Analyyttisen psykoterapiakäsityksen mukaan eri puolilla kehoa olevia kiputiloja, etenkin toistuvia, voi olla valaisevaa tarkastella kyseessä olevan elimen perustehtävän kautta.

Mietitään vaikka selkää. Sen perustehtävä rankoineen lihaksineen lienee  toimia raajojen kiinnitysalustana, pitää keho koossa ja ihminen pystyasennossa ja liikkeessä. Selän kiputila saattaa häiritä raajan toimivuutta, jopa pakottaa ihmisen vaakatasoon, jos pystypäisenä kulku ei onnistu. Selkä päättää puolestani, milloin kuormitusta on liikaa ja on aika levätä.  

Aivot ja keskushermosto ovat ihmisen johtokeskus, jossa kehon toimintaa koordinoidaan, lihaksia käskytetään, aistihavaintojen merkitystä analysoidaan ja tunne-elämää säädellään. Kun päätä särkee, kysymys on johtokeskuksen toimintahäiriöstä. Aivokudos sinänsä ei tunne kipua, mutta hermosto hälyttää, jos jokin tehtäväalue ylikuormittuu.

Sydän on kehon perustoimintojen moottori. Verenkiertoa estävä tai vaikeuttava ongelma hälyttää paitsi sydämessä itsessään, myös nopeasti koko elimistössä. Sydämen rytmihäiriö kertoo, että jokin elämässä ei ole balanssissa. Kiputila taas viestittää, että verenkierto on estynyt, jossain on tukos. Sydämen merkitys tunne-elämän symbolina on kuvaava: paljon on särkyneitä sydämiä maailmassa, jossa rakkaus haavoittaa ja hylkäämiset suistavat epätoivoon.

Minulla on herkästi värisevä sydän. Se on pysynyt kohta kaksi vuotta sinusrytmissä lääkityksen tuella sähköisen tahdistuksen jälkeen. Pari viikkoa sitten epärytmi yllättäen palasi eikä asettunut kolmessa päivässä, kuten pitäisi. Päivystävä lääkäri kehotti lisäämään toisen betasalpaaja-annoksen iltaan. Viikon sisällä rytmi rauhoittuikin.  – Hain sitten vastaanottoajan yksityiseltä kardiologilta ja kävin tiedustamassa onko lääkitys nyt kohdallaan. Sydänlääkäri kuunteli rytmiä huolellisesti, katsoi ultrakuvantimella sydämeni syvyyksiin ja sanoi sitten ihanasti: mitään vikaa ei ole, teillä on eläväinen sydän. Hän tarkoitti sydänlihaksen joustavuutta, ikääntyessähän sydänlihas vähitellen jäykistyy. Lääkitykseen tehtiin vain hiukan hienosäätöä aamuöisten värinöiden varalta.

Opettelen kuuntelemaan kipujen viestejä ja jatkan matkaa eläväisellä sydämellä.

Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja.

Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.

Nukutaan hyvin ja pitkään. (Tämä koskee tietysti erityisesti vapaakansalaisia, kuten eläkeläisiä ja muuta joutoväkeä.) Sopii herätä hauskasta unesta, jossa tapahtuu mukavia asioita. Ei sanota elämäntoverille mitään siitä, että hän unohti illalla käynnistää tiskikoneen. Hän sentään korjasi iltateeastiat koneeseen.

Aamiaisella ihmetellään outoja valoviiruja pihalla. Kas, aurinko pilkahtelee! Se ei siis ole ihan kokonaan meitä pohjolan asukkeja hylännyt. Voiko olla todellista, että tänään ei sada? Ruoka uuniin kypsymään ja kävelylenkille. Raikasta!

Puolilta päivin Toinen avaa radion. Siellä laulaa iki-ihana Rita Streich, koloratuuri-ihme 50-luvulta. – Tämähän ihan valostaa päivän, innostun. – Torstaisin tähän aikaan tuleekin kymmenen minuuttia Valomusiikkia, sanoo siihen Toinen. – Oooh, ihan kymmenen minuuttia kerran viikossa! Kiitollisuudellani ei ole määrää.

Siitä muistankin, että myös omissa levyhyllyissämme on valomusiikkia. Miksi emme soittaisi niitä pilvisinä päivinä? Miksi en valitsisi luettavaksi valokirjoja marraskuussa? Muumeja, Uppo-Nallea, Tonttukirjaa, Keijukaissatuja… Onko pakko lukea ankeaa pussikaljakirjallisuutta, vaikka miten yllytettäisiin?

