|
Sitä ei kuulkaa moni tiedä, minkämoinen kippuraan kiskova röhönauru Pissismummolassa puhkesi radion keskipäivän uutisten aikaan. Viimeinen kesäkärpänen pyörtyi kauhusta ikkunalta kukkaruukkuun, ja keittiöön eksynyt makeanperso ampiainen pisti vahingossa appelsiinin kuoreen ja juuttui piikistään siihen erittäin lyhyeksi loppuelämäkseen. Ei muuta, mutta kun kerrottiin vakavalla äänellä, että eräs valtakuntaa seitsemän vuotta Itellana palvellut yritys on muuttanut nimensä. Se on tästedes Posti.
Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa. Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen. Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille – ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä! Maikki Harjanne ; Riesa ntamo 2014 ”Ennen enkelin haltuun, näinä aikoina sosiaaliviranomaisen huostaan.” * Rain Mitchell ; Opetuksia (Joogasalin naiset 2), suom. Terhi Kuusisto Tammi 2013 Kesän vakioaiheiden, sään ja kesämökkivieraiden ohessa on pöyhähtänyt muitakin kimurantikkaita aiheita. On paruttu jalkapallohuuman aiheuttamista vieroitusoireista. Lomakauden hiljeneminen ja koulujen alku ovat tuota pikaa otsikoissa. Paraikaa näkyy käyvän kuumimmillaan sukupolvisota. Mummot valittavat, kun eivät saa tavata lapsenlapsiaan, tyttäret ja miniät, toisinaan myös pojat, äyskähtelevät isoäitien edesottamuksista ja hallintapyrkimyksistä. Mielenkiintoista on, että papat ja vaarit pysyttelevät tästä kähinästä sivummalla. Viisautta vai nössöyttä, ken tietää. Isovanhemmuus tuskin on muita ihmissuhteita vaativampi laji, samat perussäännöt siinä toimivat kuin yleisemminkin. Yksi niistä on: sitä niittää, mitä on kylvänyt. Sukupolvisodilla on yksi ominaispiirre: ne periytyvät, ellei niitä tietoisesti pyri perkaamaan. On parempi uhrata aikaa ja vaivaa keskinäisiin rauhanneuvotteluihin kuin katkaista suhteet kokonaan ja jumiutua syyttelemään toista osapuolta. Puolin ja toisin voinee sallia senkin, että virheitä tulee tehtyä. Sukupolvisota on tappava perintö – se näkyy parhaillaan myös kansojen välillä Lähi-idässä. Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä. Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa. Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango. Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin. Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä. Tiesittehän – jos olette seuraillut Kolmannen Huoneen kirjoittajan aatoksia – että ystävättären kanssa yhteinen kesäprojektimme on vierailla hengellisillä kesäjuhlilla. Tänä kesänä matkasimme Jyväskylään, jossa kansanlähetysväki piti Kesäpäiviään teemalla Kasvokkain. Minulla on ollut kosketus Kansanlähetykseen sen syntyvaiheissa 1960-luvun lopulla, kun tulin opiskelemaan pääkaupunkiin. Ajauduin kurssitoverin mukana Ylioppilaslähetyksen ja katulähetyksen järjestämiin tapahtumiin. Kansanlähetys asemoitui kirkossa ns. viidenneksi herätysliikkeeksi mottonaan ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Työelämän ja perheytymisen myötä etäännyin liikkeen vaikutuspiiristä. Ehkä sitä voisi sanoa hengelliseksi aikuistumiseksi. Tätä taustaa vasten nyt puoli vuosisataa myöhemmin oli kiinnostavaa päästä aistimaan liikkeen nykyistä ilmapiiriä ja kuuntelemaan kieltä, jolla puhutaan.
