Huiskismummo hankkiutui junaan etelä-karjalaisesta kotikylästään aamupimeällä, Pissismummo auringon noustua pääkaupungin suunnalta. Kohtasivat he toisensa hämäläisten kaupungissa Salpausselkäin kainalossa. Kyseinen hämäläiskaupunki on kummallekin ollut aina ohituspaikka joko moottoritietä tai junarataa pitkin muualle matkatessa. Viimeisin poikkeama oli Pissismummon osalta sujunut pienessä paniikissa. Tarinan pointti: kun ei ohita, voi kivasti yllättyä.

Pissismummo oli jossain muinaismenneessä työelämässään kaupungissa tilapäisvieraillut, mutta vuosikymmenien saatossa paikan ilme on niin muuttunut, että tuntui kuin Elielin malliin pykätty kaupungintalo ja Alvarin kuulu ja komea kirkko vain olisivat olleet ennallaan. Ja ne käytiin ensi töiksi tsekkaamassa, että olivat.

– Tämähän on varsinainen patsastelijoiden kaupunki, hihkuivat mummot.  Heti asemalta keskustaan päin lähtiijää tuijottelee hevosensa selästä itse Marsalkka. Kaupungintalon puistikossa pullistelevat uljaat miehet vähissä vaatteissa, rinteessä riehuvat hakkapeliitat ja modernimpaakin taidetta on ihmeteltävänä. Kirkonmäellä kyyristeleiksen umpionneton hahmo, toinen taas taivastelee kädet ylhäällä. – Nää sit varmaan on kirkkokuorolaisia, tuumi P.Mummo Launeen neitojen kohdalla. – Juuh, ja kyl nää hämäläiset on kovia poikia monttuja kaivamaan, totesi Huiskis. Keskellä kaupunkia näet oli kaksi korttelinkokoista kuoppaa, joissa kaivurit möyrästivät. Mitä lie tekeillä.

Mummot käpsehtivät kirkkoon ihailemaan Aallon arkkitehtuuria, istuivat aloilleen penkkiin ja veisasivat kaksi värssyä kummankin lempivirrestä. Keskusteltiin siinä vakaviakin veisuun päätteeksi. Kun ovesta pölähti sisään isompi sakki, oli sopiva sauma jatkaa matkaa patsaalta patsaalle.  

Hiukomisaikaan osuttiin viehättävään ravintolaan nimeltä Taivaanranta. Lounas syötiin oikein pitkän kaavan mukaan. Alkupaloja mutustellessa tuli tsekattua miten-menee-osio kummankin osalta. Lampaankareesta selviytyminen on tunnetusti herpaantumatonta keskittymistä vaativa urheilulaji – ellei peräti tartu luun päästä omin kätösin, minkä Huiskis kursailemati tekikin. Jälkiruoka kruunasi herkutteluhetken. – Paitsi ruoka on palvelukin täällä Taivaanrannassa taivaallista, oli yhteinen kiteytys ateriasta. Mummot arvostavat asiallista, luontevan tunkeilematonta ystävällisyyttä. Taju asiakkaan ääneen lausumattomista toiveista on jo suorastaan luksusta.  

Kadun kulmassa kartta kädessä aprikoivat mummot yllätettiin kahdesti. Hämäläisetkö hitaita? Vähäpuheisia vai? Heti kohta pysähtyi ystävällinen naisihminen kysymään, voisiko auttaa. Ensimmäinen opastaja kertoi mitä näkemisen arvoista keskustassa on. – Aloittakaa kaupungintalolta, hän sanoi ja se oli hyvä neuvo. Asemalle palatessa mummot pyydettiin ihan mukaan ja ohjattiin oikotietä kaupunginsairaalan läpi. Opastaja jäi sinne töihinsä ja mummot jatkoivat asemalle ja sieltä tyytyväisenä illan hämärtyessä kotiin.

Pyöräilin kaupunkimme keskustaan asioille aamutuimaan. Koululaisia matkasi samaan suuntaan, muutama eläkemuori ja -pappa oli jo lenkillä, jokunen koira kiskoi unista isäntäänsä. Kävelykadulla nosturiautoista käsin asennettiin jouluvaloja paikoilleen. Pari sivullisen oloista miestä hankkiutui istumaan eväineen penkille. Torimyyjä pystytteli telttaansa. Kulmakahvilaan sytyteltiin valoja.

Huomasin uuden kukkakaupan, joka oli ilmestynyt hyvälle liikepaikalle. Sen värejä tulviva ikkuna ilahduttaa ohikulkijoita. Tajusin, että olen harvoin, jos koskaan, keskustassa niin varhain nykyään. Oli mukava, että ihmisiä oli liikkeellä. Suurin osa pikkukaupungin aktiiviväkeähän kaasuttaa päiväkodin kautta toisaalle töihin tai astuu asemalta aamujuniin. Sen jälkeen kaupunki on miellyttävän kiireetön aamuvirkkujen eläkeläisten mesta iltapäivälle asti.

