Pojantytär Murunen täytti kolmensa. Oh, oli niin wau-prinsessaa, vaaleanpunaista tylliä, tiaraa ja varpaankynsissä oikein glitteriä. Pikkuritari oli toisaalla mummonsa ja vaarinsa mukana, niin Muru sai haltuunsa koko näyttämön. Olen siis isoäiti, jota tässä nimenomaisessa ominaisuudessa  kutsutaan Mummeliksi.

Samalla kertaa olivat siinä hetken kaikki kolme elämäni miestä: Toinen, joka nukahti keinutuoliin, Esikoinen, joka kertoili myhäillen prinsessansa edesottamuksia ja Kuopus, joka kommentoi äitinsä sanomisia melko tylysti.

Olen siis äiti. Se on luultavasti elämäni tärkein ja antoisin positio. En pidä itseäni mitenkään erinomaisena äitinä. Olisiko oma-arvio ’kelpo’ tai jotain sen suuntaista. Mutta äidin sydän minulla on, ja siihen sattuu tylytys.  

Vaimo-positio on minulle vieras, en yleensä käytä sitä sanaa itsestäni, harvoin muistakaan tuntemistani naisista. Se nyt kuitenkin ilmentää naisen siviilisäätyä, jos sellaista jossain täytyy ilmentää. Yhä harvemmin onneksi tulee vastaan byrokratialomake, jossa pitää rastittaa joku naimisissa/naimaton/leski/eronnut -positio. Yhä muinaisfeministin herkkään korvaan särähtää, kun joku miesihminen sanoo tietyllä korostuksella: vaimoni. Samat miesihmiset myös kertovat keskenään mieluusti juttuja vaimon edesottamuksista, joista riittää hupia.  

Nykymaailmassa positio-ongelmaksi isoäiti-ikäisille saattavat muodostua aikuislasten parina kulkevat, jotka eivät ole kihlattuja, vaimoja tai aviomiehiä. Puoliso? Avopuoliso? Mietin, miten suuri joukko kulkee positiossa jonkun ’eksä’ tai ’sinkku’. Mikä olisi korrekti position ilmaisu, joka ei määrittäisi naista miehen kautta tai miestä naisen?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.