Illan hämärtyessä aukeaa kynttilävaloisassa kirkossamme Rukouspolku. Siinä on kaksitoista etappia, joilla voi pysähdellä, antaa sanan, valon, värien ja hiljaisen musiikin puhutella.

On mahdollista valita valo.  

Marraskuulla on semmoinen yleisilme, että tekee mieli väittää vastaan. Tiedän sen siitä, kun heti aamuteellä nousee kiista, kumpi heräsi ensin, vai ollenkaan heräsikö ja mihin sitten.

Näinä aikoina vuosi on lopuillaan. Ja elämä henkitoreissaan. Naiset päätyvät näpertämään todistaakseen itselleen ja lähimmäisilleen olevansa sesongissa mukana. Puikot kilahtelevat toisiaan vasten ja ihmiset, virkkuukoukut puikkelehtivat silmukkariveissä ja ihmiset ruuhkassa. Kynttilöitä sytytellään kotiosoitteessa ja etelänmatkaesitteitä silmäillään.

Ystävätär vastasi Espanjasta. – Onko aurinkoa, kysyn valmiiksi kateellisena. – On aurinkoa.  Mutta viikko ei riitä mihinkään. Mietin koko ajan, miten kauheaa on palata sinne yötäpäiväiseen sadehämärään. Niinpä.

Tohkeuduin yhdeksi iltapäiväksi väkerryskurssille kaltaisteni seurassa. Pelottavaa ja hupaisaa. Ensin seistiin pehkusäkin ympärillä katsomassa, miten ammattilainen näppäröi silpusta kranssinpohjan. Muutamassa minuutissa. Sitten samaa kieputusta omin kätösin varttitunnin verran.  Mallioppimissysteemillä myös pienityt havut kääriytyivät seppelepohjan peitoksi. Viimeksi kiinnitettiin koristeet kuumaliimapistoolilla tai metallilangalla. Lopputulos oli vähintäänkin persoonallinen, jopa kaunis. Kotona kranssit vaativat hieman hienosäätöä, mutta löysivät paikkansa.

Marraskuu on täällä, tahdosta riippumatta ja nurinoista. Ja jos on hereillä, aurinkokin saattaa vilahtaa esiin jonakin päivänä.

Viisi naista ja mies ilmaantuivat aamuvarhaisella terveyskeskuksen fysioterapiaosastolle vaalealettisen open luokkaan. – Selkäkoulun tarkoituksena on etsiä sisimpiä selkälihaksia ja vahvistaa niitä, sanoi tämä rauhallisen oloinen nuori nainen. Aluksi käytiin läpi selkärustingin anatomian lyhyt oppikurssi ja tavallisimmat ikämuutokset. Niiden edustajinahan tässä oltiin koollakin.

Tajusin hetikohta helpottuneena, että nyt ei tehdä idioottimaisia punttisaliharjoitteita eikä  punnerreta naama punaisena vatsalihasten vahvistamiseksi. Pitkät selkälihaksetkin jätetään rauhaan. Siis kukin etsii sisäistä selkäänsä. Harjoitteet eivät juurikaan näy, mutta oikein tehtynä  ne tuntuvat. Illalla viimeistään. Ja siitä tietää, löytyikö etsitty.

Pukuhuonepuheet kylläkin puistattivat. Eräs kuvaili värikkäästi vaivojaan – pitääkö näillä ihan kilpailla? – ja kertoi selän varjoainekuvauksesta. Siitä oli seurannut kauheuksia. Lopuksi kärsijämestari julisti lajitovereilleen kuulleensa, että siihen tutkimukseen on joku kuollutkin. !Huu!

Löytyykö sisäinen selkäni, sitä käyn ihmettelemässä kahdesti viikossa marraskuun. Kaamoksentorjuntaa!

todellisuuden hahmottaminen muutoskohdassa on raastavaa.

kovaa, periksiantamatonta. putoamisen pelkoa.

ennustettavuuden vihreää turvaa.

huominen sumua, sumua.

Viipyileviä askelia hiekkakäytävillä, nurmikolla. Pysähtelyä tuttujen nimien kohdalla. Muualle haudattujen muistopaikalle jätetyt kaksi kynttilää. Aamuaurinko valostaa kauniisti hautojen rivit ja marraskuisen paljaan nurmikon, punertaa mäntyjen vahvoilla rungoilla, hehkuu kultaa nuoren koivun vielä luovuttamattomissa lehdissä.

