Mietin vapaaehtoistyön keskuksen kautta tietoon tullutta ystävän tarvetta. Iäkäs rouva on yksinäistynyt kotiinsa ja kaipaa kipeästi vuorovaikutusta. Hissittömän kerrostalon yläkerroksesta on rollaattorin kanssa hankala lähteä minnekään, vaikka alaovelta haettaisiinkin.
Ajattelen, että uudelle ystäväsuhteelle tarvitaan tilaa, sen pitää sopia siihen elämänkuvioon, mikä itsellä on. Kokemukseni on myös, että jos arjessa on liian paljon samaa, se alkaa rutinoitua, käydä työstä. Minulla on yhä äiti lapsuusmaalla ja projektiryhmän mummelit täällä joka viikko.
Muistan kiitollisena Helliä, jonka ystävä sain olla aina hänen kuolemaansa asti. Vanhusystävä on kuin lapsikin, kun hänet kerran ottaa sydämeensä, hän on siellä loppuun asti. Ystävää ei jätetä.
On todettu, mitä vahvempi ammatti-identiteetti ja merkittävämpi asema ihmisellä on sitä vaikeampi on työvuosien jälkeen sopeutua eläkkeelle. Vaikeuksia povataan erityisesti niille, jotka ovat eläneet kokonaisvaltaisesti työlleen, joiden työ on ollut stressaava ja joilla on ollut vain vähän muuta elämää.
Kirkon työntekijänä ei ole ihan helppo olla. Kirkko on vahvasti arvoyhteisö, jossa ei voi hyvin, jos ei ole sisäistänyt samoja arvoja. Yhteisö saa voiman ja tehtävän Jumalalta, mutta toiminta muotoutuu pitkälti työhön sitoutuneiden työntekijöiden kautta. Onnellisessa tapauksessa työntekijä saa yhteisöstä tukea ja kykenee säilyttämään tuntuman tavallisten jäsenten elämänpiiriin.
Vaarana on vuosien mittaan yhteisöön samaistumisen myötä umpioitua, etääntyä elämän todellisuudesta. On jo syntynyt tilanne, jossa kirkon keskeiset toimintamuodot eivät enää näytä tavoittavan jäsenten enemmistöä. Sisäpiirin keskinäinen itsetyytyväisyys uhkaa näivettää aidon kontaktin muihin kuin pieneen aktiivilaumaan. Kohtaamiset jäävät seremoniallisiksi, kosketuspinta puuttuu. Luottamushenkilöinä toimivat maallikot voisivat parhaassa tapauksessa toimia linkkinä, he vain valikoituvat usein melko ahtaasta piiristä.
Ajattelen: kirkon työntekijän ja luottamushenkilön ei pitäisi hirttäytyä jumalasuhteessaan oikeaan oppiin ja taivaalliseksi ymmärtämäänsä totuuteen. On elintärkeää pitää aistit auki myös maalliseen päin, antaa todellisuuden tulla iholle. On avoimesti suostuttava ihmisiin, kuunneltava tarkkaan voidakseen vastata kysyjän kielellä. Maailmassa puhaltavat vimmaiset tuulet ja riehuvat pahan voimat. Valittujen laumassa kulkija on turvassa, mutta ei ehkä huomaakaan eksyksissä harhailevia ja haavoittuneita.
Kirkon leipää syön entisenä työntekijänä eläkkeelläkin. Olen etuoikeutettu: vapaa viran velvoitteista ja valitun lauman harhasta. Uskossani olen yhä riippuvainen Jumalasta, silti vapaa näkemään, tuntemaan ja laulamaan omaa lauluani.
Hautajaisista palatessa taannoin tulin pohtineeksi luterilaista uskonmallia, jota on usein ja syystäkin moitittu ilottomaksi ja nautintokielteiseksi. Kirkollisiin tilanteisiin tuntuu kuuluvan nuiva juhlallisuus ja totinen vakavuus. Mistä se kumpuaa? Uskon perustahan on evankeliumi, ilosanoma? Ja Jeesus, eikös hän ollut varsinainen anarkisti?
Vainajan saattojuhla voi olla myös kotoisa ja elämänmakuinen, kuten tapa on Lapsuusmaallani. Suku ja naapurit tulevat koolle. Kappelissa lähiomaiset itkevät avoimesti surua, lapset ääntelevät, saattoväki kahistelee penkeissään. Miehenkin käsissä kukkavihko tärähtää ja ääni, kun arkun kupeessa pitää lukea värssy. Haudalla hytistään, siinä on pysähtymisen paikka.
Muistotilaisuudessa saattoväki nauttii runsaan ruokapöydän herkkuja kursailematta ja kahvia kuppitolkulla täytekakun kera. Pöydissä kerrotaan vuolaasti kuulumisia ja muuta päällimmäistä. Kohta kaikaa virsi taas, suvun selkoäänisin lukee kymmenet adressit ja vainajaa muistellaan kyynelsilmin ja hymyillen. Halataan erotessa. Suru saa aaltoilla valtoimenaan.
Ei toisen suruun oikein voi osaa ottaakaan muuten kuin myötäeläen ja myötäillen. Eikä surua tarvitse kangistaa tekojuhlavuudella, vaikka kuolema onkin totinen paikka.
