On ollut hupaisaa lukea Vihtori Peltosen (alias Johannes Linnankoski) sanomalehtikolumneja 1890-luvulta. Hän ottaa kantaa mm. kansansivistyksen puolesta, sanomalehtien seuraamisen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden puolesta, arvostelee virkamiesmoraalia, puhuu raittiuden puolesta ja nuorisokasvatuksesta yleensä.
Lukiessa minua hämmentää toisaalta havaita se valtava muutos, joka reilun sadan vuoden aikana kaikilla alueilla maassamme on tapahtunut ja toisaalta miten monet asiat näyttävät olevan yhä ajankohtaisia kaikesta kehityksestä huolimatta. Kolumnisti moittii 1800-luvun kansakoulunkäyneitä passiivisuudesta yhteisten asioiden suhteen. Peruskoulu- ja lukiosivistys ei taida olla kummempaa. Miksi tieto passivoi, ei muutu toiminnaksi? Yhteiset asiat eivät kiinnosta, se kuuluisa Joku Muu hoitakoon.
Monet aatteet ovat kärsineet pahan inflaation. Uskonnon merkitys marginalisoituu, politiikka näivettyy hiljalleen. Urheiluaatetta syö doping sisältäpäin. Kuka puhuu enää raittiudestakaan? Näyttää siltä, että alkoholin käyttö on yleisesti hyväksyttyä, vain rähinäjuopottelua paheksutaan. Rajun alkoholinkäytön terveyshaitat, vaikutukset kansanterveysmenoihin ja rikostilastoihin ovat kaikkien tiedossa. Tuntuu, että ongelman edessä on antauduttu, niin yksilöinä kuin yhteiskunnallisestikin.
Kukapa se huokasikaan aikoinaan: oi aikoja, voi tapoja – o tempora, o mores.
Kasvien geenimanipulaatio puhuttaa. Ruokayliherkkyyttä on paitsi allergiaperäisesti myös siinä mielessä, että osa ihmisistä hermostuu kaikesta uudesta tiedosta, mikä liittyy ruokaan. Miten kaupan hyllyjen välissä kärryään työntelevä ollenkaan selviytyy viikottaisesta urakastaan? Ateriatarpeiden taustojen ja sisältöjen selvitys on kimurantti juttu, siihen tarvitaan tietämystä, viitseliäisyyttä ja usein myös suurennuslasi.
Jos tykkää syödä possupaistia, on mietittävä mitä possu on syönyt ennen paistiksi pääsyään. Millä konstilla broileri on päätynyt noin pulleaksi? Maito näyttää puhtaan valkoiselta, mutta mitä söi lehmä, joka vedestä ja apeaineksista maidon kehräsi. Mistä ostaja tietää, minkälaisessa mullassa ja millä lannoitteilla kotimainenkaan porkkana kasvoi. Herkullisen hedelmän taustojen selvitys tyssää usein alkuperämaan nimeen.
Hyvin varustetussa ruokatavarakaupassa ei taida nykyään olla montakaan artikkelia, jota voisi sanoa alkuperäiseksi ruoka-aineeksi. Eri tavoin säilöttyä, pakattua, käsiteltyä, puoliksi tai kokonaan valmista on hyllyt kenollaan. Kaupan mielestä ostaja haluaa ruoanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Arjen tuiskeessa ei ehdi tuoteselosteita lueskella. Hyväuskoista porukkaa ollaan, jos ei koskaan käy mielessä, mitä tulee syötyä.
Olen sillä tavalla ikävä ihminen kaupan kannalta, että kyselen naturellia ja luomua. Miksi tyytyä kammottavanvärisissä marinadeissa uiskenteleviin lihapaloihin, kun voi yhä saada -usein erikseen kysymällä- lihaa sellaisenaan, valmistaa ja maustaa itse mieleisekseen? Luomutuotteita on ihan kohtuullisesti tarjolla, mutta kauppias ei tietysti tykkää, nehän eivät säily yhtä kauan kuin erilaisilla lisäaineilla kyllästetyt.
