Toivotin tuttavalle hyvää adventtia viikonloppuostoksilla kaupassa ohimennen tavatessamme. Näin hämmennyksen hänen katseessaan. Viettävätkö ihmiset enää adventtia, mietin. Enkä nyt ajatellut adventin hengellistä sisältöä, ihan vain perinteitä, hoosiannakirkkoa, adventtikynttelikköjä neljälle valkealle kynttilälle.

Hoosiannasta kerrotaan tehdyn moderni versio, jota en ole vielä kuullut, mutta josta arvattavasti on siivottu pois Daavidin poika ja Herran nimi. Huomisaamuna se vanha versio taas lauletaan seisten kirkoissa.

Sytytän ensimmäisen valkoisen kynttelikössä. Sen vierellä on hennosti punertavia valkeita tulppaaneja lasimaljassa. Saunan jälkeen joimme glögiä. Katselen pihaan sytytettyä lyhtyä ja Toisen ripustamaa valonauhaa katajan uumilla. Hyvää Adventtia kaikille!

Kulttuurieliitti julistettiin kuolleeksi Hesarin Merkintöjä -palstalla. Oxfordissa on tutkittu, että kulttuurin kuluttajia on neljää sorttia: yksi-, kaikki- ja vähäruokaiset sekä passiiviset. Tutkimuksen mukaan ’yksiruokaiset’ käyttävät vain populaarikulttuurin palveluja. ’Vähäruokaiset’ käyttävät vain niukasti kulttuuripalveluja. ’Passiivisia’ ei kiinnosta ja ’kaikkiruokaisille’ kelpaa kaikki hömpästä oopperaan.

Mitähän porukkaa sitä itse edustaisi? Mitä korkeakulttuuri tai populaarikulttuuri tarkalleen ottaen onkaan, pitäisi tietää. Ainakaan kaikkiruokainen en ole, en myöskään e.m. määritelmän mukaan yksiruokainen. Jos korkeakulttuuri on oopperaa, ei juurikaan kiinnosta – jos balettia tai klassista musiikkia, ne kyllä ennen kaikkea muuta. Kirjallisuutta, teatteria, kuvataidetta, tanssitaidetta – kyllä kyllä.  

Eliitti hyväksyy vain korkeakulttuurin ja siihen kuuluakseen pitäisi ilmeisesti olla suurin piirtein kuollut. Kun en siis vielä ole, voin nirsoilla vapaasti ja nauttia valikoidusti myös populaarikulttuurista, jos se on tv-viihdettä, kevyttä musiikkia, musikaaleja, operetteja. Kulttuurinen noutopöytä on mieleeni, siitä voi valita sen mukaan mikä milloinkin sytyttää. Ja sellainenhan pääkaupunkiseutu juuri on: valinnanvaraa riittää.

P.S. Ja populaarikulttuurinen kannanotto: Cheek on ihana!

Pissismummo  ärhästyi eilisen aamulehden ääressä. Hesariin kirpakoita kolumneja kirjoittava toimittajatar meni paljastamaan, että trendikäs ollakseen pitää itse karsia turhat tyypit ystäväpiiristä. Huuu! Täähän niin sotii naamakirjaideaa vastaan. Eikös somessa ole kysymys pikemminkin  faniklubin kasvattamisesta kellä ikinä, joka liepeeseen tarttuu? Vai joko tuli laari liian täyteen? Onkokaan muuta elämää kuin some? Missä jonkun näät, sen silmät on kii ruudussa, jota sormi hiplaa.

Mummon nuoruudessa Ystävän laulu ohjeisti asiassa tyyliin, että ”turhat tuttavat luotas ois hävinneet pian pois” – mikä on simppelisti sitä, että suhteet siilaantuu itsestään. Sitä tutustuttiin jossain, diggailtiin samoja juttuja, lämmettiin toisen persoonasta, pidettiin yhteyttä välimatkoista piittaamatta. Isoissa elämänkäänteissä, niinku rakkausjutut, muutot, työpaikan vaihdot tai eläköityminen, joku aina tipahti kauemmas ja toisia tuli tilalle.    

