Voipi olla, että otsikko kohotuttaa jonkun lukijan/lukijattaren kulmia kysyvästi, kenties paheksuvastikin. Tästäkin huolimatta Pissismummo aikoo nyt kertoa murresanan etymologisesta alkuperästä. Mummon lapsuusmaalla oli tapana kutsua keväällä syntynyttä vasikkaa kesätollikaksi. Vasikoiden ensimmäiset päivät haassa, johon ne karsinastaan päästettiin kesän tullen, olivat yhtä iloisen päätöntä sinne tänne säntäilyä, jossa ei törmäilyiltä ja haavereiltakaan aina vältytty. Vasikka mikään tyhmä eläin liene, jos niikseen on ja miksei olisi. Se vain ei kokemattomuuttaan oikein hallitse laitumellaolon koreografiaa.

P.Mummo ja Poikakaveri saavat näinä vuodenaikoina silloin tällöin hillityn (ja yleisesti ottaen hyväntahtoisen) sisäisen hihityskohtauksen urbaanissa kesäelossa, kun pääsevät he vastapalkattujen kesäapulaisten ’palveltavaksi’. Torikojulla tai jäätelökioskilla hihitysvalmius paljastuu, kun jompi kumpi kysyy toiselta ostotapahtuman jälkeen: ”Mitäpä sait tällä kertaa kahdestakympistä takaisin?” Joka pennistä nämä eivät nipota, raja kulkee jossain siinä, jos kympistä on tullut vitonen tai seteli on unohtunut kokonaan. Päässälaskutaito ei taida kuulua enää digitaaliajan koululaisten oppimistavoitteisiin.

Päivänä muutamana Mummo poikkesi paikallisen tavaratalon vaatehtimopuolella. Tähtäimessä oli löytää selkävaivaisen oiva apuri, pitkävartinen kenkälusikka. Kenkähyllyjen väli oli tukossa, nuori liikeapulainen siinä askaroi lenkkareita jakelukärrystä paikoilleen. Mummo arveli, ettei nuorikas mahdollisesti ole kuunaan kuullut moisesta kapineesta kuin kenkälusikka, joten haahuili hän löytääkseen jostakin vanhemman myyjän. Löysikin sen ainoan, jonka kimpussa oli jo rollaattoritäti listoineen. Mummo palasi nöyrästi hyllyvälikköön kysymään josko löytyisi mistä päin täältä kenkälusikoita. Neitonuori kohotti katseensa vilpittömän hämmästyneenä ja vilkaisi avuttomasti sinne päin, missä näkyi roikkuvan kengänpohjallisia ja muuta sälää.  – ”Kenkälusikka? E..en ole kyllä nähnyt”.  No, siitä vilkaisusta oli sen verran apua, että Mummo suunnisti kiertoteitä sälähyllykölle, ja kas, sielläpä roikkui pari pitkävartista muun tärkeämmän takana. Kassaa kohti mennessään Mummo vilautti lusikkaa neitokaiselle ja hihkaisi tyytyväisenä: Onneksi löytyi!

Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

…että Pissismummolan ovikello soi. Iltapäivällä, kolmen kieppeillä. (Siitä on tietysti se hyöty, että kun niin harvoin tapahtuu, tulee samalla tsekattua, että kyllä se on soittokunnossa. Siis kello.)

No, asiaan. Eip oltu sovittu kenenkään tulosta sinäpänä, joten oletusarvo oli, että siellä on taas se pizzalähetti, joka ei millään opi löytämään naapuritalon nelosta, vaan kysyy aina Pissismummolasta, joka on ykkösenä. (Mummo jupisee, että joku kerta me vielä otetaan se pizza ja sanotaan, että nelosen naapuri maksaa. Nih.)  No, vaihtoehtoisesti ovella voi olla myös se naapurimies, joka jakaa halukkaasti joutessaan kehittelemiään ideoita maan ja maailman asiaintilan kohentamiseksi. (Häntä ei pyydetä sisälle, koska sen sortin puhetulvaa kuuntelee mieluiten niin, että kynnys on välissä.) Ovella voisi olla myös eräs toinen naapureista, joka unohtaa kotiavaimensa noin kerran vuodessa. (Yleisavain on meillä. Ettäs tiedätte.) Kolme kertaa vuodessa myös tietty uskossaan varma todistajapari seisoo oven takana lehti kädessä. (Niitten sinnikkkyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kun joka kerta viesti on sama: Juuei, mutta kiitos ei. Luulisi oppivan muistamaan. Mutta ei.)   

