Anoppivitsit tunnetaan, nehän kai ovat erityisesti vävyjen keskinäisiä perushittejä. Saattaa olla, että miniätkin sopivassa seurassa ottavat anopin toilaukset puheeksi. Anoppien sukupolvi taas ei keskustele asiasta kovin avoimesti. Aihe on ilmeisesti tabu. Korkeintaan mainitaan, että suhteet ovat hyvät. Luultavasti pidättyvyys on viisasta. Pelissä kun on paljon, aikuisten lasten perhesopu ja yhteydet lastenlapsiin. Olemme kaikki kuulleet surullisia tarinoita, joissa esimerkiksi erotilanteessa isovanhemmat ja lastenlapset menettävät yhteyden toisiinsa.

Monella ikäiselläni on aikuinen tytär tai useampikin. Kun tyttäret avioituvat, äidistä tulee samassa henkäyksessä anoppi, jolla on vävyjä. Suvun liitännäisjäsenistä saa kukin olla omaa mieltään, kunhan hyväksyy sen, että vävy tai miniä on sen aikuisen lapsen oma valinta, ei äidin tai isän. Edesmennyt äitini ei puhunut vävystä, Toinen oli hänelle ’tyttären hyvä mies’. Veljeni puoliso taas oli äidille miniä. Äiti löysi anoppiutensa siinä kohtaa.

Joskus kuulee sanottavan, että tyttäret tuovat perheeseen poikia ja pojat tyttäriä pariutuessaan. Väitän silti, että vanhempi-lapsi -suhde on omaa lajiaan – vävyt ja miniät ovat siinä suhteessa sivupersoonia. Heillä on omat vanhempansa. Asetelman sisäistäminen helpottaa anoppisuhteen toimimista. Anoppina en helposti ottaisi vastaan vävyltä tai miniältä yhtä suoraa palautetta kuin aikuiselta lapseltani. Miniänä en pitäisi siitä, että appivanhemmat arvostelisivat tapaani toimia oman perheeni asioissa. Neuvoja ei kannata tuputtaa ellei kysytä. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella puolin eikä toisin, ystävällisyys ja hyväksyntä riittää.

Kokemukseni miniänä olemisesta on kyllä vähäinen. Toisen äiti menehtyi syöpään puoli vuotta esikoisemme syntymän jälkeen ja jäi etäiseksi. Ehdin tavata hänet vain muutamia kertoja heillä tai meillä ja viimeisen kerran sairaalassa. Olin sitten leskeytyneelle appiukolle se ’paras miniä’, koska muita ei ollut. En apeksi häntä koskaan kutsunutkaan, vaan etunimeltä, kunnes hänestä tuli pojillemme Ukkivaari.

Kuten suhteessa omiin tyttäriin, myös suhteessa miniöihin on sukupolviero. Tytär sekä miniä hoitavat kotiaan omalla tavallaan, jossa saattaa olla vaikutteita omalta äidiltä, mutta ratkaisut ovat omia ja niiden pitää saada olla. En puuttuisi tyttäreni ja miniäni taloudenpitoon, vaikka poikia heidän varhaisessa itsenäistymisvaiheessaan äitinä ohjeistinkin. Pidän onnellisena, että nykyään eri sukupolvien asuminen samassa taloudessa on tuiki harvinaista. Välimatka – vaikka lyhytkin – sallii oman elämän vapauden molemmille.  

Tulipa nyt rikottua tabua. Samaa tai eri mieltä saa olla, kuulen mielelläni perustelutkin.

  • Kyllä niitä anoppi ja appi-suhteita on hyvin erilaisia. Minulla ja anopillani on lähinnä sellainen hyvää päivää -suhde. En ole ikinä tuntenut oloani hänen luonaan kotoisaksi tai edes hyväksytyksi. Kerran kun lapset olivat pieniä, me jopa lähdimme kesken vierailun pois, kun hän syrji koko ajan esikoistamme toimissaan. Eikä hän jälkikäteen edes ymmärtänyt miksi olin sieltä lähtenyt! Tosin oman äitinikin kanssa tulee välillä sanomista, sillä olin aina ehdottomasti isän tyttö. Minusta äiti ”höösää” liikaa enkä tahdo aina jaksaa. Me toimimme omassa kodissamme niin eri tavalla. Ei ole jatkuvasti pakko laittaa ruokaa tai kahvia, vaan sitten syödään kun siltä tuntuu. Enkä siivoa niin paljon. Olen masennuksen jälkeen oppinut päästämään turhista hommista irti. Appi minulla oli hyvä! Hänestä pidin ja heidän perheessään vietimme paljon muutenkin aikaa. Hänen kuolemastaan tuli nyt 6 vuotta, joten sitä suhdetta ei enää ole.

    Kommentin jätti Sari · torstaina 24. lokakuuta @ 11:22

  • Sari, kerroit esimerkin viileästä anoppisuhteesta. Et varmasti ole ainoa, joka näin kokee. Anopillasi saattaa olla elämää kohtaan omat katkeruudenaiheensa, jotka sitten säteilevät lähisuhteisiin. Joskus tilanne helpottaa puhumalla, mutta aina ei asiaintilaan voi vaikuttaa. Joskus oma äitisuhde vaikuttaa myös suhtautumisessa puolison äitiin. Suhteet voivat solmuuntua niin monista syistä. Lasten vuoksi kannattaa kuitenkin yrittää.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 25. lokakuuta @ 18:19

  • Meillä on tyttären perheen paikkakunnalla yksiö tukikohtana juuri siksi, että voimme viipyä omissa oloissamme lähistöllä ja olla apuna sovittavalla tavalla. Kutsun syömään, lapset ovat yökylässä, käymme kylässä, hoidamme lapsia nytkin viikonlopun. Vävyn tuska anopin vierailun venyessä useaan päivään oli kamalaa katsottavaa! Nyt tulemme hyvin toimeen.

    Kommentin jätti Annikki · perjantaina 25. lokakuuta @ 18:33

  • Annikki, ”vävyn tuska” – kuten mainiosti sanot – saattaa olla myös miniällä – ja anopilla itsellään.

    Tuula, niinpä, lusikka kauniisti käteen vain anopille.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 26. lokakuuta @ 19:36

  • Avo- tai aviopuolisoksi pyritään, anopiksi ei koskaan, on vain otettava tehtävä vastaan.

    Kommentin jätti Tuula · perjantaina 25. lokakuuta @ 22:05

  • Ihan hyvääkin toinen toiselleen haluavat anoppi ja miniä saattavat ajautua hakaukseen. Tärkeintä on varmaan aina ymmärtää, kenen kotona kulloinkin ollaan.
    Edelleenkin maalaistalossa sukupolven vaihto ei aina onnistu oikeassa tahdissa. Luulen, että onnistumiseen auttaa se, jos poika on oikeasti ”eronnut isästään ja äidistään” silloinkin, kun he kaikki vielä asustavat samaa huushollia. Olen seurannut esim karjanhoidon siirtymävaiheen haasteita. Toiselta menee työpaikka alta – ja taas toisinaan toinen ei sitä paikkaa todellisuudessa haluaisikaan. Jos poika on opetettu itsenäiseksi mieheksi, se on paras tae onnistuneille ihmissuhteille.

    Kommentin jätti mm · tiistaina 5. marraskuuta @ 21:06

  • Tismalleen niin! Ja joskus anopilla tai miniällä on taipumus panna toisensa sijaiskärsijäksi vaikkapa oman parisuhteen tai muiden ihmissuhteiden solmuuntuessa.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 6. marraskuuta @ 11:45

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.