osittain oivaltavan hauskaa revitystä. Mielestäni Väisänen on kirjoittanut parempaakin.
**

Tänään keskustelimme Katupappilassa anteeksiantamisesta pyytämättä. Se kun ei ihan helppoa ole, vaikka haluakin olisi. Joten kuten vielä jalomielisyyttä löytyy, jos loukannut osapuoli riittävän tosissaan pahoittelee sanojaan tai tekojaan ja pyytää anteeksi. Silti voi lipsahtaa tähän loukkuun: annan anteeksi, mutta en unohda. Anteeksianto mitätöityy.

Tämä on niin tuttua: toinen ihminen sanoo jotakin minuun liittyvää. Mitä sanotaan saattaa olla totta, väärinymmärrystä, muka huoletonta leikinlaskua, jopa tahallista ilkeyttä. Miten tahansa, mutta se loukkaa. Toinen ei tajua loukanneensa, ei piittaa tai on mielessään peräti tyytyväinen siitä, että osui ja upposi. Anteeksipyyntöä ei tule.Monelle meistä anteeksi pyytäminen on lähes mahdoton asia. Se vaatii nöyryyttä.

Pitäisikö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydäkään? Miten se on mahdollista? Mietin vaihtoehtoa. Pidän mielessäni kaikki loukkaukset. Kyllä niitä elämän mittaan aika kasa kerääntyy. Loukkausten kasaaminen sen aran kohdan suojaksi, johon sohaisut ovat osuneet, mädännyttää hiljalleen haavan. Se ei parane.

Tekisin itselleni hyvää, jos purkaisin loukkausten kasan ja antaisin anteeksi. Se on vastuunottamista omista haavoista. Kun ne pääsevät paranemaan, tulen vahvemmaksi siitä kohtaa, vaikka arpikin jäisi. Tahallisesti loukannut kantaa puolestaan ylpeytensä taakkaa, joka syövyttää herkkyyden ja eristää ihmisistä.

Kaikki anteeksiantaminen on rakkautta. Se ei tarkoita sitä, ettei esimerkiksi rikoksen uhriksi joutunut saisi hakea oikeutta ja vastuuttaa tekijää. Päinvastoin. Se tarkoittaa jälkien korjaamista, oman sisäisen eheytymisen prosessin saattamista alkuun.

Suomen Kuvalehti, tuo kuvajournalismin terhakka muinaisjäänne ja kirjallisen omahyväisyyden huippuunsa kiristetty uusiotuote, ylitti itsensä vessapaperikansikuvallaan. Sisäsivut taas hykerryttivät räväköillä ja osuvilla arvioilla suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta. Taisi unohtua kuka lehteä kustantaa. Ja sieltähän se ukkonen sitten jyrähti.

Meillä luetaan Kuvalehteä. Yksinkertaisimmillaan siksi, että muuta vastaavaa ei ole. Lehden linja aiheuttaa aika ajoin nurinaa kotona, jopa uhkauksia kestotilauksen katkaisusta.  Palautettakin on lähtenyt. Toisaalta, mitä virkaa olisi lehdellä, joka olisi hajuton, mauton ja väritön. Lukijankaan pinnaa ei kannata liikaa kiristää. Viisas aavistaa, mikä on liikaa.

Kustantajat ovat väläytelleet valtaansa. Taannoin kustantaja potkaisi Hesarin päätoimittajan pihalle luottamuspulaan vedoten. Nyt Otava kärräsi johtavan viikkolehtensä ulos kirjamarkkinoilta häiritsemästä messuhulinaa. Jotain pyykinpesua on taatusti odotettavissa toimituksessa Kuvalehdessäkin. Se lehdistön vapaudesta. Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat – tai itket ja laulat.