Kirjapöytien vaiheilta tein viisaaksi osoittautuneen hankinnan: ”Viisikielisen”, laulukirjan. Hippoksella yhteislaulut näet laulettiin ”viisikielisestä” rytmikkään orkesterin säestyksellä ja reippaiden esilaulajien johdolla. Istahdimme iltapäivätilaisuuteen hallin etuosaan. Laulut svengasivat oivallisesti ja tilaisuuden kaava meni tutusti niin, että juontajanainen jutteli mukavia, antoi puheenvuoron nuorelle, jota kutsui ’hymypojaksi’. Hymyilevä nuorimies ’todisti’ omakohtaisesti uskoontulostaan ja päätti puheenvuoronsa hehkuvasti: ”Jeesus on ihana!” Tilaisuuden pääpuhujamies piti raamattuopetuksen, joka seuraili juhlateemaa. Eniten toistunut sana siinä opetuspuheessa oli Jeesus.
Kävimme välillä majoittumassa uutukaishotelliin, jonka trattoriassa nautimme myös lounaaksi erinomaisen ’päivän kala’ -annoksen (paistettua siikaa) ja palasimme juhlapaikalle iltatilaisuuteen, joka eteni saman kaavan mukaan kuin päivälläkin. Laulettiin viisikielisiä. Juontaja (mies) kutsui esille nuorukaisen, joka tilitti elämänsä taitekohtaa. Siinä rankat vaiheet ja vaikeudet ratkesivat Jeesuksen avulla parhain päin. Pääpuhuja ruoti Kasvokkain -teemaa ansiokkaasti joka kantilta raamattusitaatein höystäen. Sivummalla oli joukko sielunhoitoon valmennettuja, joiden luo kehotettiin menemään ’rukoiltavaksi’. Monet menivätkin.
Sunnuntaiaamuna liityimme seurakuntaan, joka kokoontui Taulumäen kirkkoon messuun. Viisikielisen lauluja säesti siellä pelimanniduo, viulu ja basso, kaksi esilaulajaa ja kanttori kuoriuruissa. Messussa oli valoisa ja harras tunnelma, laulujen virrenomainen rytmi toimi rauhoittavana elementtinä. Ja millä häkellyttävällä voimalla tämä seurakunta yhtyi uskontunnustukseen! Saarna ei ollut mikään akateeminen kymmenminuuttinen, liikkeen veteraanirovasti johdatteli kuulijat lempeästi syvälle tuhlaajapoikakertomukseen niin, että minäkin, tuhlaajatytär, siellä kohtasin liikuttuen Isän rakastavat kasvot. Ehtoollispöydässä oli palvelutehtävässä myös naispappi sekä maallikkonainen, mikä kertoi minulle sen, että vaikka Kansanlähetys ei hyväksy naispappeutta, siitä ei tehdä riitakysymystä paikallisseurakunnan kanssa. Kotimatkalla pohdimme projektikokemuksia. Kansanlähetyksen juhlaväen joukko koostui kaikenikäisistä; runsaasti nuoria, lapsiperheitä ja vanhempia pareja. Pukeutuminen oli huomiota herättämätöntä, ja naiset esiintyivät ’puhtain’, meikkaamattomin kasvoin. Eri liikkeiden piireissä näkee ja kokee seikkoja, jotka saattavat oudoksuttaa, mutta on myös sitä, missä sielu on pakottomasti samalla aaltopituudella. Ehkä se juuri on uskon ydintä. chick lit -osastoa: Pia Heikkilä ; Operaatio Lipstick Otava 2013 Voi herrantähden. Että luin tämänkin loppuun asti. Tää on siis niin huono. Tarinan tapahtumaympäristö tässä kumminkin kiinnosti, mutta kun yli puolet tekstistä on yhtä juomista ja naimista. Ja loppu epäuskottavaa pelastumista talibanien väijytyksestä aina supernaiiviin päätökseen asti. Carlos Ruiz Zafón; Marina suom. Antero Tiittula Otava 2013 (1999) Espanjalaissyntyinen Zafón (s.