Sattuipa niin, että soittajaperhe tarvitsi Vaarilan apua äiteinsunnuntain ohjelmasta selvitäkseen. Esikoinen ja isänsä tekivät diilin: isä laittaa paistibravuurinsa uuniin aiemmin ja Esikoinen tultuaan muussin ja salaatin. Kakkukin oli mukana. Ja mummeli sai kimpun pikku kätösin poimittuja valkovuokkoja äitienpäivän kunniaksi. Oli oikein juhlallista.

Kun vanhemmat olivat menneet soittoihinsa ja ateria sopivasti ramaisi, Pikkuritari ja Vaari lähtivät kävellen Vaarinpuistoon, ja Mummeli ja Murunen hankkiutuivat päiväunille. Siihen tarvittiin satu Prinsessa Ruususesta, joka piti lukea kahteen kertaan ennen kuin pikku prinsessan ripset laskeutuivat poskia vasten ja uni voitti typykän.

Vaari ja Pikkuritari olivat keskustelleet monista viisivuotiasta askarruttavista kysymyksistä, joita riitti Vaarilaan palattua vielä Mummelinkin pähkäiltäväksi. Pikkuritarista on hyvää vauhtia kehittymässä varsinainen eksistentiaalifilosofi, ja Murunen tahtoo sekä hoitaa viihdytyspuolen: soittaa, laulaa, tanssii ja keksii hilpeitä juttuja. Tällä kertaa Murusen päivä sujui itkuitta ja kotiinlähtökin aikanaan. – Vaarilassa iltatee nautittiin onnellisen hiljaisuuden vallitessa ja hankkiuduttiin kohta yöpuulle ihanasti väsyneinä.

Nytpä saimme kokemuksen siitäkin, mitä tähän mennessä olemme vain sivusta seuranneet muutaman kerran lähtötilanteessa. Oli sovittu, että Vaari ja Mummeli hakevat Pikkuritarin ja Murusen päiväkodista illalla. Murusen leikki jäi kesken päiväkodin tädin hoputtaessa kotimatkalle. Puhkesi raivokas protesti-itku. Täti sai muut ulkovaatteet jotenkuten ylle, kumisaappaat Mummeli otti mukaan, kun Vaari kantoi Murua.

Oletteko yrittäneet saada jotain perille rimpuilevalle kolmivuotiaalle, joka huutaa kuin palosireeni? Se on hiukan haasteellista. Huutoviestin pääasiallinen sisältö on: MINÄ ITE! Mummeli istui Murun paikalle taakse ja otti rimpuilevan tytön tukevasti syliin. Ei mitään mahdollisuutta sulkea turvavöitä. Pikkuritari kiipesi tyynesti omalle paikalleen ja hoiti itsensä kiinni vyöhön. Kun Vaari lähti ajamaan, Mummeli kuiskutti kiljuvan Murun korvaan: hei Muru, mikä leikki sinulta jäi kesken? Huuto muuttui niiskutukseksi ja Mummeli sai tietää, että päiväkodin nukella on hienot rattaat, joilla sitä voi viedä vaikka minne.

– No hei, mehän voidaan leikkiä, että sinä olet nyt nukke ja Vaarin auto on rattaat joilla pääsee kotiin. Kotona odottaa oma nukkekin ja vaikka sillä ei ole sellaisia rattaita, eihän sitä tiedä, vaikka se joskus saisi omat pikku rattaat, joilla Muru voisi työnnellä nukkea. Siitä päästiin puhumaan rattaiden väristä, joka olisi ”tietysti pinkki”. Ennen kotipihaa saappaatkin saatiin jo jalkaan, että Muru pääsi ITE juoksemaan.

Murunen paljasti Mummelille, että itkeminen on aika väsyttävää. Niinpä me kääriydyimme kotona sohvan nurkkaan ensiksi lukemaan pitkää tarinaa taikapäivästä. Sen jälkeen iltapuuhat sujuivatkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Silmäni näkökenttään ilmaantui äkisti ajelehtimaan nokihiutaleita ja mustia viiruja, mikä oli uusi ilmiö. Viikonlopun ihmeteltyäni soitin omahoitajalle, kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä sekä voinko saada sieltä lähetteen silmälääkäriin vai pitääkö mennä yksityisesti. Omahoitaja katosi linjalta hetkeksi tutkimaan nettiä. Löytämänsä perusteella hän arveli, että kyseessä saattaisi olla lasiaisongelma (samaa olin itse arvellut ilman nettiäkin).  – Omalääkärisi on nyt lomalla, mutta toiselle voisi saada ajan loppuviikolla.  Soita kuitenkin silmäklinikan päivystykseen ja kysy sieltä onko tuo kiireellisesti hoidettava, en näistä erikoisaloista oikein tiedä, sanoi.