Lienee melko mahdoton tietää miten kaukana kasvien geenimanipulaation tiellä jo ollaan. Iät ajat on tosin kehitetty ravintokasvien ominaisuuksia, sitä on vain kutsuttu jalostukseksi. Kasvien geenit eivät todistetusti siirry ihmiseen eikä eläimeen, ongelma on eettinen. Syöjän kannalta lannoitteet, kasvinsuojelumyrkyt ja lisäaineet ovat joka tapauksessa vaarallisempia.
Joo’o. Mitä tänään syötäisiin.
Hoitohenkilöstö on noussut mediassa esiin kahdestakin syystä. Ammattiliitot ovat takertuneet vaalilupauksiin ja vaativat oikeutetusti kohennusta jäsenistönsä palkkoihin. Hoitajien joukossa on myös muutamia, jotka ovat rikostutkinnassa. Tilanne on hätkähdyttänyt valvontaviranomaiset, potilaiden omaiset ja yleisön ikävästi hereille.
Viimeinen uutinen kertoi, että hoitajapula on paikoin vanhusten hoidossa jo sitä luokkaa, että omaisia on kutsuttava hätiin. Omaisten turvin selvitään hoitolaitoksissa viikonloput monin paikoin. Puhutaan hoivapääomasta ja hoitoreservistä, omaisten ja vapaaehtoisten käyttämisestä vanhusten ja vammaisten hoitoon.
Saavatko hoitajat katetta lupauksille? Eivät taida uskoa siihen työtaisteluun valmistautumisesta päätellen. Lakko tuottaa sekä taloudellisesti että inhimillisesti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat vähissä, kun lupauksien lunastajista on pulaa joka taholla. Lakko on petettyjen oikeutettu huuto.
Keskustelussa hoidon tasosta on puhuttu soveltuvuustestien palauttamisesta alalle hakeutuvien seulontaan. Kuulun siihen hoitajapolveen, joka on testattu kahdesti, perus- sekä erikoistumiskoulutukseen hakeutuessa. Testausalan professori Markku Ojasen mielestä intensiivinen koulutus karsii sopimattomat matkan varrella testiä paremmin.
Lähdettiin arveluttavaan suuntaan, kun lähihoitajakoulutusta alettiin pitää työvoimapoliittisena toimenpiteenä. Alalle joutui ihmisiä, joiden motivaatio ja mielenterveys ei kestä työn paineessa. Virheellistä linjaa jatketaan, kun tuodaan tänne väkeä, jonka koulutustasoa ja soveltuvuutta ei ole meikäläisin kriteerein varmistettu.
Hoidon taso ei näillä toimilla pysy eikä parane. Potilaat ja omaisetkin on petetty.
Avoimen yliopiston juhlaluentosarja alkoi komeasti professori Liisa Keltikangas-Järvisen luennolla Lapsen masentunut mieli – äidin vai geenien syytä. Provosoiva otsikko ja tunnettu luennoitsija houkuttelivat Bulevardin ison luentosalin täyteen viimeistäkin sijaa myöten. Kuulijoissa oli kaikenikäisiä, enemmistö naisia.
Luennoitsija totesi perimän ja ympäristön vaikutusten olevan nyt kuuma kysymys, vaikka ei uusi. Tutkimusta on suunnattava tieteellisen evidenssin perusteella eikä sen mukaan, mikä selitysmalli sattuu tutkijaa miellyttämään. Ihmiskäsityksestä kaikki lähtee. ”Jos ei tiedetä, mitä ei tiedetä, mennään vikaan”.
Aluksi kuultiin lyhyt katsaus historioihin. 1600-luvun ajatusmallin mukaan lapsi oli ’tabula rasa’, tyhjä taulu, johon kasvattaja piirsi ihmisen mallin. Ympäristölähtöinen ajattelu alkoi nousta 1940-luvulla ja päätyi seuraavalla vuosikymmenellä dominoivaan asemaan. Vielä 1970-luvulla puhuttiin ’jääkaappiäideistä’ autismin aiheuttajina.
