Olimme juhlassa sunnuntaina. Eräs elämäni keskeisistä instituutioista ihmisineen juhlisti puolivuosisataista taivaltaan. Oli ilo havaita, että yhä on runsaasti ihmisiä, joille kirkko merkitsee elämälle arvokasta sisältöä. Juhlamessu, lohisoppa ja leivoskahvit sekä luontevasti juonnettu,  pönöttämätön päiväjuhla ravitsivat osallistujaa monipuolisesti. Oli oikein hauskaa!

Silloisessa kauppalassa seurakunnan kirkon paikaksi valittiin kaunis mäkialue, jolle 1960-luvun alussa  kaivettiin valtava monttu. Peruskiven kätköön muurattiin raamattu. Sille perustalle alkoi rakentua vuosikymmenelle tyypillinen betoniarkkitehtuuriluomus, jonka suunnitteli edesmennyt arkkitehti Ahti Korhonen. Hänen tyttärensä oli nyt juhlassamme mukana ja kertoi isänsä ponnisteluista rakennusurakan kanssa. Juhlassa haastateltiin myös kahta rakentajaa, jotka muistelivat dramaattista haastetta, jonka erityiskylmä syksy ja kova pakkastalvi loivat betoninvalulle. Työ saatiin kuitenkin tehtyä onnistuneesti.

Puheenvuoroissa tuli esiin miten hyvin arkkitehdin ideat ovat kestäneet aikaa. On kuin kirkko rakennuksena vain paranisi vuosien mittaan. Kaksikymmentä vuotta sitten kirkkorakennusta peruskorjattiin – silloin arkkitehti itse oli vielä prosessissa mukana. Sisätiloihin tuotiin lisää pehmentäviä elementtejä, alttariosa uusittiin ja valaistusta parannettiin. Kirkko sai myös uudet urut, joiden sointi on upea ja ulkoasu kaunis. Kirkko on ollut aina akustisesti oivallinen tila, niinpä siitä on tullut suosittu musiikkitallenteiden äänityspaikka.

Arkkitehtooninen tarina on kuitenkin vain yksi puoli. Kirkon kaunein elementti on siinä kokoontuva seurakunta. En ole ainoa, joka ensi hämmennyksen jälkeen on rakastunut kotikirkkoon. Rakennus ei kanna satojen vuosien perinteitä, mutta se syntyi ja elää seurakunnan mukana. Sanoma kestää ja seinät kestävät tulevillekin sukupolville. Seurakunta pysyy ajasta aikaan, sillä aina on niitä, joiden sydämessä usko Jumalaan syntyy, ja joita yhteyden jano kutsuu koolle kotikirkon suojiin.