Olimme juhlassa sunnuntaina. Eräs elämäni keskeisistä instituutioista ihmisineen juhlisti puolivuosisataista taivaltaan. Oli ilo havaita, että yhä on runsaasti ihmisiä, joille kirkko merkitsee elämälle arvokasta sisältöä. Juhlamessu, lohisoppa ja leivoskahvit sekä luontevasti juonnettu,  pönöttämätön päiväjuhla ravitsivat osallistujaa monipuolisesti. Oli oikein hauskaa!

Silloisessa kauppalassa seurakunnan kirkon paikaksi valittiin kaunis mäkialue, jolle 1960-luvun alussa  kaivettiin valtava monttu. Peruskiven kätköön muurattiin raamattu. Sille perustalle alkoi rakentua vuosikymmenelle tyypillinen betoniarkkitehtuuriluomus, jonka suunnitteli edesmennyt arkkitehti Ahti Korhonen. Hänen tyttärensä oli nyt juhlassamme mukana ja kertoi isänsä ponnisteluista rakennusurakan kanssa. Juhlassa haastateltiin myös kahta rakentajaa, jotka muistelivat dramaattista haastetta, jonka erityiskylmä syksy ja kova pakkastalvi loivat betoninvalulle. Työ saatiin kuitenkin tehtyä onnistuneesti.

Puheenvuoroissa tuli esiin miten hyvin arkkitehdin ideat ovat kestäneet aikaa. On kuin kirkko rakennuksena vain paranisi vuosien mittaan. Kaksikymmentä vuotta sitten kirkkorakennusta peruskorjattiin – silloin arkkitehti itse oli vielä prosessissa mukana. Sisätiloihin tuotiin lisää pehmentäviä elementtejä, alttariosa uusittiin ja valaistusta parannettiin. Kirkko sai myös uudet urut, joiden sointi on upea ja ulkoasu kaunis. Kirkko on ollut aina akustisesti oivallinen tila, niinpä siitä on tullut suosittu musiikkitallenteiden äänityspaikka.

Arkkitehtooninen tarina on kuitenkin vain yksi puoli. Kirkon kaunein elementti on siinä kokoontuva seurakunta. En ole ainoa, joka ensi hämmennyksen jälkeen on rakastunut kotikirkkoon. Rakennus ei kanna satojen vuosien perinteitä, mutta se syntyi ja elää seurakunnan mukana. Sanoma kestää ja seinät kestävät tulevillekin sukupolville. Seurakunta pysyy ajasta aikaan, sillä aina on niitä, joiden sydämessä usko Jumalaan syntyy, ja joita yhteyden jano kutsuu koolle kotikirkon suojiin.

Pimpom-pimpelipom! Oven takana seisoi Pikkuritari rapisevaan kääritty valitsemansa punakukkainen toisessa ja jouluinen pussukka toisessa kädessä. Ooh. Murunen oli nukahtanut tulomatkalla autoon ja ihmetteli silmät sikkaralla äidin sylissä missäs nyt ollaan. Armiaiset kuoriutuivat vanhempiensa avustamina tamineistaan, ja kohtsillään Murunenkin jo suunnisti tutulle leikkikalukopalle aarteita etsimään.

Pussukasta muuten paljastui Vaarille ja Mummelille omistetut kirjat, jotka voi täyttää vaikka kuvilla tai jutuilla. Muru kertoi ylpeänä, että oli ihan itse liimannut kannen koristeet. Kyllä ne olivatkin upeat! Omistuskirjoituksetkin kirjoissa oli, ne oli kirjoittanut Pikkuritari omakätisesti oikein mustekynällä. Se on viisivuotiaalle kyllä hieno saavutus.

Aterian aluksi syötiin salaattia ja rosollia ja jouluajan ensimmäiset kinkkuviipaleet maisteltiin kastikkeen, perunoiden ja kasvispaistoksen kera. Pikkuritari sai ankarasti ponnisteltuaan laskettua peräti kahdeksan hyvältä maistuvaa syötävää tarjolla olevista. Murulle taisi kertyä vähän vähemmän. Hänellä syönti sujuu siihen malliin, että kaikkea halutaan, jos kysyy, mutta lopulta lautasen sisällöllä voisi ruokkia pikkuisen possun, jos semmoinen vain olisi. Ja tähtipullan paras osa on Murusen mielestä ehdottomasti se tähti. Pullasta ei niin väliksi.

