Ajatus tuntuu riemukkaan ihanalta: päästä saareen neljäksi päiväksi kirjoittamaan. Ei pelkästään liikahdus, vaan lähtö, meri ja satamasta irtoaminen, saari kallioineen sallimassa outojen rantautumisen, ja ne ihmiset. Ehkä sadetta ja tuulta tai sitten aurinkoa, mutta saari.

Eilen posti toi Kirjallisuusterapia-lehden. Se on lähetetty siksi, että tahtoivat siihen katkelmia viimekeväisen kirjoitusrupeaman tuotoksestani Saarifragmentteja. Tuntuu oudolta katsoa tekstiään yhteydessä, johon se ei ole pyrkinyt. Kuin sen olisi tehnyt joku toinen.

Sellaista on kirjoittaminen. Tässä näin, syntyessään, sanat ovat tuttua ja luonnollista kuin hengitys, mutta kun teksti tulee näkyviin jossain muualla, se on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Sanat eivät tule koskaan valmiiksi eikä niitä lähdettyään voi kutsua takaisin.