Kökar toukokuussa, tänä erityisenä keväänä, kun kaikki säätä myöten oli niin ihanasti kohdallaan.

Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää?

Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan.

Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun.

Ajatus tuntuu riemukkaan ihanalta: päästä saareen neljäksi päiväksi kirjoittamaan. Ei pelkästään liikahdus, vaan lähtö, meri ja satamasta irtoaminen, saari kallioineen sallimassa outojen rantautumisen, ja ne ihmiset. Ehkä sadetta ja tuulta tai sitten aurinkoa, mutta saari.

Eilen posti toi Kirjallisuusterapia-lehden. Se on lähetetty siksi, että tahtoivat siihen katkelmia viimekeväisen kirjoitusrupeaman tuotoksestani Saarifragmentteja. Tuntuu oudolta katsoa tekstiään yhteydessä, johon se ei ole pyrkinyt. Kuin sen olisi tehnyt joku toinen.

Sellaista on kirjoittaminen. Tässä näin, syntyessään, sanat ovat tuttua ja luonnollista kuin hengitys, mutta kun teksti tulee näkyviin jossain muualla, se on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Sanat eivät tule koskaan valmiiksi eikä niitä lähdettyään voi kutsua takaisin.

Ja nythän se näkyy mihin mennään puoluepolitiikassa, kun naiset saadaan siivottua pois kentältä. Kiitos vain demarit, veitte kansalta pätevän, fiksun ja edustavan talousministerin ja toitte tilalle Soinin kanssa samaa kaliiberia olevan hyvinvointiekspertin. Kyllä on Päivi Räsänen nyt ahtaalla mieshegemonian puristuksessa. Niinpä se on, että miehet miekkailevat mieluusti omassa sarjassaan.

Nimim. Äänestäjä tasa-arvon mallimaasta

Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin.  – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä.
Ei tässä jaksa katsoa leijonajoukkueen peliäkään. Tuommoista. Kunhan eivät häviäisi vielä kasakoillekin.

Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi…

Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat.

Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin.

Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka.

Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä.

Olimme Leidiporukalla tutkimassa Helsingin Kaupunginmuseon kolmea erinomaista näyttelyä Tennispalatsin tiloissa. Chaplin-filmit pysäyttivät ihailemaan uskomattoman pienen miehen elekieltä ja liikuttavaa kulkurihahmoa. Tarjolla oleva rekvisiitta houkutti meidätkin pelleilemään hattujen, huulipartojen ja keppien kera. Kännykkäkamerat räpsyivät. Alakerran näyttely Yksin puhutteli monenlaisin tehokeinoin ja lopuksi kävimme myös Maaria Wirkkalan installaatioita ihmettelemässä. Päivä oli viime viikon torstai, kun kaupungilla jäätävä tuuli repi kulkijoilta sateenvarjot ja työnteli irtoroskaa pitkin väyliä.

Tällä viikolla  oli juttuilta kotona ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Välimatka ei ole pitkä, mutta työ tuntuu vievän hänen elämästään mehut. Meillä onkin voimassa sopimus, että kun hän tuntee, että hänellä on aikaa ja voimia, hän soittaa tulevansa töistä päästyään. Näemme kyllä toisinaan vapaaehtoiskuvioissa tai kirkkoreissulla, mutta syvempien ’siskojuttujen’ jakamiseen tarvitaan rauhallinen aika ja paikka. Aika vieri vinhasti siinä ja äkkiä oli ilta.

Toisen ’siskon’ kanssa tavattiin eilen. Hänen kanssaan tapaamme Stadissa. Söimme hänen lempipaikassaan, kasvisravintola Zuccinissa, joka tarjoili mehukasta aurajuustolla kuorrutettua kesäkurpitsaa hirssin ja salaatin kera. Paikka on Fabianinkadulla kohta Etelä-Espalta käännyttyä. Sieltä on suora kaunis reitti nousta Tähtitorninmäen reunaa Kaivopuistoa kohti. Aurinko paistoi, vanhat puut vihersivät ihanasti, ja kukkaistutukset hymyilivät. Kävimme katsomassa P.Henrikin kirkon puistoon tuotua Maria-patsasta ja vielä Kaivopuiston laidalla loistelevaa Odottavaa Äitiäkin, joka on ollut paikallaan jo neljä vuotta. Perinteiset leivoskahvit Ursulassa kuuluvat tällä kevätkierroksella aina asiaan ja niitä nauttiessa oli hyvä kummankin  päivittää omia mietteitä.

