Kävin tutkailemassa tavallisia.fi osoitteessa presidentin asettaman työryhmän aikaansaannoksia. Erinomaisen osuvaa tekstiä, joka pureutuu siihen puoleen, josta harvemmin julkisesti puhutaan: vanhempien kasvatusvastuuseen, suvun, naapurien ja toverien reagointivastuuseen ja nuorten omaan vastuuseen elämästään. Hämmästelen sosiaalisessa mediassa nostettua negatiivista kohua. Tuntuu kuin nettikommentoijat olisivat nykyajan sopulilauma, joka rynnistää sokeasti samaan suuntaan. Ihmettäkö odotettiin?

Aattoiltana puolen miljoonan suomalaisen syvennyttyä seuraamaan junan kulkua halki Suomen juhannusyön, syvennyimme Millenium-trilogian kauhistuttavaan ja sykähdyttävään maailmaan. Miksi aloitimme trilogian päätösosastaan johtuu yksinomaan siitä, että vain se sattui olemaan kirjastomme hyllyssä lainattavissa. Kirjasto on tänä vuonna alkanut iloksemme tarjota dvd-hyllyillään myös blu-ray-filmejä lainattaviksi. Tarjonta on vielä melko suppea, mutta paranee koko ajan.

Stieg Larsson  Miehet jotka vihaavat naisia                                       Millenium-trilogia I                 pääosissa Noomi Rapace ja Michael Nyqvist

Trilogian ykkösosaa ei saa alueemme kirjastoista (syytä ei osattu kertoa), joten jouduimme lainaamaan sen kaupallisesta yrityksestä. Elokuva on rankkaa katsottavaa ja antaa ymmärtää, että seuraavat osat eivät tuo helpotusta. Tuntuu siltä kuitenkin, että tämä on katsottava, niin totta se on, vaikka olisikin ääri-ilmiötarina. Tässä löytyy selitys myöhempien osien myötä nousseelle kysymykselle, miksi toimittajamies (Mikael Nyqvist) ryhtyy tytön maineen puhdistamiseen oman työpaikkansa hinnallakin.   

*

Stieg Larsson  Tyttö joka leikki tulella                                       Millenium-trilogia II

Oli kieltämättä helpompi katsoa tätä trilogiaa takaperoisessa osajärjestyksessä. Jännitys pysyi miten kuten siedettävissä, kun tiesi miten tarina päättyy. Koko matkan tarinan käänteet silti yllättivät. Osat toimivat irrallisinakin. On todettava, että ohjaaja on rytmittänyt tapahtumat hienosti ja jännite tihenee loppua kohti. Noomi Rapacen eläytymiskyky on hämmästyttävä, hän antaa uskottavuutta Lisbeth Salanderin kehitystarinan kauhistuttaville käänteille. Koskettava on se tekstiviesti, jonka huippuälykäs tyttö lähettää maan alle kadottuaan toimittaja Mikael Blomkvistin (Michael Nyqvist) sähköpostiin: ”Olet ainoa ystäväni”.   

*

Stieg Larsson  Pilvilinna joka romahti                                    Millenium-trilogia, päätösosa

Olihan hurja, ravisteleva tarina. En pidä raakuuksien yksityiskohtaisesta kuvaamisesta, jota Larssonkin harrastaa, vaikka arvelen, että nykyään katsojat on siedätetty siihen mittaan, että vähempi veriroiskeen määrä ei vaikuta. Saahan silmät kiinni, kun ei kestä, mutta ääniefekteille ei mahda, kun äkkiä räjähtää, hätkähdän aina. Tämä osa vaati ainakin minulle taukoja välillä, jännityksen määrän säätely onnistuukin kotioloissa. Valitettavasti seuraavana yönä näin sitten painajaisia, joten muut osat katsottiin päiväsaikaan.