-64) kirjoitti alunperin nuorten romaaneja. Siirryttyään aikuislukijoiden viihdyttäjäksi hän on onnistunut keitoksissaan ja niiden myynnissä siinä määrin, että luokitellaan jo kansainväliseksi megatähdeksi, mikä lienee pääasiassa 2001 julkaistun Tuulen varjo -romaanin ansiota. Marinassa hän kuljettaa päähenkilöitään rappiopalatseissa ja viemäritunneleissa kammotusten ja hirviöiden jahtaamana. – Koko juttu on jokseenkin epäuskottava, ja kyydissä pysyminenkin on työn ja tuskan takana eikä tarinasta nauttimisesta voi puhua. Tuulen varjo oli monin tavoin hienovireisempi tarina ja antoisampi lukukokemus – sitä taustaa vasten Marina on pettymys. Kirjailija on 1952 syntynyt yhdysvaltalainen, joka on julkaissut useita menestysromaaneja. Punaiset puutarhat luin toukokuussa ja tykästyin niin, että kaivoin kirjaston säilykehyllyiltä esiin aiemmin suomennetut, mitkä löysin. Hoffmanilla on kyky kertoa tarina sillä tavoin, että ihmissuhteiden käänteet ja juonen kehitys eivät ole ennalta arvattavissa, mutta ovat uskottavia. Mukana on paitsi vieraan maan maiseman ja yhteisöelämän kiinnostavia yksityiskohtia, myös maagista taikaa. – Laatuisaa lukuviihdettä. Toistaiseksi ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2013 palkittu kanadalainen kirjailija Alice Munro (s. 1931) on julkaissut 17 teosta, joista meillä kääntäjien valtionpalkinnolla huomioitu Kristiina Rikman on suomentanut kaikki yhdeksän suomeksi julkaistua Munron teosta. Kallis elämä, jonka Munro on ilmoittanut viimeiseksi kirjalliseksi työkseen, sisältää 14 kertomusta. Niistä viimeiset neljä ovat väljästi omaelämäkerrallisia ja avaavat hiukan Munron sulkeutunutta persoonaa. Hänen vähäeleinen tyylinsä on lukijalle miellyttävää. Kirjailija kuljettaa lukijan tavallisesta elämästä helmiksi hioutuneiden tarinoidensa maailmaan vaivihkaa ja ennen kuin lukija huomaakaan, hän on osana kertomusta niin, että haluaisi sen vain jatkuvan. – Laatunovelleja! Enemmänkin toimittajana ja tietokirjailijana kunnostautunut E.W. on tässä romaanissa kaivautunut J.L. Runebergin sekä hänen vaimonsa Frederikan nahkoihin villisti ja ansiokkaasti. Mainion krouvilla karheudella Wahlström käy käsiksi runoilijalegendan henkilöhistorian vähemmän ylevään puoleen ja panemalla puolet omiaan saa aikaan viihtyisästi säkenöivän ’elämänkerran’. – Lukijalle, joka on ottanut Runebergin turhan vakavasti, tämä on terveellistä luettavaa. Tutustuin Sahlbergin (s. 1964) kirjailijanääneen tässä pienoisromaanissa ensi kertaa. Ei häntä ole turhaan kehuttu, arvostusta osoittavat monet palkinnot ja palkintoehdokkuudet. Höyhen ei ehkä ole helpoimpia tarinoita johdattamaan lukijaa kirjailijan ajatus- ja kokemusmaailmaan, mutta on selvä, että voidakseen kirjoittaa tällä tavoin ja näin intensiivisen romaanin täytyy olla sekä kirjallista taituruutta että elämänkokemusta. Erityisesti kehitysvammaisten parissa työskentelevien pitäisi ehdottomasti lukea tämä kirja. – Rankka tarina intensiivisyydessään ja inhimillisyydessään, mutta ei ahdistavalla tavalla . Hienovireisiä novelleja, ”kauttaaltaan mestarin työtä”. Näiden parissa lukija viihtyy. ***
Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.