Amerikan psykologinen yhdistys (APA) esitti 1992 julkilausuman, jonka teemana oli käyttäytymisgenetiikka. Tutkimus suuntautui niin vahvasti perimään, että oli jo aihetta kysyä mihin psykologiaa tarvitaan, jos kaikki on vain genetiikkaa. Uutta ajattelua on tuottanut molekyyligenetiikka, joka tutkii geenien ja ympäristön vuorovaikutusta.
Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava selitysmalli tällä hetkellä on, että sama ympäristö ei tee yksilöistä samanlaisia vaan varmistaa erilaisuuden. Geneettisten tekijöiden merkitys voidaan ymmärtää vain tietyssä kontekstissa. Ympäristö voi vaikuttaa siihen miten geenit toimivat ja mihin suuntaan kehitys vie.
Professori lämpeni puhumaan myös lempiaiheestaan, temperamenttityypeistä ja persoonallisuudesta. On olemassa depressiolle altistava temperamenttityyppi, joka lapsuuden hostiiliin (emotionaalisesti epävakaaseen) kasvuympäristöön yhdistyneenä ennustaa korkeaa altistumista depressiolle.
”Tietyt geenimuodot herkistävät ympäristön vaikutuksille, ei vain pahassa vaan myös hyvässä mielessä. Äiti ei ole syyllinen” – päätti professori luentonsa. Tuli mieleeni, että tunnevammaisia ja sairaita vanhempiakin on ja kasvuympäristönä tällainen koti on lapselle hyvin stressaava. Tieteen tehtävä ei ole etsiä syyllisiä vaan syitä ja yhteyksiä.
Ihmisten mielessä on stereotypioita värien suhteen. Kun nuorena diakonissana ilmaannuin kokopunaisessa asussa seurakunnan joulujuhlaan, silloinen esimies kommentoi yllättäen: oletpa seksikäs. Energisessä ja iloisessa punaisessa voidaan nähdä myös kevytmielisyyttä ja intohimon lieskoja.
Huomioväriin ei voi piiloutua. Olen miettinyt miksi jotkut mummoikäiset rakastavat punaista. Nuorempi voi ajatella, että onpa säälittävä yritys näyttää nuorekkaalta. Värin valinta saattaa kuitenkin olla myös yritys lisätä hiipuvaa energiaa ja nostaa masentuvaa mielialaa. Punatakkinen mummo erottuu liikenteessäkin harmaata paremmin.
Vahvoihin ja tummiin sävyihin liitetään vahvoja tunteita ja ominaisuuksia. Kirkkaat sävyt saattavat ärsyttää, vaaleat taas tuntua latteilta ja sovinnaisilta. Kuulin kerran asiakkaiden sanovan johdonmukaisesti mustaan asuun pukeutuvaa työtoveria ’mustaksi surmaksi’. Nuori goottityylinen erottuu joukosta. Mustakin on huomioväri.
Ne, joille on tärkeää pukeutua trendien mukaan, tulevat samalla antaneeksi ristiriitaisia viestejä. Vertaisryhmänsä hyväksyntää hakeva saa samalla paheksuntaa joltain toiselta. Sota-ajan morsiamet ihmettelevät nykyistä paljasolkaista morsiusmuotia, keski-ikäiset taas päivittelevät napapaitoja ja lökäpöksyjä. Takkutukkamuoti, lävistykset ja tatuoinnit pöyristyttävät tätikansaa kaikkialla, mikä epäilemättä on tarkoituskin.
Yksi on varmaa: kauden muotiasut suunnitellaan aina nuorille ja hoikille, muut saavat kaapia vintagea kaappiensa perukoilta. Viesti sekin.
Asetuin myötäkärsimään eilen illalla syyskuun yhdennentoista muisto-ohjelmaa. Käsittämättömän kova päivä se oli, paikalliselle pelastushenkilöstölle, uhreille sekä pelastuneille, omaisille, koko yhteisölle.