Elokuvassa on monta huippuhyvää kohtaa. Roolitöistä jää mieleen erityisesti Noomi Rapacen esittämä kaltoinkohdeltu tyttö, joka joutui lapsena pakkohoitoon lyötyään isäänsä kirveellä. Myös toimittajan roolissa Michael Nyqvist onnistuu vakuuttavasti. Psykiatrin roolin tulkinta menee välillä yli, ja tapahtumien yhteydet jäävät osin hatariksi, ellei ole katsonut osia järjestyksessä, mutta kokonaisuus on katsomisen arvoinen. Paitsi inhimillinen kärsimysnäytelmä, tämä trilogia on kuitenkin myös toivoa antava ajan kuva karmeine kytköksineen.

*

Terrence Malick                          The Tree of Life                        Cannes Palme d’or                    pääosissa Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn sekä upeat lapsinäyttelijät

Juhannuspäivänä sateinen iltapäivä istutti meidät palkitun ja ylistetyn dvd-elokuvan ääreen. Tiesin odottaa hienoa elokuvaa, jota on yllin kyllin suitsutettu mediassa. En ryhdy kilpailemaan superlatiiveissa, totean vain, että The Tree of Life on kaunein ja vaikuttavin koskaan näkemistäni elokuvista. Odotan, että pääsen näkemään tämän uudestaan leffateatterin jättikankaalla. Juhannuksemme huippuelämys.

*

Oliver Stone   Wall Street   pääosissa Michael Douglas, Charlie Sheen, Daryl Hannah

Toinen valitsi tämän kirjaston tarjonnasta. Elokuva on tehty jo 1989, joka näkyy mm. pörssimeklarien tietokoneiden ja puhelimien malleissa huvittavasti. Itse idea ei ole valitettavasti vanhentunut. Filmi paljastaa rahamaailman intressit ja keinot hyytävän kirkkaasti. Vastenmielistä katsottavaa, mutta lopulta todella tärkeä silmien avaus kaltaiselleni, jolla on taipumusta sulkea silmät maailman rumuudelta. Hyvä muistaa, että Wall Streetiltä alkoi vyöry, joka suisti Amerikan lamaan ja saman tien Euroopankin. Euron kriisissä vaikuttavat yhä samat meren takaiset spekulaatiot. Sinisilmien aika on ohi, on herättävä tietoisuuteen mikä johtuu mistäkin.

*

Martin Scorsese                         Hugo (3D)        pääosissa Asa Butterfield, Chloe Grace Moretz, Ben Kingsley, Emily Mortimer, Jude Law.  

Leffakerho esitti ensimmäisen kolmiulotteisen filmin. Minulle oli uusi kokemus katsella erityislasien läpi, elää se illuusio, että on melkein kuin mukana filmin tapahtumissa, keskellä niitä. Lumihiutaleet putoilivat kasvoille, juna syöksyi katsomoon ja asemanvartijan tiukkailmeisen vainukoiran kuono melkein kosketti nenänpäätä. Mietin siinä miksi tämä efekti tuntui kuitenkin kaukaa tutulta ja tajusin sitten, että lapsuudessa nähdyt view master – katselulaitteen kiekkojen tarinathan olivat eräänlainen kolmiulotteisuuden esiaste.

Hugo on fiktiivinen kertomus, viehättävä aikuissatu orpopojasta, joka elää ruokansa näpistellen viime vuosisadan alun pariisilaisella rautatieasemalla ja huoltaa isältään ja enoltaan oppimalla taidolla aseman tornikelloa. Poika yrittää kiihkeästi saada yhteyttä kuolleeseen isäänsä korjaamalla isän löytämää robottia. Tarinaan kietoutuu ranskalainen fantasiaelokuvan keksijä Georgios Méliès (todellinen henkilö) ja tämän kummityttö. – Elokuva valmistui 2011 ja sai viisi Oscar-palkintoa.

