Viipyileviä askelia hiekkakäytävillä, nurmikolla. Pysähtelyä tuttujen nimien kohdalla. Muualle haudattujen muistopaikalle jätetyt kaksi kynttilää. Aamuaurinko valostaa kauniisti hautojen rivit ja marraskuisen paljaan nurmikon, punertaa mäntyjen vahvoilla rungoilla, hehkuu kultaa nuoren koivun vielä luovuttamattomissa lehdissä.
Siellä täällä joku kohentelee rakkaansa muistopaikkaa, asettelee kanervia, tuo kynttilän. On vaitonaista, harvoja sanoja sanotaan. Tuttua vastaantulijaa tervehditään nyökäten vain.
Kuljemme kappelipolkua uurnalehtoon. Ajattelen meitä. Sanoit vuosia sitten, että sinut voisi kenties haudata isäsi ja äitisi hautaan lapsuutesi maille. Tänään kysyn hiljaa miten nyt on. – Täällä on hyvä lepopaikka, lähellä omia ihmisiä, sanot. Mitä itse toivon ei ole muuttunut. Olemme kulkeneet pitkään yhteistä matkaa, voinemme levätäkin yhdessä, se mitä meistä jää.