Muistan oman hämmennykseni kun osuin katsomaan reaaliaikaista uutiskuvaa tuona päivänä 2001. Ymmärrys tuli viiveellä, ensin ei millään halunnut tajuta, että on tosi kyseessä. Amerikkalaisten tyrmistyksen ymmärtää, haavoittumattomuuden illuusiossahan täällä eletään, kunnes kohtalon sormi osoittaa kohti.
Tänään ihmettelen, että niin vähän puhutaan pilvenpiirtäjien rakentamisen mielekkyydestä. Toimistoissa työskentelevien tuhansien surmanloukkujahan ne ovat poikkeustilanteessa. Miksi kaikkien pitää mahtua samalle neliökilometrille metropoleihin?
Miksi ei opita jälkihoitamaan niitä, jotka jäävät henkiin? Miksi amerikkalaiset unohtivat Vietnamin veteraanit ja Irakin sodassa vammautuneet saavat selviytyä miten taitavat? Näissä ohjelmissa pelastushenkilöistä ja uhreista tehdään sankareita, mutta kuka huolehtii henkiin jääneiden traumojen hoitamisesta?
Muutamissa blogeissa on vastailtu haasteeseen millaista on elämäsi viiden vuoden kuluttua. Sanotaan, että ilmituodut toiveet alkavat toteuttaa itseään. Siksi ja muutenkin kannattaa toivoa hyviä asioita ja siten ikään kuin rakentaa positiivista maaperää tulevaisuudelle. Alitajuisesti ehkä tulee toimineeksi toivomaansa suuntaan.
Runotyttökirjoista sain murrosikäisenä ajatuksen kirjoittaa kirjeitä itselleni avattavaksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mielenkiintoista oli aikanaan lukea, mitä itsestään ja tulevaisuudestaan oli kirjoittaessaan ajatellut. Ei siellä mitään yltiöpäisiä kuvitelmia ollut, jotka eivät olisi voineet toteutua. Taidan olla realistinen haaveissanikin.
Niinä työvuosina, kun uupumus uhkasi, hakeuduin työnantajan räätälöimään kuntoutukseen. Se oli ajallisesti kolmivaiheinen ja sisälsi sekä henkistä että fyysistä kunnon kohennusta teoriassa ja käytännössä. Kurssin loppuvaiheessa kunkin piti laatia ennuste elämästään viiden vuoden kuluttua. Minun viisivuotiskauteni päättyi eläkkeelle jäämiseen.
”Nainen näyttää säteilevän sisäistä rauhaa, harmoniaa ja elämäniloa. Hän tuntee vahvasti eläneensä ja on elämästään kiitollinen sellaisena kuin se on ollut. Hän jättää työnsä tyytyväisenä siitä, että se jatkuu hyvissä käsissä. Elämään on tullut seikkailun makua, päivät tulleet yllättävän värikkäiksi. Naisella on ikioma projekti: elävänä eläkkeelle.”
Toiveet ovat toteutuneet suurimmalta osaltaan hämmästyttävän tarkasti, myös yllättävät käänteet ovat ilmeisesti toimineet vision suuntaan. Nyt on aika todeta keskeneräisyys niissä asioissa, joihin voin itse vaikuttaa ja toimia niin, etteivät jää vain toiveajatteluksi. Ehkä on jo aika luoda uusi visiokin.
Sanoivat ennen vanhat, että omakehu lemahtelee. Joissakin seuraamissani blogeissa on menossa kierros, jossa haastetaan kavereita nimeämään kymmenen loisto-ominaisuutta itsestään. Ihailen ihmisiä, joilta tuo käy noin vain ja ilman lemun hajahdustakaan. Eiköpähän se ole osoitus hyvästä itsetunnosta, jos kohta huumorintajustakin.
Ajatus jäi askartelemaan toviksi loisto-ominaisuuksien parissa. Olen varhaiskasvatettu siten, että kehuja ja kiitosta ei viljelty kovin ahkeraan, sen sijaan jos nokka nousi liikaa jostain syystä, tuli äkkiä semmoinen kommentti, että sai hävetä. Saadusta mallista on saanut tosissaan opetella pois, erityisesti omien lastensa ja kanssaihmistensä kohdalla.