 ”Ystävien pitää olla energisiä, positiivisia ja sosiaalisia” nykyään. Kokoelmassa pitää olla ”seksuaalisten ja etnisten vähemmistöjen edustajia sekä henkilöitä, joilla on jännittävä ammatti”. Virkaheittoystäviksi joutuvat ”kitisijät, ripustautujat ja negatiivisen energian levittäjät”. Yli laidan heivataan ”ihmiset, joilla on vääränlaiset arvot tai keittiönkaapit.”

Mummo istuu nyt mykistyneenä, miettii käsi poskella ystäviensä piiriä. Voi kamala, kun ei siellä edusta kukaan mitään erikoisen jännittävää ryhmää tai ammattia. Energiaa ja positiivisuutta on itte kullakin ajoittain enempi, toisin taas vähempi. Sosiaalisuudestakan niin tiedä, mutta jos yhteys säilyy, kai se riittää. Some-ystävyyttäkin on, voin todistaa. Suosikkiblogit pysyvät listalla.

Mummo muistelee muuatta ystävää ihan hyvällä, vaikka tuo on ottanutkin etäisyyttä. Jonkun luota on itsekin vetäytynyt, kun on tuntunut käyvän liian raskaaksi. Syiden arvailu on turhaa, saahan ne kukin ittellään pitää, jos tahtoo niin. Uskollinen ystävä on aarre! Arvot merkitsee, keittiön kaapeista viis.

Kun jokin ajastaika päättyy, kuten pian kirkkovuosi, tunnen miten minussa hiljenee ja kumarrun odottamaan. On myötäiltävä hämärää, pimeää, niin kauan kuin sen aika on. Turha väsyttää itseään taistelemalla vastaan. Pian, ihan kohta on valoisaa.

”Yön synkkyys ei ole yötä, Sinulle,

Yö loistaa kirkkauttasi, Herra”

(Taizé-hymni)

Kolmas tautipäivä. Eilispäiväisten nukkumisten vuoksi uni ei ihan riittänyt yhtenäiseen jaksoon yöllä. Nukuin silti yhteensä kahdeksan tuntia. Tekisi mieli käydä kiertämässä kortteli kävellen, että saisi happea. Vaan vettä ropisee ja pilvet ovat syöneet vähäisen valon.

Nenäliinoja pitää saada lisää ja apteekissa käydä. Päätin raahautua Toisen kyydillä keskustaan ja poikkesimme myös kirjastoon hakemaan lisää luettavaa. Löysin myös yhden dvd-elokuvan: ”The Words”, kirjailijatarina Pariisista. Jos vaikka jaksaisi katsoa.

Kolmannen huoneen ikkunan takana on käynyt sekä sirkeä talitiainen että utelias orava, kahdesti kumpikin. Kanervankukat näyttävät kiinnostavan tinttejä. Orava hyppäsi ovikranssiinkin, tiedän sen siitä, että havu oli irronnut ja tipahtanut ovimatolle.

On mennyt mailleen pilvinen päivä ja Mummopissis makaillut sen littanaksi villasukat jalassa viltin alla ja nenäliinapaketti tyynyn tuntumassa. Tartuntamahdollisuudet olivat viime viikon loppupuolella parinakin päivänä moninaiset ja suorastaan erinomaiset. Niinpä eilen illalla jo vilusti siihen malliin, että eipä paljon yllättänyt tämänaamuinen olotila.

Vaan mikäpäs mummokansalaisen on ollessa. Toinen hakemaan kaupasta sitä ainoaa oikeaa mustanpunaista mehua ja muutaman jättipaketin nessuja. Paramaksia on kotona varalla aina, muuta lisäainetta kun ei peruspilleristö sallikaan. Kirjoja on yöpöydällä vielä muutamaksi päiväksi ja jääkaapissa ruokatarviketta.

Se tässä vain huolettaa, kun selkäsaun…öh..-koulu huomisaamuna odottaa. Että miten sen tunnin jaksaa sitä löylytystä. Viimeksikin jo teki tiukkaa. Katotaan nyt. Periksi ei anneta, ihan heti ei ainakaan.