Netistä löysin HUS:n silmäklinikan päivystävän hoitajan numeron. Toisella yrittämällä kärsivällisesti soittoääntä kuunneltuani vastattiin. Kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä. Hoitaja otti yhteystiedot ja sanoi neuvottelevansa päivystävän lääkärin kanssa, soittavansa sitten takaisin. Varttitunnin päästä hän soittikin ja antoi ajan poliklinikalle seuraavaksi päiväksi.  – Varminta tarkistaa silmän tilanne, sanoi. Lähetettä ei tarvita.

Käynnillä selvisi, että silmän lasiaiseen on ilmaantunut sakkaa, joka on ikääntymisilmiö eikä sinänsä vaarallista, mutta sisältää riskin verkkokalvon repeämään. Sen oireena taas olisivat salamankaltaiset valonvälähdykset ja yhtenäisenä levenevä tumma alue näkökentässä. Tällöin olisi syytä tulla nopeasti silmäsairaalan päivystykseen näön pelastamiseksi. Onneksi verkkokalvon repeämiä ei nyt löytynyt. Kuukauden kuluttua menen kontrollikäynnille ja siihen asti on varottava fyysistä rasitusta.

Totesin, että HUS:n erikoissairaanhoidon systeemi on joustavampi kuin paikallisen terveyskeskuksen. Ja kuten olen ennenkin sanonut: on vain rohjettava kysyä.

Pojantytär Murunen täytti kolmensa. Oh, oli niin wau-prinsessaa, vaaleanpunaista tylliä, tiaraa ja varpaankynsissä oikein glitteriä. Pikkuritari oli toisaalla mummonsa ja vaarinsa mukana, niin Muru sai haltuunsa koko näyttämön. Olen siis isoäiti, jota tässä nimenomaisessa ominaisuudessa  kutsutaan Mummeliksi.

Samalla kertaa olivat siinä hetken kaikki kolme elämäni miestä: Toinen, joka nukahti keinutuoliin, Esikoinen, joka kertoili myhäillen prinsessansa edesottamuksia ja Kuopus, joka kommentoi äitinsä sanomisia melko tylysti.

Olen siis äiti. Se on luultavasti elämäni tärkein ja antoisin positio. En pidä itseäni mitenkään erinomaisena äitinä. Olisiko oma-arvio ’kelpo’ tai jotain sen suuntaista. Mutta äidin sydän minulla on, ja siihen sattuu tylytys.  

Vaimo-positio on minulle vieras, en yleensä käytä sitä sanaa itsestäni, harvoin muistakaan tuntemistani naisista. Se nyt kuitenkin ilmentää naisen siviilisäätyä, jos sellaista jossain täytyy ilmentää. Yhä harvemmin onneksi tulee vastaan byrokratialomake, jossa pitää rastittaa joku naimisissa/naimaton/leski/eronnut -positio. Yhä muinaisfeministin herkkään korvaan särähtää, kun joku miesihminen sanoo tietyllä korostuksella: vaimoni. Samat miesihmiset myös kertovat keskenään mieluusti juttuja vaimon edesottamuksista, joista riittää hupia.  

Nykymaailmassa positio-ongelmaksi isoäiti-ikäisille saattavat muodostua aikuislasten parina kulkevat, jotka eivät ole kihlattuja, vaimoja tai aviomiehiä. Puoliso? Avopuoliso? Mietin, miten suuri joukko kulkee positiossa jonkun ’eksä’ tai ’sinkku’. Mikä olisi korrekti position ilmaisu, joka ei määrittäisi naista miehen kautta tai miestä naisen?