Kehityshakuisuus lienee positiivinen ominaisuus. Tulokset osoittavat, että kehityskelpoisuuttakin on. Jos olenkin saanut positiivista palautetta ystäviltä, työtovereilta tai asiakkailta persoonastani, olen ollut taitava ohittamaan sen ikään kuin se ei koskisi minua. Miksi ihmeessä on ollutkin paljon helpompi hyväksyä ammatilliset kehut, luottaa taitoonsa hoitaa työtään?
Huomaan puhuvani siis saadusta palautteesta, kun pitäisi tarkastella omaa käsitystä hyvistä puolistaan. Tiedän, että muutamia loisto-ominaisuuksia on, vaikka en nyt osaa niitä nimetä. Senkin tiedän, että minun ei tarvitse olla erinomainen voidakseni hyväksyä itseni ja olla tyytyväinen elämääni. Mutta kehutuksi itseäni en saa, en millään, joten kehittymisen varaa on.
Kaiken kesäisen puuhaamisen, reissaamisen, kokemisen ja tuntemisen jälkeen on nyt menossa semmoinen puolipilvinen, pensaikkoinen tasamaa. Polun varressa on muutama kääntämätön kivi ja saa olla; kauempana raivaamatonta risukkoakin, johon ei jaksa. Horisonttia ei näy pitkälle, mutta tarkemmin katsoessa siellä jo häämöttää maiseman muutos. Askellan polkuani hiukan hämmästyneenä maiseman tasaisuudesta ja siitä, etten ollenkaan murehdi enkä märehdi mennyttä, tulevaa enkä olevaa.
Ensimmäinen on takana, toinen alkanut. Eläkevuosissako aikaa nyt lasketaan?
Lasten mahdollisuus saada ehtoollista yhdessä vanhempansa kanssa on ollut kirkkojärjestyksessä vuodesta 1979. Teologiset perusteet haettiin aikoinaan ja siltä pohjalta päätös tehtiin. Aika tosin oli toinen. Tällä kertaa asian otti keskusteluun Kotimaa-lehdessä A-klinikkasäätiön päihdelääkäri. Hänellä on ammatillinen näkökulma kielteiseen kantaansa: viiniä ei pidä antaa lapsille. Kannanotto hätkähdyttää, vaikka ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta on keskusteltu iät ja ajat.
Lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaat ehtoollismahdollisuuden tullessa voimaan. En vienyt heitä ehtoollispöytään ennen rippikoulua. Konfirmaatiossa he ovat saaneet ensimmäisen ehtoollisensa. Pienelle lapselle sopii hyvin siunaus alttarilla, kun vanhemmat osallistuvat ehtoolliseen. Ehtoollisen merkitys uskon vahvistajana on mielestäni hyvä jollain tasolla ymmärtää, että osallistuminen olisi perusteltu. Rippikouluopetus antaa pohjan ymmärtämiseen. Kirkkomme opin mukaan kristitty ei tarvitse ehtoollista pelastukseen, usko riittää. Lapsen uskokin.
*
Radio pyöritteli jumalauskon teemaa koko heinäkuun. Kommenteista päätellen kirkolliset tahot ovat olleet erityisen tyytyväisiä aiheen valintaan. Ne ohjelmat, jotka olen sattunut kuulemaan, ovat kyllä antaneet uutta ajateltavaa, eivätkä ole olleet mitään hartausmössöä. Silti mietin niitä, joille radio on tärkeä ja aina auki, alkoivatko jo kyllästyä aiheeseen. Onkohan koko kuukauden mittainen teema ihan hyvä ajatus, siihen alkaa tulla tuputuksen makua. Toisaalta ehtiipä ainakin käsitellä aihetta monipuolisesti.