Häät, hautajaiset ja kymmenvuosisyntymäpäivät ovat perinteisesti olleet suvun kannalta tärkeitä juhlatilanteita. Kaste-, rippi- ja ylioppilasjuhlissa tavataan vaihtelevalla kokoonpanolla. Yhdistävänä teemana voi olla paitsi henkilökohtainen merkkipäivä myös vuodenaikajuhla tai sukuseuratoiminta.
Urbaani ja privatisoituva elämänmuoto supistaa luonnollisia yhteyksiä herkästi. Jos suku on laaja, ei ole aina mahdollistakaan tulla koolle juhlan merkeissä. Kaikki eivät halua juhlia kymmenvuosiaan, avoliittojen yleistyttyä häät jäävät pitämättä ja lapset kastamatta. Vainajat haudataan usein vain lähiomaisten läsnäollessa.
Sukujuhliin ei aina ole tilaa, varaa ja järjestelyihin voimia tai aikaa. Suvun jäsenet vieraantuvat toisistaan, jäävät pelkiksi nimiksi ja kasvoiksi isovanhempien valokuva-albumissa. Tulevaisuudessa ei ehkä ole valokuviakaan, videot ja digikuvat jäävät kameroiden ja tietokoneiden uumeniin ja unohtuvat sinne.
Tädeillä ja enoilla, sedillä ja serkuilla, mummoilla ja vaareilla on merkitystä siinä, että olen juuri tämä ihminen mikä olen. En ole juureton, ei-mistään-kotoisin. Kuulun tiettyyn yhteisöön. Se antaa perspektiiviä ja tuntuu hyvältä.
Viimeisessä Hesarin Kuukausiliitteessä on jälleen yksi surullinen tositarina, millainen voi olla vanhuksen kohtalo hyvinvointivaltiossamme. Musiikkitoimittaja Minna Lindgren kirjoitti isänsä kuolemanpolusta. Kertomus kosketti minua, herätti myötätuntoa ja -kiukkua.
Jokaista yllytetään huolehtimaan ajoissa oman ja omaisensa hoitotahdon kirjaamisesta. Suullisesti ilmaistut toiveet eivät käytännössä aina riitä. Lääkäristä riippuu miten potilaan tahto otetaan huomioon. Kirjattukin hoitotahto hukkuu helposti potilaspapereiden pinoon.
Vanhusta voidaan siirrellä laitoksesta toiseen hoidon tarpeen muuttuessa. Asuinkunnan systeemit sanelevat, potilaalta tai omaisilta ei paljon kysellä. Vanhuksen hoito kotona kaatuu kunnallisen kotihoitoavun puutteeseen. Kaikilla ei ole lähiomaista, jolla on mahdollisuus sitoutua vanhuksen hoitoon.
Kultalampi-idyllissä vanhat parit ikääntyvät sairastelematta toisiaan tukien ja nukahtavat onnellisina käsi kädessä omaan sänkyynsä. Todellisuus on karumpi: suurin osa vanhuusikäisistä on yksineläviä. Tilastot voivat hyvin, eliniät pitenevät, mutta elämän laatu murenee loppua kohti.
Perheen sisäisten suhteiden totuus paljastuu, kun läheisten apua aletaan tarvita. Jos on ohdakkeita tullut kylvettyä, niitä niitetään. Omaiset tarvitsevat rakkautta, sitkeyttä, tietoa ja tukea jaksaakseen taistella vanhuksen yksilöllisen elämänlaadun ja arvokkaan kuoleman puolesta.
Olen löytänyt yhdeksi elämäni voimanlähteeksi hiljaisuuden retriitit. Työvuosina niitä myös valmistelin ohjaajan ominaisuudessa toisille. Periaatteessa retriitissä on kysymys arkisen touhun katkaisemisesta vetäytymällä sivuun. Omaehtoisia retriittejä moni harrastaa mökillään ja luontovaelluksilla.
Yksi retriitin kokemuspuoli on paluu arkeen. Kun on saanut olla yksin tai yhdessä toisten kanssa hiljaisessa rauhassa, kotoisiin ympyröihin palaaminen tosiaan tuntuu. Joskus se on helppoa kuin solahdus laiturilta kesälämpimään veteen. Paluu voi myös tuntua tömähdykseltä ja töyssyjen tasaantumiseen menee vähän aikaa.
Olen huomannut, että syvät kokemukset on hyvä tietoisesti sulkea. Itselleen parhaiten luontuvan tavan löytää ajan mittaan. Alan sulkea retriittiäni kotiinlähtöpäivän aamuna. Pakkaan yöpymistavarat. Jätän huoneen samaan järjestykseen kuin se oli tullessani. Kiitän hyvästellessäni talon väkeä. Paluumatkalla mietin kotiintuloa, laukun purkamista, puuhia, joista arki alkaa. Jos on matkatoveri, saatamme puhella kevyesti mistä tahansa mieleen tulevasta.
Mitä vahvempi elämys sitä kauemmin sen sulkeminen vie. Kiitollisuus ja sielunlepo pehmentävät paluuta.
Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.
Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?
Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.
Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?
PS. No juu, kenkä puristaa ja pipo kiristää – viihdettähän tämä vain. Ja katsoja maksaa vaikka välillisestikin.
Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.
Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.
Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?
Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.
Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.
Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.
Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.
Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.
Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.
Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.
Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.
Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.
Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.
Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.
Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.
|
|