Perinneosastolta:

Sally Salminen;  Katriina    suom. Aukusti Simojoki  Otava 1936 (Kolibrikirjasto 1971, 14.painos)

Olen oppinut jotain uutta itsestäni: luulin, ettei historia kiinnosta minua. Omasta perintökirjahyllystä ja kirjaston ”Vie mennessäs, tuo tullessas” – hyllystä olen silti ottanut lukulistalleni vanhoista ajoista kertovia romaaneja ja yllättynyt niiden voimasta. Sally Salmisen elämä ja kirjailijaksi kehittyminen on jo sinänsä huima tarina. Kertomus ajasta ennen televisiota, kännyköitä ja nettiä on tosielämää: taistelua leivästä ja selviytymisestä elinehtojen niukkuudessa. Salminen on vakaa luomukirjailija, hän kertoo elämästä, jonka tuntee läpikotaisin eikä kikkaile tyyleillä. Katriinan tarina on todenmakuinen, etenee johdonmukaisesti vääjäämättömään loppuun asti. Sen vahvuus on ihmisissä, heidän moniulotteisuudessaan ja kehittymisensä kuvaamisessa sekä yhteiskunnallisessa näkökulmassa. Ihmisissä on inhimilliset piirteensä eikä Salminen kaihda kuvata niitä rehellisesti. Katriina kertoo saaristolaiselämästä menneinä vuosisatoina, mikä on mantereella kasvaneelle lukijalle ekstrakiinnostavaa.  (Taidanpa tarttua seuraavaksi Anni Blomqvistiin.) – Tunteita ravisteleva ja rikas lukukokemus!

Kotimaista chick lit -kamaa:

Katja Kallio;  Kuutamolla    Otava 2000, Seven-pokkari 2013
Sari Huhtanen;  Murusia    Tammi 2013

Nykyisen kaksi-kolmikymppisten sukupolven elämäntyyli suhdekaruselleineen, unohtumattomine ja piinaavine rakkauskuohuineen ja muuttumisleikkeineen on hilpeää ajankulua vanhemmallekin, ainakin oikeaan lukuajankohtaan osuessaan. Olen huomannut, että vaikka amerikkalaistyylistä romantiikkakirjallisuutta en jaksa ollenkaan, kotimainen chick lit keventää elämää. Tosi nopeasti tämänkin kirjallisuudenlajin tyypilliset kuviot paljastuvat ja alkavat maistua maneereilta. Naisnäkökulmaa ja huumoria on onneksi runsaasti mukana. Kallion Kuutamossa vilisi vähän liikaa väkeä ja villiämelskettä, Huhtasen Murusissa taas on enemmän herkullisia sisällöllisiä vivahteita.

Tietokirjat:

Paul Davies;  Kolkko hiljaisuus      Maanulkoista älyä etsimässä    suom. Suvi Syrjä  URSA 2012

URSAn julkaisusarjan teos n:o 127 on erinomainen tietolähde kosmologiasta kiinnostuneelle, joka haluaa tietää mikä on Seti tai Meti tai missä mennään tällä hetkellä avaruustutkimuksessa. Davies on astrobiologi, kosmologi ja fyysikko, joten hän kyllä tietää mistä puhuu. (Eikä puhu koko ajan itsestään, kuten eräät kotimaiset avaruustutkijat.) Kirjan nimi antaa jonkinlaista perusteltua  osviittaa vastaukseksi ikuisuuskysymykseen olemmeko yksin avaruudessa. Kiinnostavaa pohdintaa myös hypoteettisesta pulmasta, kuka vastaisi ja mitä, jos ulkoavaruudesta tulisi viesti älyllisestä elämästä.

Romaanit:

Johanna Sinisalo;  Salattuja voimia    Opas valoisille ja pimeille poluille    Teos 2012

Tämä kirja ei oikeastaan ole romaani, mutta äärimmäisen kiehtova juuri siksi. Johanna Sinisalon hiking-kirjan parissa oli erinomaisen rattoisaa vaeltaa. Olen aina viehättynyt ihmisten matkakertomuksista, mutta pitkistä vuoristovaelluksista ei niin ihmeen suurta kirjastoa ole olemassa suomeksi, joten tämä oli lukukuukauden löytö. Kun Sinisalo on ilmeisen kokenut rinkkareissaaja ja lisäksi on taitava kirjoittaja, ei parempaa lukuviihdettä voi toivoa. Kirja on rakennettu mainiosti tosipohjaisista fiktiivitarinoista ja omakohtaisesta kerronnasta. Lopussa on vielä yksityiskohtaista ohjeistoa niille, jotka innostuvat vallusreiteistä. Meille, jotka emme itse voi lähteä, kirja on ’elävän arkiston’ kaltainen aarreaitta.
*
Lisa R. Jones; Paljastus        suom. Lauri Sallamo    Gummerus 2013

Uutuushyllyltä napattu pettymys. Inside Out -sarjan kolmonen on tympeää amerikkalaista roskaa. Jaksoin vaivoin kahlata silmiäni pyöritellen noin viisikymmentä sivua. (Hohhoijaa.)    – Ihan totta: tällaistako Gummerus nykyään käännättää ja myy?
*
Jaakko Yli-Juonikas;  Vanhan merimiehen tarina        Otava 2014