*
Kirkkojen auki olo on jokakesäinen ikuisuusaihe. Suomessa asia kääntyy usein jostain syystä työvoimakysymykseksi. Vaikka opiskelijoilla olisi pulaa kesätyöpaikoista, ei seurakunnilla tunnu riittävän varaa palkata heitä kirkkoon oppaaksi. Tiekirkot ovat hyvä idea ja palvelevat osaa kesäisistä lomamatkaajista. Palvelujen taso on tosin aika kirjava. Joissakin löytyy kahvia ja pullaa, esitteitä, opastusta, wc, jopa kirkkoon sopivaa taidetta, joissakin pelkkä avoin ovi. Useimmissa katolisissa maissa kirkot ovat auki kaiken päivää, mistä ihmeestä aina löytyy joku, joka avaa ja sulkee ovet ja vahtii kynttilöitä, jopa maksutta.
Kannatan messujen ja kirkkotilaisuuksien järjestämistä myös vaihtoehtoisiin aikoihin. Kaupunkiseurakuntiin ovat yömessut tulleet jäädäkseen, ainakin suurina kirkollisina juhlapyhinä niitä on. Monin paikoin järjestetään syys- ja kevättoimintakaudella myös lyhyitä rukoushetkiä arkipäivinä tai -iltoina. Urbaanissa yhteiskunnassa työ- ja vapaa-aika on hajautunut; työajat vaihtelevat, sunnuntaityöläisiä on paljon. Moni ei voi itse vaikuttaa siihen, milloin on vapaalla.
Jos kirkko tarjoaa seurakuntayhteyttä vain sunnuntaiaamuisin messussa, se on pian kuoleva kirkko.
Kun kaupunkiseurakunnissa pappien työaikaongelmiin on tullut parannuksia, siitä on seurannut, että väkeä on pitänyt palkata lisää ja alkuviikosta työssä on silti vain päivystävä pappi. Työntekijäin ja seurakuntalaisten tarpeet eivät aina kohtaa. Vapaaehtoisia kyllä rohkaistaan osallistumaan eri tehtäviin, paikoin se onnistuukin. Jumalalla on monenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille annettavaa seurakunnassa: musiikin, esirukouksen, pyhyyden kokemisen kautta. On tilaa olla hiljaa, pohtia elämän ja uskon kysymyksiä toisen kanssa, huojentaa kuormaansa kuuntelijalle, laulaa yhdessä…
*
Minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Sen kuitenkin ymmärrän miksi on niin kuin nyt on, että samoin kristillisin perustein millä kirkolliseen avioliittoon vihitään, ei voida vihkiä homo- tai lesbopareja. Sen sijaan parisuhteiden siunaaminen määrittyy yksilöllisemmin perustein. Rekisteröidyt parisuhteet pitäisi mielestäni kirkossa siunata kuten maistraatissa vihitytkin eli jos vähintään toinen kuuluu kirkkoon ja molemmat siunausta tahtovat. Miksi asia on jätetty papiston satunnaisten tulkintojen varaan?
*
Luterilaisen kirkon työntekijäjoukko naisistuu. Tasa-arvon kannalta naisenemmistö ei ole sen parempi kuin miesenemmistökään. Työntekijöiden vino sukupuolijakauma saattaa vinouttaa ajan mittaan myös seurakunnan toimintaa. Diakoniatyössä esimerkiksi on perinteisesti ollut vahva naisenemmistö. Onko siitä jokin erityissiunaus työlle tullut? Alalla olisi hyvä olla enemmän miehiä, kun asiakaskunnassakin heitä on. Monesti uskon asiat mielletään naisten asioiksi, mies loistaa poissaolollaan niin veronmaksajana, sanankuulijana kuin papillisten toimitusten hoitajanakin.
Ratkaisun avain tuskin lienee työntekijäjoukon sukupuolikiintiöissä tai tehtävien eriyttämisessä sukupuolen mukaan. Työtehtävien oikeudenmukaisessa jakaantumisessa ja työsuhde-ehtojen sekä palkkauksen kohentamisessa olisi seurakunnissa työtä ja vielä tällä hetkellä varaakin. Luterilainen kirkko seurakuntineen ja hallintorakenteineen on niin iso laitos, että sellainen mutkattomuus ja kodinomaisuus kuin vapaakirkoissa ja -seurakunnissa, ei toimi eikä tällä byrokratiamäärällä onnistukaan.
|
|