  Siellä täällä joku kohentelee rakkaansa muistopaikkaa, asettelee kanervia, tuo kynttilän. On vaitonaista, harvoja sanoja sanotaan. Tuttua vastaantulijaa tervehditään nyökäten vain.
Kuljemme kappelipolkua uurnalehtoon. Ajattelen meitä. Sanoit vuosia sitten, että sinut voisi kenties haudata isäsi ja äitisi hautaan lapsuutesi maille. Tänään kysyn hiljaa miten nyt on. – Täällä on hyvä lepopaikka, lähellä omia ihmisiä, sanot. Mitä itse toivon ei ole muuttunut. Olemme kulkeneet pitkään yhteistä matkaa, voinemme levätäkin yhdessä, se mitä meistä jää. 

ovat menneet, ovat yhä

kuin kuiskaus tuulessa, illan hämärä kajo

yötä vasten nouseva, aamuun haihtuva

en ole yksin hetkenä, jona muistan

Perinnekirjojen hyllystä:

”Vanhaan kirjaan pääsee sisälle helpommin kuin uuteen. Se tartuttaa lukijaansa jotain siitä rauhasta, jonka se on saavuttanut.Kukaan ei vaadi sen lukemista, pyydä mielipidettä tai toivo kiitosta. Ei tarvitse raivata sitä epäluulon piikkilankaa, joka piirittää mustetuoretta kirjaa.”        -Markku Envall

Lempi Jääskeläinen;  Nuori herra David Viipurista  Otava 1963    Teikari vai kauppamies   Otava 1950

Olen koonnut vuosien varrella divareista ja kirppisten kirjapöydiltä Lempi Jääskeläisen tuotantoa hyvin privaatista syystä. Nämä kirjat löysin kirjastomme vaihtohyllystä. Jääskeläinen kirjoitti viipurilaisen David Alopaeuksen elämäntarinasta romaanitrilogian. Tarina alkaa vuodesta 1783, jolloin papinpoika David Alopaeus oli neljäntoista ikäinen. 1950 ja -60 luvulla julkaistut romaanit ovat kieliasultaan vanhahtavia, mutta antavat erinomaisen selkeän ajankuvan.      –Teikari vai kauppamies kertoo viipurilaisen Johannes Krögellin tarinan. Miten 1600-luvun Viipurissa porvarisperheessä elettiin ja miten tuohon aikaan piikatytön kuolemaan johtanut onneton väkivaltatilanne hoidettiin.     – Kiinnostuin tarinoista hitaasti, mutta vähitellen sukelsin outoon menneeseen aikaan täysillä. Ennenkin on eletty ja kirjoitettu elämästä hyvin.
* *
Kesäpokkari
JO NESBø;  Aave    suom. Outi Menna    WSOY 2012 Tasku Kniga
Kesäpokkariksi sieppaamani Aave jäi lukupinon pohjalle ja tuli vuoroon vasta syyskuun satsissa. Lukeminen venyi lokakuulle ja sujui vähän ähkien sittenkin.  Tarina osui olemaan ensimmäinen lukemani ’huippudekkaristin’ kymmenestä jo suomennetusta kirjasta. Kaikki muut ovat jo muodostaneet mielipiteensä Jo Nesbon tyylistä ja tarinoista, joten omalta osaltani voin vain lisätä, että lukeehan näitä, jos dekkareita yleensä lukee.  
**
Runoja

Keinuen, keinuttaen    runoantologia, toim. Hanna Ratilainen        SRK/Otava 2010

Suomen Rauhayhdistysten keskuksen kustantama antologia sisältää neljän lestadiolaisäidin, Rea Tiirola-Tynin, Leena Salinin, Anni Rättyän ja Anita Kallion elämänmakuisia runoja arjen onnesta. Runokuvat eivät näytä kipua, väsymystäkin varovasti, parisuhteesta ei puhuta, miehiä ei oikeastaan näy. Lapsista ja äitiydestä, isovanhemmuudesta kertovat siivot runot, tulevat paljastaneeksi myös toimittajan ja kustantajan arvovalinnat. Muutama helmi joukossa hehkuu kauniisti.
*
Bo Carpelan;  Yötä vasten    suom. Caj Westerberg        Otava 2013

Vuonna 2011 kuolleen arvostetun suomenruotsalaisen runoilijan postuumisti julkaistu viimeinen runoteos on C.W:n hienosti suomentamana lukijalle elämys. Lähestyvä elämän päättyminen tuntuu kuulaissa säkeissä, joihin on myös tipahtanut kirpeitä pisaroita eletystä. Yksinäisyyden sävyttämissä mietteliäissä runoissa toistuvat runoilijan tutut aihelmat, valo, varjo, pimeys, hiljaisuus. Teos kuuluu ilman muuta runojen ystävän kirjastoon, sen seurassa voi viipyä yhä uudestaan.
*
Jouni Inkala;   Kesto avoin    Siltala 2013