Kirje poimii valitut palat, puhelinsoitto hetket, mutta tapaamisissa ystävyys hengittää syvimmin.

Osuin linkin kautta keskusteluun nettiavautumisesta. Jos blogi kerran on sama kuin nettipäiväkirja, voiko siihen siis oksentaa sisäiset tai muista johtuvat pahanolontunteensa yhtä sensuroimatta kuin omaan salaiseen päiväkirjaansa, tätä pohdittiin.  

Ei pitäisi, vaikka voikin. Ratkaiseva ero on siinä, että henkilökohtainen päiväkirja on tarkoitettu vain itselle dokumentiksi tai purkuväyläksi – mutta blogi on julkinen dokumentti. Ei kukaan halua nuuhkia toisen oksennuksia. On tervettä miettiä mitä sanoo ja miten. Ja nyt en siis tarkoita, ettei pahasta olosta tai ikävistä asioista voisi julkisestikin kertoa. Kertomisella voi olla merkitystä, kun se tehdään taiten ja maltilla.

Mielessäni blogissa avautumisen raja kulkee siinä, mikä on todellista elämää iloineen murheineen. Ei ole todellista, ettei mitään ikävää koskaan tapahdu, niin kuin ei sekään, että tullaan vain myötätuntoa ja päänsilitystä hakemaan. Asioita ei tarvitse paisutella, aidon kokoisina ne puhuvat syvimmin.

Ihmisten kokemusten kirjo on rajaton. Vertaistuen sanotaan olevan tärkeä silloin, kun jokin murtaa tasapainon elämässä. Tässä nettimaailma on tullut monelle eristyneelle ja kovia kokeneelle suorastaan pelastukseksi.

Tavan mukaan toiveikkaina asetuimme seuraamaan kotijoukkueen MM-lätkämatseja. Heti ensimmäinen ottelu Latviaa vastaan osoitti nuorentuneen maajoukkueen kokemattomuuden. Pelirytmistä ei ollut puhettakaan, vastustajalta löytyi enemmän sekä tehoa että asennetta. Ensimmäinen maali ottelussa on aina kaksipiippuinen juttu, toisaalta se laukaisee alkujännitystä, toisaalta herpaannuttaa. Ei hyvältä näytä, että alakynnessä yritetään esittää kovaa jätkää hankkiutumalla jäähyaitioon tuon tuostakin, mutta maalin tekemisen taito on hakusessa.

Toinen ottelu oli silkkaa jääkylmää kamaluutta. Poistuin katsomosta siinä vaiheessa, kun suomalainen sai venäläiseltä kohtalokkaan tällin, jota ruotsalainen tuomari ei suvainnut noteerata. Ei pitäisi vetää tästä poliittisia johtopäätöksiä, mutta tuli kyllä mieleen kaikenlaista. Toinen jo arveli, että tuomari ei uskaltanut puuttua venäläisen raakaan taklaukseen.  Jälkipuintia ja seurauksia on sitten riittänyt.

Kolmas kerta toden sanoi. Suomen joukkue pyöri edelleen kentällä aluksi melko hahmottomasti sinkoillen, mutta vastustajan joukkue oli vieläkin kehnommassa kuosissa pelityyliltään. Kuulemma Saksa on voittanut MM-kisoissa Suomen vain kerran. Nyt siis näyttäytyy joukkueemme todellinen taso. Ja löytyihän se joukkuepeli. Muutama hyvä tilanne, joissa Saksan maalivahti sattui olemaan ihan kuutamolla ja Saksan maalipussin perä heilahti meille neljästi. Ehkä tästä lähtee peli kulkemaan.