Piilosten leikkiminen on ehdottomasti Murun juttu. Pikkuritari keskittyi sillä aikaa piirtelyyn Mummelin lipaston ääressä. Hän tietää mistä laatikosta löytyy värikyniä, vihkoja ja piirustuspaperia.  Pian jo taas soitettiin ja laulettiin, kumpikin erikseen esittivät hienosti joululaulun isin säestyksellä. Ja Muru kertoi ihan oman keksimänsä tarinan, joka oli aika rasavilli.

Mummeli oli seikkaillut Tuomaan markkinoilla ja huomannut siellä eräässä joulukojussa poikatontun ja tyttötontun, jotka tahtoivat Pikkuritarin ja Murusen mukaan. Ehkä Muru keksii vielä ihan oman satujutun villikkotontun joulusta.

Illalla tulimme Musiikkitalosta konsertista, jossa syntyi poikkeuksellinen, taivaallinen tunnelma. Ranskalainen harpputaitaja Xavier de Maistre helkytteli jaloa soitintaan HKO:n solistina ukrainalaisen Reinhold Glieren harppukonsertossa, joka on korvia hivelevän kaunis. Harvoinhan harppukonserttoja kuulee, ei niitä kovin runsaasti ole sävellettykään. Tässä lisäarvoa toi vielä se, että harpisti oli mies. Eikä tihkunut testosteroni, pikemminkin enkelinoloinen oli soittaja, jonka pitkät ja hoikat sormet tanssivat soittimen kielillä. Aplodit olivat sen verran raivokkaat, että saatiin kuulla taidokas ylimääräinen, joka vain vahvisti taivaallista tunnelmaa.

Konsertin loppupuolella kuultiin Bruckneria taas. Tuon hulluuteen päätyneen itävaltalaissäveltäjän viides sinfonia oli varsinaista ”romanttista mekkalaa”, kuten eräs kuulija osuvasti luonnehti.  Sibelius oli aikoinaan hurmaantunut kyyneliin saakka tästä älykkääksi luonnehditusta sävellyksestä. Pitkä sinfonia antoi orkesterilaisille kiitettävästi töitä ja nuori saksalaiskapellimestari Meister sai huiskia täysillä palkkansa eteen. Kuulijat olivat  vallan tyytyväisiä.

Tämä oli syyskautemme viimeinen konsertti. Lähes joka viikko olemme istuneet syyskuulta asti Musiikkitalon tummassa viinitarhassa tuhannen muun musiikinystävän joukossa nauttimassa klassisesta musiikista. Ja käynnit jatkuvat ainakin joka toinen viikko kevätkaudella.  Silloin ohjelmassa on mm. runsaasti Beethoovenia.

Lauantaina Pikkuritari ja Murunen vanhempineen pimpottavat Vaarilan ovikelloa ja siitä alkaakin ihan kokonaan toinen tarina!

Illalla pyry pöllysi pihassa, varsinainen tuprakka. Aamuun mennessä sää lauhtui niin, että nyt on loskaa ja vesijäätä. Puolipäivän aikaan on sumuista ja tihkuu vettä. Äh. Ei tule ulkoilupäivää tästäkään.

Joulu käy mielessä. Mukava ajatus lähteä pois täältä. Säitä ei tietysti arvaa sielläkään, minne. Viime joulun olimme Istanbulissa. Eilisiltana siellä näkyi satavan oikein kunnolla rakeita, ja mestarien liigan ottelu keskeytyi.

– Tiede-lehti kertoo, minä sanon Toiselle, – että istuminen on hengenvaarallista. Huu, miten toimistotyöläiset ollenkaan on hengissä? Entäs etätöissä kotona ahertajat? Ja kirjailijat, toimittajat, nettiriippuvaiset? Toinen siihen: jokainen kuolee joskus. Niinpä se on.

Aamuteemukin ääressä katselen keittiön ikkunasta aamutähteä sinisellä hetkellä. Muutaman tunnin perästä lumiseen pihaan hiipii jo auringon valojuova. Arkiviikko alkaa hyvillä mielin. Vastailen eilen tulleisiin sähköposteihin. Surullisia uutisia ystävältä, oli tiedetty odottaakin. Mietin, mitä se vaikuttaa hänen jouluunsa. Toisenkin ystävän kanssa puhutaan puhelimessa joulusta, millaisena se nyt tulee.

Ajatukset kieppuvat ihmisten luona. Joulutervehdysten lähettäminen ei ole ihan turha perinne. Aina siinä listalla on heitä, joita tapaa niin harvoin ja kuitenkin muistaa. Ei siihen pitkiä tarinoita tarvita, kortti kertoo, että olet olemassa minulle, meille.