Hurmaavaa runoa! Inkalan (s. -66) kymmenes on minulle lukijana ensimmäinen. Onhan hän ehtinyt jo pitkälle palkitun esikoisensa jälkeen – käännetyksi ja kiitetyksi.     – Olen aivan täpinöissä tästä. Inkalan eläväinen runokieli täplittää kiihdyttävästi lukijan ajatus- ja tunnearkea.
*
Proosaa

Kaarina Davis;  Toisinnäkijän päiväkirja        omakustanne 2013

Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea! Kaarina Davis on alunperin Yhdysvalloissa syntynyt ja Suomeen muuttanut sairaanhoitaja, sittemmin tietokirjailija, jonka kaksi edellistä kirjaa Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä ovat olleet myyntimenestyksiä.  Toisinnäkijän päiväkirja kuvaa hyvin henkilökohtaisesti vanhalle sukutilalle asettuneen intohimoisen luonnonystävän arkea ja kamppailua alkuperäisen luonnon suojelemiseksi byrokratiaa ja piittaamatonta hävitystä vastaan. Maaseudulla syntyneenä, luonnon sylissä kasvaneena  myönnän suhtautuvani Kaarinan tavoin tunteenomaisesti esimerkiksi nykyaikaisen metsätalouden vaihtoehdottomaan tapaan aukkohakkuilla tuhota paitsi maisema myös metsän eläinten ja eliöstön elinmahdollisuudet. Kirja avaa lintujen ja metsän eläinten elämästä sellaisia puolia, joita ei ole opittu koulun biologiantunnilla vaan elävässä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.
*
Tiina Laitila Kälvemark;  Kadonnut ranta      novelleja    WSOY 2012

Kirjoittaja on maailmalla kierrellyt ja nykyään Tukholmassa asuva toimittaja, joka on voittanut Ruotsissa novellikilpailun. Kadonnut ranta on kokoelma kertomuksia lähtemisestä ja jäämisestä ja yllättävistä valinnoista. Hyviä ja kiinnostavia novellikirjailijoita ei ole kirjallinen maailma väärällään, mutta tässä on syntynyt uusi sellainen. Kertomukset ovat taitavia, omintakeisia, räväköitäkin ja monessa on yllättävä loppuratkaisu. – Pidin kovasti näistä novelleista ja odotan kiinnostavalta uudelta tekijältä jatkoa.
*
Jyrki Kiiskinen;  Jonglööri    Tammi 2013

Runsain määrin palkittu kirjailija on päässyt jo neljänteen romaaniinsa. Kuten jonglööri leikkii vaarallista leikkiään tulella, kuljettaa kirjailija päällimmäisenä rakkaustarinaa ja putoaa mystiikan tulen läpi päähenkilön synkkiin muistovirtoihin. Sielun palovammat ja arvet tuodaan taiteen palvelukseen. Eräänlainen jonglöörihän kirjailijakin on.        – Pidän Kiiskisen tyylistä ja tarina on hienosti toteutettu.
*
Lesley Lokko;   Tummaa suklaata    suom. Marja Helanen-Ahtola    WSOY 2008

Kirjailijasta kerrotaan, että hän luki artikkelin ”Kuinka menestysromaani kirjoitetaan” – ja sitten hän kirjoitti sellaisen. Kuulostaa helpolta. Romaani onkin niin laskelmoitu, että mitään – erityisesti naislukijoihin uppoavan – ’menestysromaanin’ aineksia ei puutu. On kolme naista, joista jokainen elää dramaattisia kohtaloita ja huikeita rakkaustarinoita. Miehet ovat sivuosassa ja heidän ansiokseen luetaan varallisuus ja hyvä ulkonäkö. Romaanissa toistuvat kuvaukset henkilöiden fyysisistä avuista, vartalosta, ihon ja silmien väristä ja hiuksista. Myös talojen sisustamiseen ja garderobin ylläpitoon liittyvät yksityiskohtaiset kuvailut toistuvat. –  Hohhoijaa, anteeksi nyt kaikki menestysromaanien ystävät, mutta ei taida olla ihan parasta luettavaa ainakaan sille, joka etsii kirjallisista ansioista nousevaa lukunautintoa. Kahlasin silti tämänkin loppuun, hetkittäin jopa viihdyin naisellista sitkeyttä manifestoivan tekstin mukana.
*
Lisa Genova;   Edelleen Alice    suom. Leena Tamminen        WSOY 2010