*

Maailmankuvien ja ihmiskäsitysten erilaisuutta tulin miettineeksi, kun katselin taannoin televisiosta Aku Louhimiehen elokuvaa Valkoinen kaupunki. Tarina on surullinen ja ahdistava.Tekijän näkökulma parisuhdekriisiin oli elokuvassa aika yksioikoisesti miehen, mutta sellaisena uskottava. On hyvä, että monen isän kokemus erosta sai näin myötätuntoa herättävän tulkinnan. Sekin on totta, että kriisitilanteissa viranomaisista, lähisuvusta ja ystäväpiiristä löytyy yksisilmäisyyttä, puolueellisuutta ja helposti heitettyjä tuomioita riittämiin. Ehkä tämä elokuva oli uusintana hyvä puheenvuoro parastaikaa käynnissä olevaan keskusteluun lastensuojelusta ja viranomaisvastuusta.

**

”Piilotan haaveeni, aikaa on niin vähän”, Arleena sanoi blogijutussaan, jossa oli kuvia vanhasta, kuluneesta, mutta kauniista talosta. Ehkä tässä tarkoitetaan kunnostuksen vaatimaa työmäärää suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Kirjoittajalla on silmää rapistuneellekin kauneudelle ja piileville mahdollisuuksille.

Minä eksyin ajattelemaan koko elämää. Mistä sen oikeastaan tietää, onko aikaa paljon vai vähän jäljellä? Ja suhteessa mihin? Kaksikymppisenä opiskelut olivat kesken. Kolmikymppisenä perhe ja työ vei kaiken ajan. Kun olin neljäkymmentä, opiskelin taas ja olin vahvimmillani naisena. Viisikymppistä juhlin kuin riemuvuotta konsanaan ja tunsin kukoistavani. Kuuttakymmentä en ehtinyt edes miettiä, kun siihen ajoittui työstä luopuminen, eläkkeelle lähdön ja vapautumisen juhla ja Esikoisen häät. Seitsemäänkymmeneen on vielä matkaa. 

Vieläkään en ajattele, että se elämä oli sitten tässä. En, vaikka terveyspulma toisensa perään on ilmaantunut. Jokainen vuosipaalu lisää ihmetystä: yhä on aikaa ja haaveitakin. Muutaman haaveen olen haudannut tien oheen, muutama on haalistunut itsekseen matkan varrella, mutta yhä on aikaa haaveille.

Aamun Hesarissa oli artikkeli sisäasiainministeriön teettämän, suomalaisten pelkoja käsittelevän verkkokyselyn tuloksista. Tutkimuksen mukaan Suomeen kohdistuvista uhkatekijöistä ydinvoimalaonnettomuus, yhteiskunnan tietoverkkojen lamaannus ja hallitsematon maahanmuutto huolestuttivat eniten. Venäjä löytyy edelleen luettelosta, mutta vasta seitsemänneltä sijalta. Yksilöön kohdistuvien uhkien listaa johtavat terveyden menetys, väkivallan uhriksi joutuminen ja liikenneonnettomuus.

Mietin hetken, mitä pelkäsin lapsena 1950-luvulla. Ukkosta ainakin ja pienempiään kiusaavaa poikaa, naapurin vihaista koiraa ja kylän ainoaa juoppoa miestä, joka käyttäytyi oudosti. Oppikouluvuosina pelkäsin koulusta myöhästymistä ja paria opettajaa. Siltäkin ajalta muistuu mieleen koulumatkoilla tyttöjä kiusannut isompi poika. Nuorena aikuisena en muista pelänneeni erityisesti mitään. Perhevuosina pelot liittyivät lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Näinä aikoina eniten pelottavat ulkopuoliset uhat, maailmanluokan katastrofit, sodat ja silmitön väkivalta. Lastenlasten tulevaisuus huolettaa.

