Tänään keskustelimme Katupappilassa anteeksiantamisesta pyytämättä. Se kun ei ihan helppoa ole, vaikka haluakin olisi. Joten kuten vielä jalomielisyyttä löytyy, jos loukannut osapuoli riittävän tosissaan pahoittelee sanojaan tai tekojaan ja pyytää anteeksi. Silti voi lipsahtaa tähän loukkuun: annan anteeksi, mutta en unohda. Anteeksianto mitätöityy.

Tämä on niin tuttua: toinen ihminen sanoo jotakin minuun liittyvää. Mitä sanotaan saattaa olla totta, väärinymmärrystä, muka huoletonta leikinlaskua, jopa tahallista ilkeyttä. Miten tahansa, mutta se loukkaa. Toinen ei tajua loukanneensa, ei piittaa tai on mielessään peräti tyytyväinen siitä, että osui ja upposi. Anteeksipyyntöä ei tule.Monelle meistä anteeksi pyytäminen on lähes mahdoton asia. Se vaatii nöyryyttä.

Pitäisikö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydäkään? Miten se on mahdollista? Mietin vaihtoehtoa. Pidän mielessäni kaikki loukkaukset. Kyllä niitä elämän mittaan aika kasa kerääntyy. Loukkausten kasaaminen sen aran kohdan suojaksi, johon sohaisut ovat osuneet, mädännyttää hiljalleen haavan. Se ei parane.

Tekisin itselleni hyvää, jos purkaisin loukkausten kasan ja antaisin anteeksi. Se on vastuunottamista omista haavoista. Kun ne pääsevät paranemaan, tulen vahvemmaksi siitä kohtaa, vaikka arpikin jäisi. Tahallisesti loukannut kantaa puolestaan ylpeytensä taakkaa, joka syövyttää herkkyyden ja eristää ihmisistä.

Kaikki anteeksiantaminen on rakkautta. Se ei tarkoita sitä, ettei esimerkiksi rikoksen uhriksi joutunut saisi hakea oikeutta ja vastuuttaa tekijää. Päinvastoin. Se tarkoittaa jälkien korjaamista, oman sisäisen eheytymisen prosessin saattamista alkuun.