Romaani, jossa kirjailija käyttää henkilöiden vuorottelevaa ajatusvirtaa, jolloin näkökulma aina vaihtuu. Tarina kertoo perheestä, jossa elämä kulkee vammaisen tyttären ehdoilla lopulta niin tiukkaan solmuuntuen, ettei lukija enää saa selvää kuka perheessä on hulluin. Kirjailija pyörittää tarinansa henkilöitä ja ne lukijaa, teksti huitelee sekavissa ja harhaisissa sfääreissä. Vammaismaailmassa käytetty fasilitaatiotekniikka on tarinan keskiössä ja se vie pohtimaan kirjailijuuttakin. Kuka tekstiä kirjoittaa ja kenen ehdoilla ja mistä todellisuudesta tulkinnat tehdään lukijan päässä. – Kiinnostava ja moniulotteinen kirja.   
*
Katja Kaukonen;  Kohina    WSOY 2014

Odelman ja Vihkivesien kirjoittajan oma ääni alkaa rauhoittua. Uusin romaani on johdonmukaisesti etenevä kertomus kolkon lapsuuden ja aikuisena tapahtuvan romahduksen kautta saareen koostumaan ajautuneen miehen muistoista ja mietteistä. Kuten lapsuus, on saarivaihekin yksinäisyyden läpitunkema. Päähenkilö ei asetu kehenkään eikä minnekään elämässään. Lapsuudessa häntä ruokki etäinen isä ja katoava äiti, joista kumpikaan ei tarjonnut kiinnekohtaa tunne-elämän kehitykselle. Saaressa miestä ruokkii Tage, eräänlainen isähahmo, jonka Henrik- poika kiinnostuu oudosta asukkaasta. Tarinassa merkittävää osaa näyttelevät kirjeet, joita saapuu, mutta joita mies ei lue.  – Mystisten tarinoiden taitaja Kaukonen on, ja teoksessa on syvällisiä ja kauniita, lukijaa ravitsevia kohtia, mutta kovin ilottomassa ja melankolisessa tunnelmassa lukija joutuu hänen tekstinsä parissa etenemään voimatta kuitenkaan laskea kirjaa käsistään.
*
Annamari Marttinen;  Mitä ilman ei voi olla    Tammi 2013

Kirjan takakansiteksti puhuu”aistillisesta kuvauksesta” ja ”järjen pimentävästä intohimosta”. Romaani kertoo tavanomaisen kolmiodraamatarinan: on näennäisen onnellisessa parisuhteessa elävä perheellinen mies, joka äkillisesti syttyy roihuavaan eroottiseen intohimoon tanssijanaisen tavattuaan. Miehen ja naisen välisen intohimon kuvauksena romaanilla on vahvuutensa, mutta romaanin rakenne melkein tuhoaa aistillisuuden tenhon. Tapahtumien eteneminen kuvataan aina kaikkien kolmen näkökulmasta niin samoin, että teksti vähitellen latistuu. Lukija alkaa jo toivoa, että väistämätön romahdus tulisi pian. Ja tuleehan se lopulta. – Seksi on selkeästi suhteiden keskiössä, mutta ihan näin mustavalkoinen ei kolmiodraaman tarvitsisi olla.  
*
Kirsti Kuronen;  Ammeiden aika        Robustos 2013

”Kaihonaivistiseksi melodraamaksi” määritellään kirjaa alkulehdellä. Romaani on lasten- ja nuortenkirjoja aiemmin julkaisseen tekijän ensimmäinen aikuisille suunnattu. Tarina etenee vauhdikkaasti ja sisältää erikoisia käänteitä. Päähenkilö Iiris sairastaa parantumatonta tautia, joka tulee päättymään kuolemaan. Iiris muistelee lapsuuttaan ja elää täysillä voimiensa mukaan myös elämänsä loppusuoralla. Kurosen tyyli on hiukan töksähtelevää, varsinkin alkupuolella romaania. Yhden ja kahden sanan lauseet eivät tyylikeinona lukijaa riemastuta. Ehkä Iiriksen tilanteesta olisi saanut enemmänkin irti?
*
Johanna Venho;  Syntysanat    WSOY 2011