Kosketti lukea nuorten tulevaisuuspeloista. Näin 18-vuotias Otto Remes: ”Minua ahdistaa koko yhteiskunta. Ihmiset ovat niin kieroutuneita nykyään. Kaikki ajattelevat vain itseään eikä muita oteta huomioon. Kaikki haluavat omistaa materiaa, mutta ei osata jakaa.” – Olen tehnyt saman havainnon: yhteisöllisen vastuullisuuden rapautumista ja muista piittaamatonta itsekkyyttä löytyy enemmän kuin ennen.

Helsingin asemalla  ei voi olla kohtaamatta feissareita, nuoria, jotka houkuttelevat kulkijoita hyvien asioiden tukijoiksi. Usein kiireiset keski-ikäiset kokevat lähestymisen häiriönä, mutta nuoret jaksavat silti toivottaa jokaiselle hyvää päivänjatkoa. Kerran sanoin, että olen omasta aloitteestani liittynyt kauan sitten tukijaksi mm. edustamaasi järjestöön. Nuori feissari sanoi aidosti ilahtuneena: miten ihanaa, kiitos sinulle. – Niin kauan kuin tällaisia nuoria on, ei maailma ole pelottava paikka.

Olen saanut onnekseni nauttia kolmannen elämänvaiheen vapaudesta jo muutaman vuoden. Jos entisministeri Matin Rukan lumilla kehkeytynyt idea eläkeiän nostamisesta olisi mennyt lainsäätörattaista läpi, jäisin vasta nyt siis eläkkeelle. Ohhoh kullaista kolmatta ikää!

Tulin ajatelleeksi hämmästyneenä miten vähän se seikka, että jokaisessa arkipäivässä on viime vuodet ollut omille asioille reilut kahdeksan tuntia lisäaikaa, on lisännyt aikaansaannoksia. Samat kotiaskareet on hoidettu aikoinaan työpäivän jatkeena ja arkilauantaisin. Kysymys lienee siis vauhdista, on se ollut hujakkaa ja stressiä on pitänyt sietää. Mennessä on viety ja tullessa tuotu niin kuin äiti tyttärelleen neuvoi.

Äidin opetuksista on kotoisin myös termi luppoaika. Hän sai sen kyllä kuulostamaan laiskana vetelehtimiseltä. Jossakin vaiheessa oivalsin luppoajan olevan vain vaihe aikanaan tehtävien töiden välissä ilman sen kummempaa arvovarausta. Olen oppinut monta muutakin äidin miinustamaa asiaa kääntämään plussan puolelle sittemmin. Luppo ja leppo, nuo mainiot sanasisarukset, joiden isäsana lienee lepo. Naisihmiselle olisi hyvä semmoinen kotivääpeli korvien välissä, joka ajoittain komentaisi: huomio, LEPO!

Rakastan lukea silloin tällöin raamatustani Saarnaajan kirjaa. Siihen kirjatut aikamietteet ovat kultajyviä. Saarnaaja näki kirkkaasti miten paljon on meneillään turhaa touhua maailman laidoilla. Kulutuksen, hamstraamisen ja kiipimisen aika on osaltani ohi, jos sitä nyt olikaan. Kolmatta elämänvaihettaan kulkeva voi jo keskittyä tärkeisiin ja tarpeellisiin. Ja ’tarpeellisia on vähän’, kuten Mestari opetti.

Yst. Sosiaalineuvos ( 85 v) oli taas kohentanut terassinsa talviteloiltaan kesäkuntoon. Sain perinteisen kutsun terassin avajaisiin. Jos olivatkin menneiden talven pakkaset korjanneet pihaan istutetun kirsikkapuun, oli ikuisen nikkaroijan itse kehittelemä vesiallas suihkuineen sen sijaan saanut lisää volyymia. Vieno veden ääni pikkuisessa kaupunkipihassa onkin varsin viihtyisä elementti.