No, siis ovikello soi, ja Poikakaveri menee ovelle, kuten yleensä. Mummo ei kuule sitä, sillä hän on parhaillaan päiväunilla. Kohta P.Mummon uneen alkaa tunkeutua Tarmokas miesääni. Asia, josta neuvotellaan, on ilmeisen tärkeä. Ääni siirtyilee huoneistossa sinne tänne. Kestää hetken, ennen kuin Mummo on sen verran kartalla että tajuaa: täälläpä taitaa olla vieras mies, jonka tulosta ei ole ollut harmainta aavistusta.
Mummo ilmaantuu ovensa takaa tukka pystyssä ja lievästi pöllämystyneenä. Siinäpä Tarmokas mieshenkilö tarjoaa heti kohta kättään ja esittäytyy. Mummolle valkenee, että kysymys on nyt tietystä remontista, josta on ollut puhetta hyvinkin viimeiset kymmenen vuotta. Poikakaveri on siis pannut pyörät pyörimään. – Ooh, Mummo ei saa ällistykseltään sanaa sanottua. Mutta sitten hänen sanaansa jo tarvitaankin, sillä Tarmokas esittelee tablettikoneeltaan valittavaksi sisäovien malleja. Mummo miettii puoli minuuttia ja ehdottaa sitten. Valittu on. Miehet tekevät työsuunnitelman ja hinta-arvion, ja Mummo laittaa kaupanvahvikkeeksi kahvit.

Pissismummohan ilahtuu aina yllätyksistä. Siis periaatteessa. Ja silloin tällöin tapahtuu, että P.Kaveri järjestää Mummolle semmoisen. Sitä ei tapahdu liian usein, siksi se säväyttää aina.

Kun poltin käsivarteni saaren aurinkoisina päivinä toukokuussa, sanoi kurssiemo Raisa: ”ei se iän mukana karttuva viisaus aina mukana kulje”. Ei kulje ei.

Eilen läksin junalla Stadiin leiditapaamiseen hyvillä mielin, kuten sinne aina. Tapasimme Mantalla, marssimme tarkastamaan remontin jälkeen avatun Vanhan Kauppahallin, jonka yksimielisesti todettiin heränneen uuteen kukoistukseen pieteetillä korjattuna. Sieltä maleksimme kultasadepuun ja syreenien tuoksussa kukkamerenä kylpevän Tähtitorninmäen kautta Kaivopuistoon. Viivähdimme Pyhän Henrikin katedraalissa ja kirkkopihan entisöityä Maria-patsasta tervehtimässä.

Tuli mieleen kävellä katsomaan miten ”Odotus” -patsas voi koirapuiston vieressä kalliollaan. Hyvin se voi. Rantatietä kuljeskellessa huomasimme Koillisväylän purjehtijan Adolf Ivar Nordenskiöldin (1832-1901) muistomerkin puistossa, ja ihmettelimme sitäkin, miten puistorinteelle jääkaudella ajautuneen rapakivilohkareen tiedetään Viipurista asti siihen tulleen. Ursulassa käytiin tavan mukaan kahvilla ja ihmettelemässä alassuin katosta roikkuvia viherkasveja, jotka leidi S totesi aidoiksi. Miten niitä kastellaan, jäi askarruttamaan.

Illalla oli Agricola-klubilla Aino Actén kamarimusiikkifestivaalin konsertti johon Toinen tuli kotoa ja minä hengailtuani pari tuntia Akateemisessa ja Stockalla.  Mitä ihmettä – ettenkö tietäisi, että minun ei pidä jatkaa päivääni aamusta iltaan, tapahtumasta toiseen, rikkoa ruoka- ja muuta rytmiäni, olla välittämättä lepotauoista. Olin ihan sippis jo ennen kuin konsertti alkoi.  