Kauniisti lumiset omenapuun oksat kaartuvat naapurin pihassa. Muutaman päivän pakkasilo on nyt tässä, sitten lauhtuu taas. Pääkaupunkiseudun joulukuu on niin tätä.

Viime jouluna olimme Istanbulissa. Erilainen joulu kuin koskaan ennen.

Ensi joulukin on erilainen.

Jo lähtemisen ajatus vapauttaa paljosta täytymisestä, joka liittyy joulun viettoon kotona.

On hyvä välistä astua ulos tutusta. Näkee toisin, kokee joulun eri kulmasta.

Adventti – saapumisen ja lähtemisen odotus.

Ovemme vieressä on punainen lyhty, siinä sinivalkoinen kynttilä. Minkä symboleja lienevätkään alun perin lippumme värit, niistä tuntuu tähänkin aikakauteen yhä tihkuvan raikasta juhlan tuntua. Aattopäivänä pihaan satoi ohuen lumen, jonka himmeää hohtoa ei pitkään aikaan rikkonut ainutkaan jalanjälki. Katselin koskematonta lunta ja sinistä taivaankantta matalan auringon hehkussa. Siinä oli rauha, kansallisen juhlapäivän syvin merkitys.

…aika pois paljonkin vie…

Ensin piti löytää tietyn laulun sanat. Aloin penkoa. Nuottilipaston laatikosta pelmahti esiin melkoinen kasa irrallisia laulunuotteja, omatekoisia ja kopioita toisten tekemistä. Siellähän ne ovat tallella kaikki nämäkin: joululauluvihot, vanhat laulukirjat, poikien peruskoulun musiikkioppaat, peruslied-kokoelmat konservatorioajoilta, isän antamat koraalikirjat, käytetyt nuottivirsikirjat. Ja piano odottaa kärsivällisesti, kansi kiinni.

Miksi laulan enää niin harvoin, mietin. Se oli niin kauan niin iso osa minua. Lapsena lauloin koulumatkoilla ja kotona pyykkituvalla. Nuoruudessa kiehtoi kitara ja hengelliset laulut duettoparin kanssa. Laulutunnit aloitin musiikkiopistossa opiskeluaikana ja lopetin valmistuessa Konservatoriossa kakkostutkintoon. Vielä Esikoisen synnyttyä kävin yksityistunneilla. Oli sooloesityksiä eri paikoissa, duettoesityksiä, nuorisokuoroa, sisarkuoroa, konservatorion kuoroa, kotikaupungin pikkukuoroja ja kirkkokuoro. Viimeinen soolo oli hyvästelylaulu Esikoiselle heidän hääjuhlassaan. Siitä on seitsemän vuotta.

Vuosien mittaan laulu jäi taka-alalle. Kun jäimme eläkkeelle, yhteiset päivämme täyttyivät  uusista jutuista. Ihmisen äänikin ikääntyy vuosien mittaan ja itsekritiikki kasvaa. Kirkossa veisataan messun aikana monta virttä, ehkä siksikin käyn siellä usein. Ja lapsenlapsille laulelu on ihanaa, siihen ei tarvita klassista tekniikkaa ja laulutkin voi keksiä vaikka itse. Laulun ilo saattaa syttyä vieläkin joskus harvoin yksin ollessa, laulut vain ovat muuttuneet. Eikä kiinnostus laulumusiikkiin lopu koskaan.  

Aamulehden luettuani lähdin Stadiin. On hyvä, että semmoisia ihmisiä on muutama, joiden vuoksi tulee lähdettyä. Ja semmoinen Toinen, joka saattaa asemalle säällä kuin säällä ja tulee vastaan kun soitan. Perillä sukelsin kevyin askelin asemalta Citycenterin uumeniin. Sinne oli ilmaantunut uusia himottavan jännittäviä kujia ja käytäviä ja reittejä, joissa utelias ja aikava satunnaiskävijä voi ihanasti eksyä ja löytää.

Akateemisen alakertaan siirretty korttiosasto oli tietysti täynnä  samalla asialla olevia. Kassoille oli oikein jonolaput, mikä toimi tungoksessa rauhoittavana. Kohdalleni osui nuori mustatukkainen myyntihenkilö, jolta kysyin anteeksipyytävästi hymyillen vieläkö täällä myydään ballograf-kynien säiliöitä. – Juu, toki, sanoi tuo ja ohjasi oikealle hyllystölle. Tyhjät säiliöt olivat malliksi mukana, nopeasti hän setvi sirkein silmin minulle uudet.