Kotimaisen politiikan ja kirkollisen tilannekatsauksen ohessa puhe liikuskeli nyt enemmän kuin ennen henkilökohtaisissa ikääntymisilmiöissä. Yst. Sosiaalineuvos kirjoittaa edelleen kolumneja alansa julkaisuun ja kysyy usein mielipidettäni jutuistaan. (Olen siitä hyvin otettu.) Viimeinen käsitteli virkeänä pysymistä sekä vanhustyössä että ikääntyneiden elämässä. ”Vireys piilee aivoissa ja asenteissa” julisti jutun otsikko.

Ystäväni valitti, ettei enää jaksa käydä alan seminaareissa, koska siellä ei kuule mitään uutta. Puuhataan projekteiksi aikojen saatossa jo tutkittuja ja kehiteltyjä ideoita, toisin termein vain. – ”Ei kai pyörää tarvitse uudestaan keksiä”, hän murisee.  – ”Mutta jos ne haluavatkin päivittää vanhat ja hyvät ideat uuteen, ajanmukaiseen kuosiin, kohennathan sinäkin kierrätysmateriaalilla vesielementtiäsi.” (Yhteistä naurua.)

Kommenttina juttuun, korostin vielä fyysisen kunnon merkitystä vireyden ylläpitämisessä. Ihminen ei elä vain päässään, vaikka aivot ovatkin toimitusjohtajana. Asenteena uteliaisuus ja uusien asioiden omaksumisen halu on vireyden säilyttämisessä A ja O – siitä olimme yhtä mieltä. Ja vanhuuden tuomat rajoituksetkin voi hyväksyä, valitusta syntyy vähemmän ja positiivista energiaa vapautuu.  

Nyt puhutaan mediassa muistisairaudesta ja luodaan kauhukuvia tulevaisuudesta. Vanhusten määrän kasvaessa myös muistisairaudet lisääntyvät, sanotaan. Pitää muistaa suhteuttaa: ne siis lisääntyvät lukumääräisesti, eivät suhteessa vanhusten määrään. Muistiongelmista voi laskea leikkiä niin kauan kuin itse tai läheinen ei ole siinä kohtaa. Sitten kun joku läheinen on niillä rajoilla tai todetusti siinä joukossa, huomaakin, ettei se ole leikin asia eikä liioin kauhistelustakaan ole apua. Kokemus äidin viimeisistä vuosista saa minut kirjaamaan tämän kommenttina keskusteluun:

• muistisairaus ei ole itsenäinen sairaus ennen kuin se on todettu ja erotettu muista muistiongelmia aiheuttavista esim. masennuksesta
• muistisairauksia on monta lajia, kaikki eivät ole alzheimeria, on myös vaskulaarista (verisuoniperäistä) dementiaa ja muutamia muita aivojen rappeumasairauksia, joissa muistiongelmat ovat keskeisiä oireita
• muistisairas on sama ihminen kuin terveenä ollessaan ja ansaitsee tulla kohdelluksi aikuisena ja kunnioittavasti, vaikka katoava muisti hukkaa hänet itseltään ja muuttaa persoonan ilmiasua
• muistisairaan kanssa voi toistaa hänelle mieluisia asioita, joista hän saa hyvää mieltä ja onnistumisen kokemuksia – stressaaminen muistiharjoituksilla on myöhäistä, kun sairaus on todettu
• muistisairaalta ei kannata kysyä jatkuvasti: muistatko tämän tai tuon – hän kertoo kyllä muistavansa, jos muistaa
• muistisairaus on etenevä sairaus, jossa on myös tasanteita ja kiihtyviä vaiheita
• muistisairaan päivät ovat erilaisia kuten terveenkin: on hyviä päiviä ja huonoja päiviä – tänään hän saattaa muistaa jotain, mikä eilen oli kateissa
• muistikerrokset katoavat viimeisimmistä tapahtumista alkaen, ensin lähimuisti ja aikuisuuden vaiheet, viimeiseksi nuoruus ja varhaisen lapsuuden ajat

Oman jaksamisensa takia on välttämätöntä löytää hyväksyvä ja loukkaantumaton asenne muistisairasta läheistä kohtaan. Kyky iloita pienistä asioista ja sietää asioiden kertausta on rakkautta. Omaishoitajalle on erityisen tärkeää pitää huolta itsestään ja hankkia kaikki saatavilla oleva käytännön apu sekä vertaistuki.  