Huikean koskettava tarina Harwardin yliopiston psykologian professorista, joka sairastui altzheimerintautiin varhaisessa iässä. Traaginen kohtalo kelle tahansa, mutta erityisesti hänelle, jonka älylliset ja kognitiiviset taidot olivat huippuluokkaa. Tämäkään ei estänyt häntä sairastumasta, kun hänellä oli tautigeeni. Romaani kertoo poikkeuksellisesti ja tunteikkaasti sairauden etenemisen potilaan näkökulmasta. Perheenjäsenet ovat sivuosassa, mutta heidänkin tunnelmansa valottuvat tarkkanäköisesti.   – Genovan kyky kirjoittaa raskaasta aiheesta valoisasti ja ilmavasti on vertaansa vailla. Tarina antaa rohkeutta ja toivoa!
*
Anja Snellman;  Pääoma        Otava 2013

Kansiesittely kertoo kirjan olevan kirjailijan henkilökohtaisin teos tähänastisista. Taiteilijan vapautta suurentaa, värittää ja vaieta on silti varmaan tässäkin käytetty. Snellman ei piinaavimmissakaan muistoissaan petä lukijaa, hän osaa etäännyttää ja kutoa tarinaan historian happamat aikakuvat. Hän on yksinkertaisesti vain niin hyvä kirjoittaja. Teksti on upeaa, eläväistä, lennokasta ja räjähtelevää sekä itseä piinaavaa rehellisyydessään. Erityinen sisaruussuhde erityisessä perheessä näin paljaasti kerrottuna antaa lukijalle mahdollisuuden myötäelää omiakin perhetraumoja, jos niitä on, ja kelläpä ei olisi. – Ehdottomasti syksyni parhaita kirjoja!
*
Hannu Väisänen;  Taivaanvartijat    Otava 2013

Väisänen, tuo ihanan outo monilahjakkuus, on kirjoittanut romaanin, jossa päähenkilö (alteregonsa?) Antero maalaa alttaritaulua kotikaupunkinsa kirkkoon ja joutuu törmäyskurssille kirkollisen päätäntävallan matalaotsaisuuden kanssa. Taiteilijan vinkkelistä nähty sopimusprosessi on surkuhupaisa, osittain sekavasti kuvattu, osittain oivaltavan hauskaa revitystä. Mielestäni Väisänen on kirjoittanut parempaakin.
**

Tänään keskustelimme Katupappilassa anteeksiantamisesta pyytämättä. Se kun ei ihan helppoa ole, vaikka haluakin olisi. Joten kuten vielä jalomielisyyttä löytyy, jos loukannut osapuoli riittävän tosissaan pahoittelee sanojaan tai tekojaan ja pyytää anteeksi. Silti voi lipsahtaa tähän loukkuun: annan anteeksi, mutta en unohda. Anteeksianto mitätöityy.

Tämä on niin tuttua: toinen ihminen sanoo jotakin minuun liittyvää. Mitä sanotaan saattaa olla totta, väärinymmärrystä, muka huoletonta leikinlaskua, jopa tahallista ilkeyttä. Miten tahansa, mutta se loukkaa. Toinen ei tajua loukanneensa, ei piittaa tai on mielessään peräti tyytyväinen siitä, että osui ja upposi. Anteeksipyyntöä ei tule.Monelle meistä anteeksi pyytäminen on lähes mahdoton asia. Se vaatii nöyryyttä.

Pitäisikö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydäkään? Miten se on mahdollista? Mietin vaihtoehtoa. Pidän mielessäni kaikki loukkaukset. Kyllä niitä elämän mittaan aika kasa kerääntyy. Loukkausten kasaaminen sen aran kohdan suojaksi, johon sohaisut ovat osuneet, mädännyttää hiljalleen haavan. Se ei parane.

Tekisin itselleni hyvää, jos purkaisin loukkausten kasan ja antaisin anteeksi. Se on vastuunottamista omista haavoista. Kun ne pääsevät paranemaan, tulen vahvemmaksi siitä kohtaa, vaikka arpikin jäisi. Tahallisesti loukannut kantaa puolestaan ylpeytensä taakkaa, joka syövyttää herkkyyden ja eristää ihmisistä.

Kaikki anteeksiantaminen on rakkautta. Se ei tarkoita sitä, ettei esimerkiksi rikoksen uhriksi joutunut saisi hakea oikeutta ja vastuuttaa tekijää. Päinvastoin. Se tarkoittaa jälkien korjaamista, oman sisäisen eheytymisen prosessin saattamista alkuun.