Mutta sitten. Katkelmia Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta, Debussy’n, Saint-Saënsin ja Wagnerin musiikkia. Esikoinen soittamassa Debussy’n vaativaa sello-osuutta niin intensiivisesti ja voimakkaasti. Voi sulkea silmät ja ajelehtia musiikin ja tekstin luomassa tunnelmassa, joka säilyi läpi fyysisen uupumuksen vielä kotona yön tullen. Stadin kesä kauneimmillaan.

Olimme helluntaikirkossa, jossa Heikki-pappi onnistui keskittämään kuulijan ajatukset mielenkiintoiseen saarnaansa Jeremia-profeetan merkityksestä raamatunhistoriassa. Pastori valotti Jeremian puhetta Jumalan vanhasta ja uudesta liitosta. Ymmärsin: Jeesus Kristukseen uskovina mekään emme ole muukalaisia ja sivullisia, olemme uuden liiton kansaa, jota koskevat Jumalan lupaukset kuten vanhan liiton aikaan Israelin kansaa.

Kirkkokahveilla ei koskaan tiedä ketä kohtaa, mistä puhe viriää ja minne kulkeutuu. Pöydässämme tuntematon pariskunta Pohjanmaalta ihmetteli onko meillä aina näin paljon väkeä kirkossa sunnuntaimessussa. Minä, että tavallista vähemmän nyt oli oikeastaan, mutta kesäaikaan usein on näin. Lisäsin totuudenmukaisesti, että en kyllä ole joka sunnuntai mukana messussa, käsitykseni on muodostunut noin kerran kuussa käynneistä.

Kirjastossa usein tapaamani tuttava siinä kirkkokahvipöydässä myös istui ja kysäisi, mitä olen lukenut viimeksi. Mainitsin Alice Munron Kalliin elämän, joka on meneillään. Hän kertoi olleensa keväällä Espanjassa ja lukevansa nyt Hemingwayta. Hän harmitteli, ettei ollut sitä lukenut ennen matkaa ja härkätaistelussa käyntiä. Ihmettelimme siinä yhteistä kokemustamme: kotimaassa Espanjan härkätaistelut ja niissä käynti (etenkin naisten!) ovat paheksunnan kohteena. Miksiköhän? Kysehän on eteläisen Espanjan kulttuurisesta perinteestä. Meille kokemus avasi espanjalaista sielunmaisemaa.

”Ei onni tule etsien se saapuu eläen,

ei onni tule ulkoa, se nousee rinnasta – jos nousee;

jos ei, niin herätä se sieltä,

se kuulee omantunnon kieltä – ja nousee.”

(J.H. Erkko)

Vähiin on käyneet yö- ja muut pakkaset, tuumii Pissismummo täälä.  Hyvin tarkenee, hellettä piisaa ja huhhellettä! Mummokin on jo luopunut villapöksyistään ja huopikkaista. Raitilla polkee hän pyörällään kesämekon helmat hulmuten ja kypäripäin. Vaan yksi seikka on Pissismummoa alkanut ankarasti ihmetyttää. Että moni (mies)ihminen näin kuumalla vielä jaksaa juosta. Jos kirmaisikin vain soma nuorimies hikihelmi solisluun sulokuopassa matkalla mieskuntonsa huipulle. Mutta kun ikämiehiäkin näkee hölkkäämässä verkkopaidoissaan tuskainen irvistys harmaalla naamallaan ja tikkukintut lenkotellen. Noinko nuo yrittävät elvyttää nuoruuden harrastustaan vai kuvittelevatko peräti juoksevansa Viikatemiestä pakoon? Senhän tietää miten siinä käy: Punaisenristin pillit pian soivat.

Pissismummo tietää. Juuei, että olisi itse kuunaan juoksemisesta piitannut. Aina on hän kerkinyt kävelymeiningillä tai jos kiireempi on ollut, velosipedillä on Mummo pannut menoksi sateessa sekä paisteessa. Vaan yksi jumalainen voima on sentään saanut Mummonkin juoksemaan, Pojantytär Maailmanvalloittaja 3 vee, joka nykyään ITE päättää mihin suuntaan tahtoo.