Kävin ystäväsiskon kanssa viihtymässä Helsingin Kaupunginteatterissa perjantai-iltana. Musikaali Katri Helena on jo esityskaarensa lopulla ja jonkinlaista väsähtäneisyyttä voi aistia pääroolin esittäjän otteissa sekä yleisössä, mutta mainiot sivuroolisuoritukset sekä teatterin loistava tanssiensamble tekivät kokonaisuudesta nautittavan. Kun esityksen jälkeen lukee teatterilehden pelkkiä superlatiiveja vilisevät ensi kritiikit, tulee kyllä hieman outo olo.

Parasta komiikkaa loivat Sari Siikader luottotoimittajana, Eija Vilpas ihailijan roolissa ja Kari Arffman professorina. Superlatiivit ovat paikallaan erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen ja Kari Leppälän valosuunnittelun (huikea rajuilma!) kohdalla. Minut yllätti positiivisesti Sanna Majurin kuulas laulu Katri Helenan superhittien tulkinnassa, ääni oli jopa esikuvansa nykytilannetta sointuvampi, mutta lavakarismaahan ei voi jäljitellä, se on myötäsyntyistä.

Jokaisella Katri Helenan laulujen ystävällä lienee suosikkikappaleensa. Minun lempparini ovat Kesän lapsi ja Anna mulle tähtitaivas, ystävän korvaan jäi tästä esityksestä soimaan Katson sineen taivaan. Laulujen sijoitus elämäntarinan vaiheisiin oli osuvasti ajateltu.

Mitä mieltä kukin onkaan Katri Helenan henkilöstä, lauluista tai äänestä, se lienee kiistatonta, että hänen uransa viihdetaiteilijana on legendaarinen. Siihen ovat luoneet syvyyttä kohtalonomaiset elämänkäänteet. Katri Helena on musikaalinsa ansainnut.

(Ps. Kevään viimeisiin näytäntöihin lippuja saa edulliseen erikoishintaan!)

Taannoin päätin tympeän teatterikokemuksen jälkeen, etten Kansalliseen enää tuhlaa aikaani enkä eurojani ennen kuin meininki muuttuu. No, on se muuttunut – pääjohtajan vaihdos on mukavasti tuulettanut ohjelmistoa ja perusporukka venyy ihmeesti.

Ken on Saisionsa lukenut, voi vain todeta, että tuttua kamaa tämä. Mutta ajoitus on täydellinen, aihe kutkuttelee yhteiskunnan hermoa. Saisio on valinnut tyylilajiksi anarkistisen farssin ja Jussi Tuurnan musiikki on oleellinen osa näytelmän sanomaa.

Julistavat näytelmät teatterissa ovat periaatteessa yhtä vanhanaikaisia kuin pauhaavat saarnaajat kirkossa ja poliittisten agitaattorien melske muinaisilla työväentaloilla. Huutava laulutyyli toi mieleen Lapualaisoopperan ajat. Äänenkäyttö ja fyysinen nujakointi venytti varmasti esittäjien voimavarat äärimmilleen, kun näytelmä vielä on ylipitkä. Huoletta olisi muutaman historian henkilön voinut tipauttaa esitysversiosta -tällaisena kokonaisuus jätti ylipursuvan vaikutelman ja vei tehoa.