Olen pitänyt Venhon runoista kovasti, nyt sain uudelleen luetuksi hänen ensimmäisen romaaninsa. Venhon kielellinen tyyli osoittautuu romaanissakin varsin runolliseksi. Tarina on eräänlainen naisen kehityskertomus, joka kerrotaan toisen naisen kautta.  – Romaanin myyttisestä aihekudoksesta tulee mieleen samana vuonna ilmestynyt Katja Kaukosen esikoiskirja Odelma – mutta Venhon tyyli on ilmavampi.
*
Marisha Rasi-Koskinen;  Valheet        WSOY 2013

Valheet on kirjoittajan toinen romaani. Kustantajan mukaan Rasi-Koskinen työskentelee psykologina, mikä selittää poikkeavan intensiivisen eläytymisen auringottomaan maailmaan ja sen outojen henkilöiden mielenliikkeisiin. Romaanin rakenne on kiintoisa, siinä katsellaan samoja tapahtumaketjuja eri henkilöiden kulmasta. Kukin on jollakin tavalla samalla kokija ja sivullinen tarinassaan. Tarinat on tehty kehän muotoon, ne alkavat ja päättyvät samaan pisteeseen. Minulle romaani avautui jokaisen ihmisen omien elämänvalheiden näyttämönä.   – Kiinnostava romaani, vaikka lukija tuntee tarpovansa henkilöiden mukana  ahdistavan sumuista unimaailmaa aurinkoa etsien.  
*
Tuula-Liina Varis;  Että tuntisin eläväni        novellikokoelma    WSOY 2013

Novellien henkilöt liittyvät toisiinsa tässäkin, mutta tarinat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Tämä muoto onnistuu vain taitavalta kirjoittajalta ja Varishan on sekä kokenut että taitava. Lukijana nautin ilmaisun rikkaudesta, juohevuudesta ja täsmällisestä etenemisestä. Hänen tekstinsä ei haahuile eikä siinä ole epämääräistä sammallusta. Ihmiset ovat juurevia, historiastaan tietoisia ja elinpiiriinsä aidontuntuisesti kuuluvia. Kirjailijalta onnistuu hienosti myös eri aikakausien elämänmenon kuvaus.  –  Laatuproosaa!
*
Riku Korhonen;  Kahden ja yhden yön tarinoita        Sammakko 2003, 2013

Hesarin kirjallisuuspalkinnon 2003 voittanut esikoisromaani on nyt saatavissa pokkarina. Korhonen on käyttänyt tässä myöhemmin yleistynyttä rakennetta, jossa romaanihenkilöt vilahtavat toisen tarinassa ja henkilöketjun jokainen jäsen saa oman tarinansa. Kovin miehisiä ovat tarinat, nekin, joissa päähenkilö on nainen. Ei ole aina helppoa näämmä asettua tuntemaan ja kokemaan miehenä naisen maailmaa (ja naislukijana tätä panemiskeskeistä miesnäkökulmaa). Korhosen ilmaisu on urbaanisti säkenöivää ja hän on tavoittanut jotain oleellista lähiössä kasvaneiden poikien maailmankuvasta.
***

No nythän se taannoin pohtimani juttu toteutui, tuli perjantai, joka tuntui ihan maanantailta. Toimerruimme lähimpään isoon kauppakeskukseen asialle ja katselemaan mitä kaikkea on tarjolla mitä ei tarvita. Toinen talutti minut vempainosastolle esitelläkseen uusinta ja virtaviivaisinta näyttöä, joka kuulemma olisi nettiaparaattiini entistäkin hyvää vielä parempi. Muoto ja kuva kyllä ilahduttivat silmää, mutta kun nykyinen näyttökin on ihan voimissaan. Sama ongelma kuin puhelimen kanssa. On niitä vaikka miten koreita ja nokkelia, mutta kun tuo nykyiseni on ihan ok, vaikkei olekaan viimeisintä mallia. Taidan olla kerrassaan kulutushaluton ja Toistani kustannustietoisempi (=itarampi) näissä aparaattiasioissa. Rättiosastoilla puikkelehtiessa toistuu sama. On nättiä ja kivaa paikat pullollaan, mutta kun ei välttämättä tarvitse mitään.
Se hyvä puoli maanantaiperjantain aamupäivän kauppakierroksessa oli, että väkeä oli vähän,  sai katsella rauhassa. Tuli sitten hoidettua nekin ostokset siinä sivussa, mitä varten oikeastaan lähdettiin. 

Terveyssysteemissä käynnillä sulostutin vappuni aattoa. Kevätlintujen moniääninen konsertti siivitti askelia metsikön läpi kulkevalla polulla. En nähnyt laulajia, mutta taidokkain  livertäjä pysäytti hengittämään syvään. Ahh.