Aterioimme ystävättären kera uudessa italialaispaikassa nimeltä Piccolo Mondo. Valitsin lounaslistalta puna-ahventa, porkkanainen alkukeitto oli herkkua, talon valkoviini laadukasta ja palvelu mitä miellyttävintä. Jälkiruoka kruunasi kaiken, kuten aina, valitsimme creme bruleen ja täällä se oli raikas, ohuenohuin porkkanalastuin ja parilla mustikalla koristeltu pikantti annos.

Monta ihanaa yllätystä tavallisena tiistaina: kynänsäiliöitä vielä myydään kirjoittaville, ikuisuusremontit Stadin keskustassa saattavat joskus valmistua, uusia ihania ruokapaikkoja löytyy kortteleiden uumenista, ystävätär näytti säteilevän elinvoimaiselta ja on alkanut taas maalata!

Susanna Alakoski;  Sikalat    suom. Katriina Savolainen    Schildts 2007

Kirjasta puhuttiin paljon ilmestymisvuonna. Vasta nyt sain luetuksi tämän rankan ja kipeänkauniin tarinan Leena-tytöstä, jonka vanhemmat ajautuivat vieraassa maassa viihtymättömyyttään rajuihin juopottelukausiin. Lapset olivat enemmän tai vähemmän heitteillä viikkokausia kestäneiden juominkien aikana ja joutuivat näkemään perheväkivaltaa ja rajua riitelyä. Juomiskierteen katkettua isän juoppohulluuskohtauksiin alkoi hyvittelykierre ja jälkien siivous, kunnes kaikki alkoi taas alusta. Kuvaus on puistattavan todentuntuista ja varmasti useammankin ruotsinsuomalaisen työläisperheen arkea. Teksti paljastaa sekä lapsen tarkkanäköisyyden perhehelvetin kuvioista että yhteiskunnan haluttomuuden puuttua ja keinottomuuden katastrofaalisessa tilanteessa.  – Alakoski on hyvä kuvaaja ja romaani taidokkaasti rakennettu. Svinalängorna palkittiin Ruotsissa vuoden 2006 kirjallisena tapauksena. Kannattaa lukea.
*
Taina Latvala;  Välimatka    WSOY 2012

Uusi (minulle) ja raikas tuttavuus romaanikirjailijoiden joukossa tämä Latvalan Taina, joka esikoisestaan  – ”Arvostelukappale” – on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Välimatka on Latvalan kolmas romaani. Näennäisestä helppolukuisuudestaan huolimatta tarina ei ole ihan pinnallinen, vaikka aiheena onkin äiti-tytär -suhteen kiemurat sekä äidin ja isän parisuhteen käänteet.  – Pidin kovasti Latvalan tavasta käyttää ilmeikästä eteläpohjalaista murretta äidin repliikeissä ja muistiin merkinnöissä. Tietty humoristissävyinen keveys on lukijaystävällistä ja traagisissakaan tapahtumissa ei jäädä  möyrimään liikaa.
*
Tommi Parkko;  Runouden ilmiöitä    Avain 2012

Kiinnostava katsaus runouden historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen Suomessa. Tommi Parkko, itsekin runoilija, arvioi myös kustannusalaa ja sen tätä päivää. – Erinomainen, yleistajuinen tietokirja!
*
Leena Krohn;  Valeikkuna    Teos 2009

Proosakirjallisuutemme omalaatuinen älykkö Leena Krohnin runsaassa tuotannossa on romaaneja, novelleja ja esseitä sekä lastenkirjoja. Krohn on palkittu käännöskirjailija, jonka teokset ovat usein eksentrisiä aiheeltaan, mutta kieli on varmaa, ymmärrettävää ja hyvin rytmitettyä. Poimin nyt kirjastosta Valeikkunan, jonka olen aiemminkin lukenut.  – Krohnia on hyvä lukea ajoittain, hän saa näkemään asioita ennalta arvaamattomasta näkökulmasta.  
*
Päivi Alasalmi;  Joenjoen laulu        Gummerus 2013