Pitäisi joskus hankkiutua varhaisella junalla Stadiin aistimaan sen aamutunnelmaa.  Viimeksi olen asunut Isossa kaupungissa 1970-luvun lopulla. Nykyaamujen ilme voisi sielläkin olla avartava kokemus.

Analyyttisen psykoterapiakäsityksen mukaan eri puolilla kehoa olevia kiputiloja, etenkin toistuvia, voi olla valaisevaa tarkastella kyseessä olevan elimen perustehtävän kautta.

Mietitään vaikka selkää. Sen perustehtävä rankoineen lihaksineen lienee  toimia raajojen kiinnitysalustana, pitää keho koossa ja ihminen pystyasennossa ja liikkeessä. Selän kiputila saattaa häiritä raajan toimivuutta, jopa pakottaa ihmisen vaakatasoon, jos pystypäisenä kulku ei onnistu. Selkä päättää puolestani, milloin kuormitusta on liikaa ja on aika levätä.  

Aivot ja keskushermosto ovat ihmisen johtokeskus, jossa kehon toimintaa koordinoidaan, lihaksia käskytetään, aistihavaintojen merkitystä analysoidaan ja tunne-elämää säädellään. Kun päätä särkee, kysymys on johtokeskuksen toimintahäiriöstä. Aivokudos sinänsä ei tunne kipua, mutta hermosto hälyttää, jos jokin tehtäväalue ylikuormittuu.

Sydän on kehon perustoimintojen moottori. Verenkiertoa estävä tai vaikeuttava ongelma hälyttää paitsi sydämessä itsessään, myös nopeasti koko elimistössä. Sydämen rytmihäiriö kertoo, että jokin elämässä ei ole balanssissa. Kiputila taas viestittää, että verenkierto on estynyt, jossain on tukos. Sydämen merkitys tunne-elämän symbolina on kuvaava: paljon on särkyneitä sydämiä maailmassa, jossa rakkaus haavoittaa ja hylkäämiset suistavat epätoivoon.

Minulla on herkästi värisevä sydän. Se on pysynyt kohta kaksi vuotta sinusrytmissä lääkityksen tuella sähköisen tahdistuksen jälkeen. Pari viikkoa sitten epärytmi yllättäen palasi eikä asettunut kolmessa päivässä, kuten pitäisi. Päivystävä lääkäri kehotti lisäämään toisen betasalpaaja-annoksen iltaan. Viikon sisällä rytmi rauhoittuikin.  – Hain sitten vastaanottoajan yksityiseltä kardiologilta ja kävin tiedustamassa onko lääkitys nyt kohdallaan. Sydänlääkäri kuunteli rytmiä huolellisesti, katsoi ultrakuvantimella sydämeni syvyyksiin ja sanoi sitten ihanasti: mitään vikaa ei ole, teillä on eläväinen sydän. Hän tarkoitti sydänlihaksen joustavuutta, ikääntyessähän sydänlihas vähitellen jäykistyy. Lääkitykseen tehtiin vain hiukan hienosäätöä aamuöisten värinöiden varalta.

Opettelen kuuntelemaan kipujen viestejä ja jatkan matkaa eläväisellä sydämellä.

Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja.

Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.

Nukutaan hyvin ja pitkään. (Tämä koskee tietysti erityisesti vapaakansalaisia, kuten eläkeläisiä ja muuta joutoväkeä.) Sopii herätä hauskasta unesta, jossa tapahtuu mukavia asioita. Ei sanota elämäntoverille mitään siitä, että hän unohti illalla käynnistää tiskikoneen. Hän sentään korjasi iltateeastiat koneeseen.

Aamiaisella ihmetellään outoja valoviiruja pihalla. Kas, aurinko pilkahtelee! Se ei siis ole ihan kokonaan meitä pohjolan asukkeja hylännyt. Voiko olla todellista, että tänään ei sada? Ruoka uuniin kypsymään ja kävelylenkille. Raikasta!

Puolilta päivin Toinen avaa radion. Siellä laulaa iki-ihana Rita Streich, koloratuuri-ihme 50-luvulta. – Tämähän ihan valostaa päivän, innostun. – Torstaisin tähän aikaan tuleekin kymmenen minuuttia Valomusiikkia, sanoo siihen Toinen. – Oooh, ihan kymmenen minuuttia kerran viikossa! Kiitollisuudellani ei ole määrää.

Siitä muistankin, että myös omissa levyhyllyissämme on valomusiikkia. Miksi emme soittaisi niitä pilvisinä päivinä? Miksi en valitsisi luettavaksi valokirjoja marraskuussa? Muumeja, Uppo-Nallea, Tonttukirjaa, Keijukaissatuja… Onko pakko lukea ankeaa pussikaljakirjallisuutta, vaikka miten yllytettäisiin?

Illan hämärtyessä aukeaa kynttilävaloisassa kirkossamme Rukouspolku. Siinä on kaksitoista etappia, joilla voi pysähdellä, antaa sanan, valon, värien ja hiljaisen musiikin puhutella.

On mahdollista valita valo.  