Huiskismummo hankkiutui junaan etelä-karjalaisesta kotikylästään aamupimeällä, Pissismummo auringon noustua pääkaupungin suunnalta. Kohtasivat he toisensa hämäläisten kaupungissa Salpausselkäin kainalossa. Kyseinen hämäläiskaupunki on kummallekin ollut aina ohituspaikka joko moottoritietä tai junarataa pitkin muualle matkatessa. Viimeisin poikkeama oli Pissismummon osalta sujunut pienessä paniikissa. Tarinan pointti: kun ei ohita, voi kivasti yllättyä.

Pissismummo oli jossain muinaismenneessä työelämässään kaupungissa tilapäisvieraillut, mutta vuosikymmenien saatossa paikan ilme on niin muuttunut, että tuntui kuin Elielin malliin pykätty kaupungintalo ja Alvarin kuulu ja komea kirkko vain olisivat olleet ennallaan. Ja ne käytiin ensi töiksi tsekkaamassa, että olivat.

– Tämähän on varsinainen patsastelijoiden kaupunki, hihkuivat mummot.  Heti asemalta keskustaan päin lähtiijää tuijottelee hevosensa selästä itse Marsalkka. Kaupungintalon puistikossa pullistelevat uljaat miehet vähissä vaatteissa, rinteessä riehuvat hakkapeliitat ja modernimpaakin taidetta on ihmeteltävänä. Kirkonmäellä kyyristeleiksen umpionneton hahmo, toinen taas taivastelee kädet ylhäällä. – Nää sit varmaan on kirkkokuorolaisia, tuumi P.Mummo Launeen neitojen kohdalla. – Juuh, ja kyl nää hämäläiset on kovia poikia monttuja kaivamaan, totesi Huiskis. Keskellä kaupunkia näet oli kaksi korttelinkokoista kuoppaa, joissa kaivurit möyrästivät. Mitä lie tekeillä.

Mummot käpsehtivät kirkkoon ihailemaan Aallon arkkitehtuuria, istuivat aloilleen penkkiin ja veisasivat kaksi värssyä kummankin lempivirrestä. Keskusteltiin siinä vakaviakin veisuun päätteeksi. Kun ovesta pölähti sisään isompi sakki, oli sopiva sauma jatkaa matkaa patsaalta patsaalle.  

Hiukomisaikaan osuttiin viehättävään ravintolaan nimeltä Taivaanranta. Lounas syötiin oikein pitkän kaavan mukaan. Alkupaloja mutustellessa tuli tsekattua miten-menee-osio kummankin osalta. Lampaankareesta selviytyminen on tunnetusti herpaantumatonta keskittymistä vaativa urheilulaji – ellei peräti tartu luun päästä omin kätösin, minkä Huiskis kursailemati tekikin. Jälkiruoka kruunasi herkutteluhetken. – Paitsi ruoka on palvelukin täällä Taivaanrannassa taivaallista, oli yhteinen kiteytys ateriasta. Mummot arvostavat asiallista, luontevan tunkeilematonta ystävällisyyttä. Taju asiakkaan ääneen lausumattomista toiveista on jo suorastaan luksusta.  

Kadun kulmassa kartta kädessä aprikoivat mummot yllätettiin kahdesti. Hämäläisetkö hitaita? Vähäpuheisia vai? Heti kohta pysähtyi ystävällinen naisihminen kysymään, voisiko auttaa. Ensimmäinen opastaja kertoi mitä näkemisen arvoista keskustassa on. – Aloittakaa kaupungintalolta, hän sanoi ja se oli hyvä neuvo. Asemalle palatessa mummot pyydettiin ihan mukaan ja ohjattiin oikotietä kaupunginsairaalan läpi. Opastaja jäi sinne töihinsä ja mummot jatkoivat asemalle ja sieltä tyytyväisenä illan hämärtyessä kotiin.