Alasalmen saamelaistarinoiden kirja osoittautui kiehtovaksi. Ensimmäinen jakso kertoo saamelaistytöstä, joka löytää kotimailtaan pirkkalaisen henkihieverissä ja elvyttelee perinteisin luonnonparannuskeinoin elävien joukkoon. Muinaisen luonnonuskon hallitseman saamelaisyhteisön elämän kuvaus on suorastaan maagisen väkevää. – Toinen osa kuvaa Lestadiuksen vaikutusta 1800-luvulla. Tämä jakso jää heikoimmaksi; eläytyminen Lestadiuksen saarnatoiminnan syntyyn ja vaikutuksiin on kalpeaa ja vähäveristä kerrontaa ensi osaan verrattuna. – Kolmas jakso kertoo nykysaamelaisen nuoren miehen tarinan ja palauttaa uskon kirjailijan kykyyn kuvata uskottavasti saamelaiskulttuurin arkea. – Alasalmen kolmijakoinen saamelaissaaga antaa ajateltavaa pohjoisen alkuperäiskansan kohtalosta kaupungistuvassa ja virtualisoituvassa yhteiskunnassa.
*
Joyce Carol Oates;  Putous    suom. Kaijamari Sivill    Otava Seven 2013 (2004)

Tarinan tapahtumapaikka on Niagara-joen rannalla ja putousten lähellä sijaitseva fiktiivinen pikkukaupunki. Päähenkilö, nuori papintytär Ariah tulee häämatkalle Niagaran putouksille aavistamatta, että hänestä tulee avioliittonsa ensimmäisen vuorokauden aikana leski. Romaani kertoo Ariahin myöhemmin syntyvän perheen tarinan, jota varjostaa putousten synkkä maine itsemurhapaikkana, kaupunkia saastuttava teollisuus ja perheen isän kohtalo. – Romaanin tarinan ilmapiiri on jollain tavoin uhkaava, paikoin suorastaan synkkä, mikä vie osan lukunautinnosta.
*
Raija-Liisa Viirret;  Toinen avain        Basam books 2013

Toinen avain on esikoisromaani, jonka tekijä on teologian ja psykologian maisteri. Romaanin tarinan keskiössä on Laura, joka on lapsena joutunut olemaan pitkiä aikoja sairaalassa ja aikuisena kamppailee edelleen jalkaongelmien kanssa. Tarina alkaa Santiagosta, pyhiinvaellusreitin päättyessä ja kiertää omalaatuisen rakkausuhteen solmuja sekä sisarsuhteen sitovuutta.  – Sinänsä kiinnostavaa tarinaa rasittaa epämääräinen päättämättömyys. Tarina jää vellomaan pintaan eivätkä henkilöiden suhteet syvene.
*
Taina Haahti;  Koeaika        Siltala 2013

Kirjailija on julkaissut kaksitoista kirjaa, joista ensimmäiset nimellä Hyytiäinen. Koeaika on tarina henkilöstöjohtaja Lea Sarvenmaan uran ja elämän kääntöpisteestä. Jouduttuaan irtisanoutumaan työstään sairauden uhatessa perheetön Lea tekee klassisen matkan Pariisiin etsiäkseen nuoruudessa paljon merkinneen miehen, mutta kohtaakin toisen. Kirjassa Haahti mitä ilmeisimmin hyödyntää omaa elämänkokemustaan johtajapiireistä ja bisnesmaailmasta – ja Pariisista.  – Tarina on aiheeltaan raskas, mutta sillä tavalla vahvasti kirjoitettu, että pitää lukijan otteessaan.  Kirjailijan kotisivu www.haahti.fi antaa taustoja. Kannattaisi lukea aiempiakin.
*
Perinnekirjaosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Kvenlannin hurtta        Otava 1945 (2.painos)

Kyseessä on historiallinen romaani muinaisilta ajoilta. Muinaiset tarkoittavat tässä vuoden 1050 tienoota. Jääskeläinen kuvailee tuonaikaisen Pohjolan elämänpiiriä ja -tapaa värikkäästi. Erityisen kiehtovaa on Kvenlannin jatulien jälkeläisten elämän kuvaus. Pakanallisen kulttuurin todelliset hallitsijat olivat henkisin voimin varustettuja naisia. Tästä muinaisaikojen tarinasta saisi mahtavan elokuvan tai animaation nykytehosteilla!

Lempi Jääskeläinen; Kultainen laakeri        Otava 1954

Tässä romaanissa Jääskeläinen kuvailee 1500-luvun elämää Italian hoveissa ja luostareissa. Päähenkilö on hovirunoilija Torquato Tasso, jonka elämää kuvataan poikasesta lähtien loppuun asti. Inkvisitio jahtasi kerettiläisiä, joihin hovirunoilijallakin oli kosketus ja hän  joutui siitä syystä kuulusteltavaksi. Päähenkilö on historiallinen, mutta tarina fiktiivinen.
**