Osuin linkin kautta keskusteluun nettiavautumisesta. Jos blogi kerran on sama kuin nettipäiväkirja, voiko siihen siis oksentaa sisäiset tai muista johtuvat pahanolontunteensa yhtä sensuroimatta kuin omaan salaiseen päiväkirjaansa, tätä pohdittiin.  

Ei pitäisi, vaikka voikin. Ratkaiseva ero on siinä, että henkilökohtainen päiväkirja on tarkoitettu vain itselle dokumentiksi tai purkuväyläksi – mutta blogi on julkinen dokumentti. Ei kukaan halua nuuhkia toisen oksennuksia. On tervettä miettiä mitä sanoo ja miten. Ja nyt en siis tarkoita, ettei pahasta olosta tai ikävistä asioista voisi julkisestikin kertoa. Kertomisella voi olla merkitystä, kun se tehdään taiten ja maltilla.

Mielessäni blogissa avautumisen raja kulkee siinä, mikä on todellista elämää iloineen murheineen. Ei ole todellista, ettei mitään ikävää koskaan tapahdu, niin kuin ei sekään, että tullaan vain myötätuntoa ja päänsilitystä hakemaan. Asioita ei tarvitse paisutella, aidon kokoisina ne puhuvat syvimmin.

Ihmisten kokemusten kirjo on rajaton. Vertaistuen sanotaan olevan tärkeä silloin, kun jokin murtaa tasapainon elämässä. Tässä nettimaailma on tullut monelle eristyneelle ja kovia kokeneelle suorastaan pelastukseksi.