Toinen muisteli erästä vappua viime vuosisadalla, kun hän kävi Mantan lakitusta katsomassa Kuopuksen kanssa kahdestaan. Poika oli silloin rattaissa työnneltävän iässä.  Kumpikaan meistä ei muista miksi Esikoinen ei ollut mukana ja miksei äiti. Toinen sanoo, että sai silloin kyllikseen ns. vappuriehasta. Voin kuvitella. Hänen tupsulakkinsakin on jo kellastumaan päin.

Nykyään on aivan erinomaisen riittävää ostaa kaupasta yksi pullo Wanhan Fabriikin kotisimaa ja kaksi Fazerin tippaleipää vapuksi. Tällä kertaa Toinen haki pullon rosé-viiniäkin ja kumpikin valitsi yhden elokuvan dvd-hyllyiltä. Nautitaan huomennna tai joskus tuonnempana.   

Ennenkään ei niin kovin paljon välittänyt juhlimisesta ja nyt ei enää jaksa. Niinpä se on. 

Tajusin tänään Unikankareen mäellä Turun Tuomiokirkossa istuessani, miten pitkä historia kristinuskolla ja sen myötä kulttuurilla Suomessa on. Ja miten nuori onkaan Stadi kaikin tavoin vanhaan Turkuun verrattuna. On eri asia tietää ja tajuta. Katselin Kaarina Maununtyttären kaunista hautakappelia, kuorin upeita vanhoja maalauksia ja kattofreskoja ja ovensuukappelin mariansinistä tähtitaivasta. Monesko lie ollut tämä käyntini kansallispyhäkössämme, en enää muista,  mutta tänään tajusin, missä olen. Kuulin oppaan sanovan ryhmälle, että koko Turku vajoaa hitaasti saveen, kuten Venetsia mereen, mutta Tuomiokirkko ei vajoa, koska se on perustettu kalliolle.

Mielenkiintoista – tuumasi Pissismummo maanantaihin noustessaan – miten erilainen on kunkin viikonpäivän luonne. Maanantai on terhakka päivä, siis omassa mielessä. Muillahan  se voi olla vaikka mikä muu, ei sitä tiedä. Yleensä viikonpäivien luonteesta ei kauheasti rupatella.

”Kun olis aina viikonloppu ja perjantai – ei koskaan arki ja maanantai”, vai miten ne sanoo. Klisee kertoo menevän kansanosan monistetun mielipiteen, ei Mummo kykene samaa mieltä olemaan tästäkään.  Pikemminkin toivoisi hän, että viikossa voisi olla kaksikin maanantaita eikä ollenkaan perjantaita.

No miksikäs maailma kahden maanantain viikosta muuttuisi, sotkua vain tulisi nykyistäkin enemmän. Ekana porukka olis krapulassa ja tokana taas dokaamassa. Tai päinvastoin. Jostain syystä nää muut ihmiset ei tykkää sunnuntaista. Se on kuulemma tylsä päivä. Parhaat bileet on pidetty eikä seuraavista ole vielä tietoa. Koululaista alkaa ahdistaa aikainen aamuherätys, vanhempia töihin meno tai se, ettei ole töitä mihin menis. Tylsyys on tylsän ittensä korvien välissä, tuumii P.Mummo. Mummoa ei ahdista sunnuntai, silloinhan on lupa laiskotella, nääs sisäinen katkismus sanoo, ettei kotiaskareitakaan tarvii murehtia, kunhan nyt jotain syötävää saa järjestettyä.  

Pissismummo pitää maanantaita erinomaisena päivänä silitykseen tai mankeloimiseen, ikkunanpesuun tai sen suunnitteluun, talvivaatteiden tuuletukseen tai sen aikomiseen tähän aikaan vuodesta. Kirjastopäiväksi maanantai on erinomainen, samalla voi hakea tuoreen leivän lähileipomon myymälästä. Mummokansalaisena on aina mukava katsella väkeä, joka kiiruhtaa kuka minnekin, kun itsellä ei ole kiire minnekään.

 piha kukkii kevättään. vuokot ovat hiljaisia, keskenään kilpailemattomia kukkia. ne puhkeavat joka kevät kertomaan ujosti tarinansa ja väistyvät sitten värejä leiskuvien kesäkukkien tieltä. olen kerran osunut keväällä oikeaan valkovuokkometsään. oli kuin tähdet olisivat sataneet alas. puhdasta valoa…