Kirjallisuuden nykytilasta Suomessa olen pitkälle samaa mieltä kuin tuo kaikkien  yrmykriitikkojen isähahmo, Tommi M. Paljon on löperöä kirjoittelua ja turhan tarjontaa komeiden kansien väleissä. Mutta jos kustannus kannattaa, täytyyhän lukijoitakin jossain olla. Mikä minä olen sanomaan kirjaa huonoksi, jos kansa tykkää ja viihtyy. Sanon silti. Enkä käy kustantajien karjamarkkinoilla. 

On nöyryyttävää joutua pyytämään anteeksi. Nöyrtymisen tarvitsee, että voisi välttää satuttamasta toista uudelleen. Nöyrtymisen tarvitsee, että ei satuta itseään toistamalla virheitään. Ja siihen tarvitaan armahtavan Jumalan apua.
Tahallisen loukkauksen anteeksi antaminen lähimmäiselle on melkein mahdotonta. Miksi pitäisi antaa anteeksi, jos ei pyydetä? Siksi, että jokainen anteeksiantamaton loukkaus jäytää sielua kuin parantumaton tauti. Siksi, että sielu tarvitsee anteeksiantamista kuin kukka aurinkoa.

Ärsytyskynnyksen tuontuostakin ylittävä neropatti, Tuomas Enbuske, julkaisi näkemyksensä korkeakoulutuksesta Hesarin Mitä ajattelin tänään -palstalla. Näkemyksen ydin oli, että hallituksen rakenneuudistuspakettiin ujutettu korkeakoulutuspaikkojen lisääminen sisältää pommin, joka vain odottaa räjähtämistään. Enbusken mielestä korkeakoulutus on tuottamatonta, se lisää maahan vain teoreettisia horisijoita, ei yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttäviä työntekijöitä.

Näin tietysti on monen muunkin mielestä. Eikös vastikään ole valiteltu sitä, että korkeakoulutettuja on hälyttävän paljon työttöminä. Akateemista sivistystä aliarvioimatta, voi kysyä, miten saisi fiksut ja lahjakkaat nuoret suuntautumaan aloille, joilta puuttuu työntekijöitä. Työelämän ja tuottavuuden uusia kehittäjiä tarvittaisiin. Kehitystyö ei onnistu teoreettisin mallein ylhäältä päin käskyttämällä.

Paljon on työtä, joka tuottaa tekijälleen niukan leivän, vaikka ei ehkä nosta kansataloudellisia tuottavuuskäyriä. Muusikot, taiteilijat, näyttelijät, kirjailijat tekevät luovalla työllään elämästämme nautittavampaa. Tutkijat tuottavat uutta tietoa, joka hyödyttää kehitystyötä. Opetus, kasvatus, terveydenhoito saattaa näyttää budjeteissa menoerältä ja siten kansantaloudellisesti tuottamattomalta työltä, mutta on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Enbuske itse perustelee kyseenalaistuksiaan korkeakoulutettujen taloustieteilijäin ja filosofien näkemyksillä. Mihinkään johtamaton ”teoriahöpötys” näyttää siis ainakin toisaalta ruokkivan sekä toimittajan että kansalaisten ajattelua.

Anoppivitsit tunnetaan, nehän kai ovat erityisesti vävyjen keskinäisiä perushittejä. Saattaa olla, että miniätkin sopivassa seurassa ottavat anopin toilaukset puheeksi. Anoppien sukupolvi taas ei keskustele asiasta kovin avoimesti. Aihe on ilmeisesti tabu. Korkeintaan mainitaan, että suhteet ovat hyvät. Luultavasti pidättyvyys on viisasta. Pelissä kun on paljon, aikuisten lasten perhesopu ja yhteydet lastenlapsiin. Olemme kaikki kuulleet surullisia tarinoita, joissa esimerkiksi erotilanteessa isovanhemmat ja lastenlapset menettävät yhteyden toisiinsa.