Pyöräilin kaupunkimme keskustaan asioille aamutuimaan. Koululaisia matkasi samaan suuntaan, muutama eläkemuori ja -pappa oli jo lenkillä, jokunen koira kiskoi unista isäntäänsä. Kävelykadulla nosturiautoista käsin asennettiin jouluvaloja paikoilleen. Pari sivullisen oloista miestä hankkiutui istumaan eväineen penkille. Torimyyjä pystytteli telttaansa. Kulmakahvilaan sytyteltiin valoja.

Huomasin uuden kukkakaupan, joka oli ilmestynyt hyvälle liikepaikalle. Sen värejä tulviva ikkuna ilahduttaa ohikulkijoita. Tajusin, että olen harvoin, jos koskaan, keskustassa niin varhain nykyään. Oli mukava, että ihmisiä oli liikkeellä. Suurin osa pikkukaupungin aktiiviväkeähän kaasuttaa päiväkodin kautta toisaalle töihin tai astuu asemalta aamujuniin. Sen jälkeen kaupunki on miellyttävän kiireetön aamuvirkkujen eläkeläisten mesta iltapäivälle asti.

Pitäisi joskus hankkiutua varhaisella junalla Stadiin aistimaan sen aamutunnelmaa.  Viimeksi olen asunut Isossa kaupungissa 1970-luvun lopulla. Nykyaamujen ilme voisi sielläkin olla avartava kokemus.

Analyyttisen psykoterapiakäsityksen mukaan eri puolilla kehoa olevia kiputiloja, etenkin toistuvia, voi olla valaisevaa tarkastella kyseessä olevan elimen perustehtävän kautta.

Mietitään vaikka selkää. Sen perustehtävä rankoineen lihaksineen lienee  toimia raajojen kiinnitysalustana, pitää keho koossa ja ihminen pystyasennossa ja liikkeessä. Selän kiputila saattaa häiritä raajan toimivuutta, jopa pakottaa ihmisen vaakatasoon, jos pystypäisenä kulku ei onnistu. Selkä päättää puolestani, milloin kuormitusta on liikaa ja on aika levätä.  

Aivot ja keskushermosto ovat ihmisen johtokeskus, jossa kehon toimintaa koordinoidaan, lihaksia käskytetään, aistihavaintojen merkitystä analysoidaan ja tunne-elämää säädellään. Kun päätä särkee, kysymys on johtokeskuksen toimintahäiriöstä. Aivokudos sinänsä ei tunne kipua, mutta hermosto hälyttää, jos jokin tehtäväalue ylikuormittuu.

Sydän on kehon perustoimintojen moottori. Verenkiertoa estävä tai vaikeuttava ongelma hälyttää paitsi sydämessä itsessään, myös nopeasti koko elimistössä. Sydämen rytmihäiriö kertoo, että jokin elämässä ei ole balanssissa. Kiputila taas viestittää, että verenkierto on estynyt, jossain on tukos. Sydämen merkitys tunne-elämän symbolina on kuvaava: paljon on särkyneitä sydämiä maailmassa, jossa rakkaus haavoittaa ja hylkäämiset suistavat epätoivoon.

Minulla on herkästi värisevä sydän. Se on pysynyt kohta kaksi vuotta sinusrytmissä lääkityksen tuella sähköisen tahdistuksen jälkeen. Pari viikkoa sitten epärytmi yllättäen palasi eikä asettunut kolmessa päivässä, kuten pitäisi. Päivystävä lääkäri kehotti lisäämään toisen betasalpaaja-annoksen iltaan. Viikon sisällä rytmi rauhoittuikin.  – Hain sitten vastaanottoajan yksityiseltä kardiologilta ja kävin tiedustamassa onko lääkitys nyt kohdallaan. Sydänlääkäri kuunteli rytmiä huolellisesti, katsoi ultrakuvantimella sydämeni syvyyksiin ja sanoi sitten ihanasti: mitään vikaa ei ole, teillä on eläväinen sydän. Hän tarkoitti sydänlihaksen joustavuutta, ikääntyessähän sydänlihas vähitellen jäykistyy. Lääkitykseen tehtiin vain hiukan hienosäätöä aamuöisten värinöiden varalta.

Opettelen kuuntelemaan kipujen viestejä ja jatkan matkaa eläväisellä sydämellä.

Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja.

Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.