”Elämä on usein kuin kaoottisena tursuava vaatekomero. Ihminen rakentaa itselleen tilan, josta loppuu happi. Loppuu myös ilo ja käsitys tärkeysjärjestyksistä. Ihmissuhteissa määrä sekoittuu merkitykselliseen. Suhde itseen hämärtyy. Mikä minä olen?”

-Reetta Meriläinen, HeSa, kolumni 13.5.-14

*
”Jos luulet saaneesi jotain ilmaiseksi, et ole vielä saanut laskua.”

-Heikki Silván, yliviivainsinööri, toisinajattelija, kolumnisti; Sähkö & Tele -lehti 3/2014

Syyriassa jatkuu oman maan silmitön tuhoaminen kolmatta vuotta terrorismin nitistämisen nimellä. Ukraina yrittää panna itäosissa kapinoivat separatistinsa järjestykseen, ja veri vuotaa.  Tuhannet afrikkalaiset uivat henkensä kaupalla Eurooppaan ja juuttuvat Lampedusan saarelle vailla toivoa paremmasta elämästä, josta haaveilivat. Muualla muun muassa tätä.

Meillä, jotka  olemme onneksemme kauempana näistä kriisinäyttämöistä, alkaa kolmen kuukauden poikkeustila, jolloin kaikki tapahtuu Kesän ehdoilla. Kesäapulaiset ilmaantuvat liike-elämän rattaisiin, joiden on pakko pyöriä, vaikka ammattitaitoinen henkilökunta poistuu nauttimaan ansaitusta lomastaan. Terveyssysteemi nilkuttaa puoliteholla. Opinahjot seisahtavat totaalisesti, kunhan ovat ensin seuloneet halukkaista tuleviksi opiskelijoiksi kelpuuttamansa.

Koska virallisempi puoli vakituista elämänjärjestystä maassamme on kesämoodissa, onkin tyhjiöön kehittynyt kokoyönkukkujaisia ja festareita, joihin voi mennä tungeksimaan kulttuurin tai ajanvietteen nimissä. Osa väestähän tietysti hengailee luonnossa ja rannoilla, rillailee mökeillään tai purjehtii vesillä ilman sen kummempaa aktiviteettia. Tv tarjoaa vain uudelleen lämmitettyjä tähteitä, sääennusteet voi katsoa netistä.  – Mitähän tekisi?

Lukemisen tahti on hieman hiljentynyt kauniiden kevätsäiden ja monimuotoisen pihaelämän heräämisen myötä. Tapahtui niinkin, että palautin erään kirjan selailtuani siitä kolmisenkymmentä sivua. Ei vain kiinnostanut.  Monta kiinnostavaa tuoretta kirjaa on vielä lukematta…

Runoja:

Mawlana Rumi; Rakkaus on musta leijona    suom. Jaakko Hämeen-Anttila    Basam Books 2009

Keskiajan tunnetuin persialainen mystikkorunoilija on Rumi, jonka ylevänkaunista runokieltä voisi verrata koraaniin ja raamatun Laulujen lauluun. Rumi runoili rakkaudesta ja suufilaisena hänen maailmankuvaansa kuului myös Jumala. Kerrotaan, että Rumi sepitti monet runoistaan ekstaasissa, dervissitanssissa.  – Rumin runoja voi lukea uudestaan ja uudestaan ja niistä aukeaa joka kerta erilainen maisema.  
**
Proosaa:

Riikka Pelo;  Jokapäiväinen elämämme        Teos 2013

Voi että hän osaa! Riikka Pelon teksti elää ja hengittää, hulmuaa ja läikehtii. Aihe on koskettava ja romaani on tyylillisesti jaettu venäläisen runoilijaäidin ja tyttären kohtaloiden kuvaukseen 1920-luvulla ja 1940-luvun tietämissä sekä äidin ja tyttären suhteeseen. Vasta varsin lopussa tulevat ne kuvaukset, joita lukija alitajuisesti tietää odottaa: miten totalitaarinen systeemi murtaa ihmisen upottamalla hänet valheiden, epäluulojen ja vainoharhojen suohon. Kirja on antoisa, mutta sivumäärä yli 500 panee välillä ajattelemaan, että eteneekö tarina mihinkään.  – Tavallaan kirjassa on enemmän kyse kirjoittajan loistavasta kerronnan lahjasta kuin draaman kaaren kehittymisestä. Joka tapauksessa hieno kirja ja antoisa lukukokemus.
*
Laura Paloheimo;  OMG        Otava 2013