Marraskuulla on semmoinen yleisilme, että tekee mieli väittää vastaan. Tiedän sen siitä, kun heti aamuteellä nousee kiista, kumpi heräsi ensin, vai ollenkaan heräsikö ja mihin sitten.

Näinä aikoina vuosi on lopuillaan. Ja elämä henkitoreissaan. Naiset päätyvät näpertämään todistaakseen itselleen ja lähimmäisilleen olevansa sesongissa mukana. Puikot kilahtelevat toisiaan vasten ja ihmiset, virkkuukoukut puikkelehtivat silmukkariveissä ja ihmiset ruuhkassa. Kynttilöitä sytytellään kotiosoitteessa ja etelänmatkaesitteitä silmäillään.

Ystävätär vastasi Espanjasta. – Onko aurinkoa, kysyn valmiiksi kateellisena. – On aurinkoa.  Mutta viikko ei riitä mihinkään. Mietin koko ajan, miten kauheaa on palata sinne yötäpäiväiseen sadehämärään. Niinpä.

Tohkeuduin yhdeksi iltapäiväksi väkerryskurssille kaltaisteni seurassa. Pelottavaa ja hupaisaa. Ensin seistiin pehkusäkin ympärillä katsomassa, miten ammattilainen näppäröi silpusta kranssinpohjan. Muutamassa minuutissa. Sitten samaa kieputusta omin kätösin varttitunnin verran.  Mallioppimissysteemillä myös pienityt havut kääriytyivät seppelepohjan peitoksi. Viimeksi kiinnitettiin koristeet kuumaliimapistoolilla tai metallilangalla. Lopputulos oli vähintäänkin persoonallinen, jopa kaunis. Kotona kranssit vaativat hieman hienosäätöä, mutta löysivät paikkansa.

Marraskuu on täällä, tahdosta riippumatta ja nurinoista. Ja jos on hereillä, aurinkokin saattaa vilahtaa esiin jonakin päivänä.

Viisi naista ja mies ilmaantuivat aamuvarhaisella terveyskeskuksen fysioterapiaosastolle vaalealettisen open luokkaan. – Selkäkoulun tarkoituksena on etsiä sisimpiä selkälihaksia ja vahvistaa niitä, sanoi tämä rauhallisen oloinen nuori nainen. Aluksi käytiin läpi selkärustingin anatomian lyhyt oppikurssi ja tavallisimmat ikämuutokset. Niiden edustajinahan tässä oltiin koollakin.

Tajusin hetikohta helpottuneena, että nyt ei tehdä idioottimaisia punttisaliharjoitteita eikä  punnerreta naama punaisena vatsalihasten vahvistamiseksi. Pitkät selkälihaksetkin jätetään rauhaan. Siis kukin etsii sisäistä selkäänsä. Harjoitteet eivät juurikaan näy, mutta oikein tehtynä  ne tuntuvat. Illalla viimeistään. Ja siitä tietää, löytyikö etsitty.

Pukuhuonepuheet kylläkin puistattivat. Eräs kuvaili värikkäästi vaivojaan – pitääkö näillä ihan kilpailla? – ja kertoi selän varjoainekuvauksesta. Siitä oli seurannut kauheuksia. Lopuksi kärsijämestari julisti lajitovereilleen kuulleensa, että siihen tutkimukseen on joku kuollutkin. !Huu!

Löytyykö sisäinen selkäni, sitä käyn ihmettelemässä kahdesti viikossa marraskuun. Kaamoksentorjuntaa!

todellisuuden hahmottaminen muutoskohdassa on raastavaa.

kovaa, periksiantamatonta. putoamisen pelkoa.

ennustettavuuden vihreää turvaa.

huominen sumua, sumua.

Viipyileviä askelia hiekkakäytävillä, nurmikolla. Pysähtelyä tuttujen nimien kohdalla. Muualle haudattujen muistopaikalle jätetyt kaksi kynttilää. Aamuaurinko valostaa kauniisti hautojen rivit ja marraskuisen paljaan nurmikon, punertaa mäntyjen vahvoilla rungoilla, hehkuu kultaa nuoren koivun vielä luovuttamattomissa lehdissä.

  Siellä täällä joku kohentelee rakkaansa muistopaikkaa, asettelee kanervia, tuo kynttilän. On vaitonaista, harvoja sanoja sanotaan. Tuttua vastaantulijaa tervehditään nyökäten vain.
Kuljemme kappelipolkua uurnalehtoon. Ajattelen meitä. Sanoit vuosia sitten, että sinut voisi kenties haudata isäsi ja äitisi hautaan lapsuutesi maille. Tänään kysyn hiljaa miten nyt on. – Täällä on hyvä lepopaikka, lähellä omia ihmisiä, sanot. Mitä itse toivon ei ole muuttunut. Olemme kulkeneet pitkään yhteistä matkaa, voinemme levätäkin yhdessä, se mitä meistä jää. 

ovat menneet, ovat yhä

kuin kuiskaus tuulessa, illan hämärä kajo

yötä vasten nouseva, aamuun haihtuva

en ole yksin hetkenä, jona muistan