Monella ikäiselläni on aikuinen tytär tai useampikin. Kun tyttäret avioituvat, äidistä tulee samassa henkäyksessä anoppi, jolla on vävyjä. Suvun liitännäisjäsenistä saa kukin olla omaa mieltään, kunhan hyväksyy sen, että vävy tai miniä on sen aikuisen lapsen oma valinta, ei äidin tai isän. Edesmennyt äitini ei puhunut vävystä, Toinen oli hänelle ’tyttären hyvä mies’. Veljeni puoliso taas oli äidille miniä. Äiti löysi anoppiutensa siinä kohtaa.

Joskus kuulee sanottavan, että tyttäret tuovat perheeseen poikia ja pojat tyttäriä pariutuessaan. Väitän silti, että vanhempi-lapsi -suhde on omaa lajiaan – vävyt ja miniät ovat siinä suhteessa sivupersoonia. Heillä on omat vanhempansa. Asetelman sisäistäminen helpottaa anoppisuhteen toimimista. Anoppina en helposti ottaisi vastaan vävyltä tai miniältä yhtä suoraa palautetta kuin aikuiselta lapseltani. Miniänä en pitäisi siitä, että appivanhemmat arvostelisivat tapaani toimia oman perheeni asioissa. Neuvoja ei kannata tuputtaa ellei kysytä. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella puolin eikä toisin, ystävällisyys ja hyväksyntä riittää.

Kokemukseni miniänä olemisesta on kyllä vähäinen. Toisen äiti menehtyi syöpään puoli vuotta esikoisemme syntymän jälkeen ja jäi etäiseksi. Ehdin tavata hänet vain muutamia kertoja heillä tai meillä ja viimeisen kerran sairaalassa. Olin sitten leskeytyneelle appiukolle se ’paras miniä’, koska muita ei ollut. En apeksi häntä koskaan kutsunutkaan, vaan etunimeltä, kunnes hänestä tuli pojillemme Ukkivaari.

Kuten suhteessa omiin tyttäriin, myös suhteessa miniöihin on sukupolviero. Tytär sekä miniä hoitavat kotiaan omalla tavallaan, jossa saattaa olla vaikutteita omalta äidiltä, mutta ratkaisut ovat omia ja niiden pitää saada olla. En puuttuisi tyttäreni ja miniäni taloudenpitoon, vaikka poikia heidän varhaisessa itsenäistymisvaiheessaan äitinä ohjeistinkin. Pidän onnellisena, että nykyään eri sukupolvien asuminen samassa taloudessa on tuiki harvinaista. Välimatka – vaikka lyhytkin – sallii oman elämän vapauden molemmille.  

Tulipa nyt rikottua tabua. Samaa tai eri mieltä saa olla, kuulen mielelläni perustelutkin.

Kävin pari viikkoa sitten terveyssysteemin pyörityksessä taas. Perusseuranta on nykyään kolmiportainen. Tietty nivaska verinäytteitä otetaan labrassa kerran vuodessa. Samalla tilaan potilastoimistoluukulla ajan omahoitajalta. Olisin voinut myös soittaa tuloksista, mutta minulla oli muutakin asiaa. Sain ajan puolentoista viikon päähän. Omahoitaja arvioi tilanteen, antaa ohjeita ja varaa ajan lääkäriltä, jos katsoo sen tarpeelliseksi.

Ehdotin nuorelle omahoitajalle, että voisin itsekin säädellä verenohennuslääkkeen annostelua koulutukseni perusteella. Seurantakortin opasosassahan on ohjeet itsemääritykseen, jos niin sovitaan ja verensokerinkin seuranta on jo rutiinia. Mutta eihän se meillä käynyt, inr-mittaria ei ole jakelussa ja systeemin mukaan annosmääritys kuuluu olevan lääkäriasia (käytännössä kuitenkin hoitajan).

Vaatii kärsivällisyyttä olla omapotilas, jos omahoitaja aloittaa voimallisen ruokavaliopuheen heti, kun huomaa kolesteroliarvon kohonneen yhdenkin kymmenyksen. Voi että ei ole kykyä – tai halua – nähdä omapotilaan omia edellytyksiä hoitosuunnitelman toteutukseen. Tuli oikein ikävä entistä diabeteshoitajaa, joka jutteli mukavia, antoi ruokavalio-ohjeet kirjallisena ja sanoi: tässä vielä tätä ohjeistusta, jonka tiedätkin, soita koska tahansa, jos tulee kysyttävää.