Kirjoittajaa myydään uutena viihdekirjallisuuden tähtenä.  Kun nyt lajityypin (chic lit) tarjontaan olen päättänyt tutustua, luinpa tämänkin. Mutta. Kokonaisuus jäi sekavaksi, päähenkilö ei oikein hahmottunut persoonaksi, joka olisi ottanut lukijan mukaan. Hääpalveluyrityksen pyöritys saa suhteettoman suuren tilan tarinassa. Tässäkin tarinassa on nettideittailua lajityypille ominaisesti, mikä tietysti on hyvä estradi ilkeille kommenteille seuralaistarjokkaiden ominaisuuksista. Ilkeily vain ei ole erityisen onnistunut tapa viihdyttää, jos siis se olisi tarkoitus. – Mahdollista on, että kirjoittaja kehittyy, mutta mitään tähteyttä lupaava tämä esikoinen ei vielä mielestäni ole.
*
M.L. Stedman;  Valo valtameren yllä    suom. Leena Perttula    Karisto Oy 2013

Karistolla on Lupaus-sarja, jossa julkaistaan ansiokkaiden ulkomaisten esikoisteoksien käännöksiä. Stedman on Lontoossa asuva australialaissyntyinen lakinainen, joka tämän esikoisteoksensa menestyksen myötä jättäytyi kirjailijaksi. Tarinan päähenkilö on sodasta palannut Tom, joka saa majakanvartijan tehtävän Janus-saarella. Hän kohtaa Isabelin, he rakastuvat, menevät naimisiin ja muuttavat yhdessä saareen asumaan. Isabelin menetettyä kahdesti odottamansa vauvan tapahtuu käänne, joka muuttaa heidän elämänsä ristiriitaisella ja dramaattisella tavalla.  – Valo valtameren yllä on tarina vahvasti oikeudentuntoisesta miehestä, kärsimyksen sokaisemasta naisesta ja rakkaudesta lapseen. Tarina on syvästi koskettava ja ottaa lukijan mukaansa heti alussa niin vahvasti, että kirjaa ei voi laskea käsistään.
*
Elaine Clark McCarthy;  Haukkamies    suom. Marja Haapio    Otava 1996

Haeskelen luettavaa aika ajoin myös kirjaston aakkoshyllyiltä, joilta saattaa löytyä ’helmiä’. Tässä on yksi sellainen. Kirja kertoo omalaatuisen rakkaustarinan yksinkertaisen kauniisti ja vaikuttavasti. Tarinan ansio on, että se ei ole uuvuttavan pitkä eikä monimutkaisuuksilla ladattu. – Pidin tästä!
*
Alice Hoffman;  Punainen puutarha    suom. Raimo Salminen        Gummerus  2012

Bostonilaiskirjailija, joka on julkaissut kolmattakymmentä romaania, osoittautuu mitä mainioimmaksi tarinankertojaksi. Punainen puutarha sisältää 14 tarinaa, jotka kaikki liittyvät paikkaan nimeltä Blackwell, sen ihmisiin, karhuihin, Eel River-jokeen ja vuoreen nimeltä Hightop Mountain.  – Juohevasti etenevä kerronta ja mukaansatempaavat tarinat ovat erinomaisen viihdyttävää luettavaa.
*
Tove Jansson;  Kesäkirja    suom. Kristiina Kivivuori    WSOY, Bon-sarjan pokkari

Otin pokkarin mukaan saarireissulle ja se osoittautui täydelliseksi iltalukemiseksi. Tove Jansson kertoo piiloviisalla ja hyväntuulisella tyylillään isoäidin ja Sofia-tytön kesästä saaressa. Pikku kirja kesti toisenkin lukemisen yhteen menoon.  – Loistava kesäpokkari!