valohämärässä kesäyössä se solisee hiljaisesti kirkas juoksutukset putoilevat oksilta niinkuin seittiään kehivä lukki päästää ohuen siiman valahtamaan tuuleen
nukkuva kuulee unessaan linnun, sydämensä heräämättä tietää aamun nousevan siivilleen
-2014
*
aution talon takana oli joskus puutarha, ehkä kasvimaakin muutama marjapensas kumminkin nyt polvenkorkuinen heinikko voikukkineen villinä riehuvat karanneet akilleijat kuka istuttikaan omenapuut ne kukkivat yhä
-2014 * Tänään se pyöri pyöri silmistä. Aina sanon tänään kun en nuku valoisan kesän ruohossa vain liikahdin varjoni syrjään ja pallo löytyi siitä mihin katosi. -Mirkka Rekola
* Kentillä kasteisilla hämärä käy yli maan. Valkea niittyvilla vielä on valveillaan
katsoen kummissansa kuinka rukoukseen kaikki kukkien kansa kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvassa ääni pienoisen huilun soi. Minäkin kumarran pääni. Minunkin sisällä soi.
-Aaro Hellaakoski
*
En tiedä ketään eläintä joka voisi tehdä kesääni enää kesäisemmäksi kuin kärpänen aamulla, perhonen päivällä, hyttynen illalla;
lämpimämmäksi kuin muurahainen kalliopolullaan.
-Olavi Ingman
*
Minä avaan syömmeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.
-Eino Leino
* Rakkaus on vihreää
näin tänään merihanhiparit, poikasineen rantapuiston vihreällä nurmikolla – rakkauttako vai biologiaa onnellisetko perheet
kesä kuluu, vihreä haalistuu poikaset kahahtavat siivilleen lähtemään
näin yksinäisen hanhen ontuvan rantapuiston vihreällä nurmikolla – perheriitako vai tapaturma erotti joukosta
pilvisenäkin päivänä kesä on vihreää – ja rakkaus on hyvä elää
-Leidit /versio kimpparunosta Ursulan kahvilassa
Ei ole vuodet veljeksiä, ei. Pissismummo miettii ankarasti, muttei tähän saumaan nyt tavoita ns. miesmuististaan millainen oli juhannusviikon sää männävuonna. Vaan siitä on hän satavarma, että räntää ei satanut eikä yöseen hulahtanut miinukselle mittari. Saattaapi olla, että ihan koko Mummon elämänpituisen uran aikana ei tämänvuotinen säätila ole ainut laatuaan, oisko edellisistä juhannuslumista kumminkin useampi vuosikymmen vierähtänyt. Juuei, tässä mitään hätää ole, Mummolla, mutta Mummon kukkasilla saattaapi olla. Dahliat on kalvenneet kauhusta, liljaparat nyyhkivät nuppusillaan uskaltaako aueta eli ei. Minkä niille nyt mahtaa, jos kylmettyvät ja flunssaisina tiputtavat kukkanuppusens aukaisemati. P.Mummolle on jonkin verran tuota elämänkokemusta kerääntynyt. Niinpä huhti-toukokuun varhaishelteillä kävi mielessään epäilys: kunhan ei tulisi tästäkin ennennäkemättömän pitkästä ilosta itku juhannusviikolla. Ja tulihan se. Kokemuksen karvas opetus, se joka sananlaskuiksi tiivistyy, muistuttaa Suomen kesän lyhyydestä ja vähälumisuudesta. Pitää paikkansa, ettei äskeisestä lumesta edes pienen pientä ukkoa saa kasatuksi juhannukseksi portin pieltä somistamaan. Pissismummolasta toivotellaan kaikesta huolimatta kaikillen tasapuolisesti yhtä vähän lunta ja yöpakkasta juhannukseksi ja siitä etiäppäin. Viisautta on pitää villahousut ja lapaset mukana. |
|