Lääkärikäynti yllätti tällä kertaa myönteisesti. Puuttuvaa omalääkäriä sijaisti nyt eläkkeellä oleva, ihanasti harmaantunut lääkärinainen. Hän oli selvittänyt seurantaohjelmani kokeiden tulokset etukäteen tiedostosta ja keskittyi sitten potilaan omaan selostukseen selkävaivasta. Tutkittuaan kehotti menemään suoraan vastaanotolta lannerankaröntgeniin. Sovittiin aika, jolloin hän soittaisi jatkotoimenpiteistä. Kysymykseni saivat vastauksen ja omat ehdotuksenikin hän otti huomioon. Kirjasi näpsäkästi asiat tiedostoon ja sanoi lähtiäiseksi valoisasti: Kyllä tämä tästä hoituu.

Sovittuna päivänä lääkäri soitti ja kertoi ongelman syyn paljastuneen lr-kuvasta. Suositteli selkäkoulua fysioterapeutilla, lähete on valmiina, soitan itse ja sovin ajan. Tunsin pitkästä aikaa olevani omalääkärin hoidossa. Toivon, ettei virkaan saadakaan heti kohta jotakuta juuri lääkiksestä pullahtanutta medisiinarinplanttua, joka poistuu puolen vuoden päästä paremmille apajille.

Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin  ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?

1    Julkihenkilö valitti lehdessä, että hänen luullaan kuolleen, jos hän ei ole mediassa koko ajan. Jakautuneita persoonia on paljon, niiden toinen puoli elää some-elämää, toinen omaa, jos sitä on. Jos on, onko väliä mitä joku jossain luulee?

2   Luin ihmisistä, jotka panevat johonkin instagramiin joka päivä uuden kuvan itsestään ja laskevat tykkääjiä. Ajalle tyypillistä narsismia?  Yhdet yrittävät laulamalla, toiset tanssimalla,  vitsailemalla tai  millä ikinä tavalla pyrkiä näkyville. No, kirjoitanpa minäkin ajatuksiani tänne, tosin tykkääjiä kerjäämättä.  

3   Julkisuuden hallinta? Että osaa miellyttää? Vai ettei tunne tarvetta ottaa kantaa eikä osallistua  kaikkeen mihin kysytään? Eivätkö surkeinta julkisuuden hallintaa osoita kaiken maailman toimittajat, jotka kiusaavat typerillä kysymyksillä säällisiä ihmisiä töissään muka siksi, että lukijalla/kuulijalla/katsojalla on oikeus tietää. Mikä oikeus?

4   Vanhus saa kaatua kotonaan ja maata lattialla vaikka viikon, kun hoitoarvio on tehty ja päätetty, että  kotihoito riittää. Käytännössä se on turvaranneke, ja kymmenen minuutin käynti kerran viikossa. Yksinäisyys kalvaa, apua saa odottaa eikä sitä tule, jos ei muista painaa nappia.

5   Väitöskirjatekstejä kopsataan suoraan netistä, muotoilijat hyödyntävät surutta vastaantulleita ideoita ja bisneksissä loukataan patenttejakin. Halpamaissa tehdään halpoja kopioita mistä tahansa, mikä myy.  Mikä on plagioimista, mikä siteerausta, hyväksyttävää lainailua tai inspiroitumista toisten töistä – rajat hämärtyvät. Vahtikoiriksi ei ole halukkaita ja ideoistaan mustasukkaiset vinkuvat omakseen kuvittelemansa tontin reunoilla. Koska elämä näyttää jo suurelta osin siirtyneen nettiin, virtuaalimarkkinat ovat auki taivasta myöten. Siitä vain kopioimaan.