Toteutuksessa on hyviä osajakoja ja draamaoivalluksia. Johannes Holopaisen ottaminen Teatterikorkeakoulusta vaativaan päärooliin tuottaa loistavan roolityön.  Hänen ilmaantuessaan näyttämölle Moritzina syntyy suorastaan messiaaninen hetki, täydellisempää Michel Angelon David-vaikutelmaa on vaikea kuvitella. Juha Muje kirjailijan roolissa on suvereeni ja Rea Mauranen omatuntonsa kanssa keskustelevana poliitikkona kuin ilmetty esikuvansa. Suvaitsevaisuuskeskustelu aitiosta toiseen on herkullinen yksityiskohta. Kiekkojätkät ja pienet joutsenet kutkuttavat nauruhermoa.

Saisio onnistuu säilyttämään aiheen kipeänvakavan pohjavireen tekemättä aiheesta raskasta tai naurettavaa. Huutamisen vastapainona muutama hiljainen laulu olisi luonut kontrastia ja rauhoittanut melskeistä yleistunnelmaa. – Tämä on nähtävä.

*
PS. Mietin vielä mikä oli fokus, mihin näytelmällä pyrittiin. Nostamaan keskustelua? pitämään teema aktuellina? vaikuttamaan asenteisiin? Homovihamieliset tuskin hankkiutuvat näytelmää katsomaan. Toisaalta yleisössä oli havaittavan runsaasti nuoria sekä mies- ja naispareja.

YLE-Teemalla esitettiin viime viikolla jälleen kerran elokuva An American gigolo, pääosassa karismaattinen Richard Gere. Katsoin filmin kolmannen kerran. 1980-luvulla tehty elokuva on paitsi nuoren Geren hurmaavan seksikkyyden huippuaikaa, myös hyvä elokuva, joka nosti pintaan vaietun ilmiön amerikkalaisessa yhteiskunnassa: menestyvien miesten laiminlyödyt vaimot ja varakkaat ikääntyvät naiset, joille ei helposti löydy seksikumppania. Yleensähän tarinat keskittyvät miesten naisseikkailuihin ja rakastajattariin. Monikerroksinen hyväksikäyttöketju paljastuu kaikessa karuudessaan. Elokuvan päähenkilö on seuralaispalvelua tarjoava mies, joka on kehittynyt työssään niin taitavaksi, että saa parhaat ja rahakkaimmat asiakkaat. Gere onnistuu tässä elokuvassa näyttämään riipaisevasti korean ulkokuoren ja opeteltujen hurmurielkeiden alla piilevän aidon rakkauden janon ja satimeen joutuneen yksinäisen miehen ahdistuksen.      

Leffakerhon viime lauantain elokuva, A Single Man (USA 2009), pääosassa karismaattinen Colin Firth ja sivuosassa loistava Julianne Moore, sai Toisen ja minut kotimatkalla pohdiskelemaan rakkauden monia muotoja ja heterorakkauden määrittelemistä ainoaksi oikeaksi. Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvulle, amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Päähenkilö on englantilaissyntyinen professori, joka suistuu suruun menetettyään auto-onnettomuudessa rakastettunsa, jonka kanssa hän oli asunut homoeroottisessa suhteessa 16 vuotta. Professorilla oli myös pitkäaikainen ystävyys naisen kanssa, joka oli pettynyt rakkaudessa ja eronnut miehestään. Nainen yrittää vietellä surevan ystävänsä ja pettyy tässäkin. Naisen avainrepliikki paljastaa 60-luvulla yleisen ajattelun: homorakkaus on vain oikean rakkauden korvike. Professori suunnittelee surussaan itsemurhaa, kun hän kohtaa opiskelijanuorukaisen, joka pohtii omaa erilaisuuttaan ja tunnistaa professorissa lajitoverin. Elokuvan on ohjannut Tom Ford, muotisuunnittelija, esteetikko, jonka ansiosta kuvaus on hyvin kaunis, yksityiskohtia myöten.

Leffakerho on miellyttävä tapa tutustua laatuelokuviin. Kerholaiset ovat ehkä keskimääräistä kypsempää ja suvaitsevampaa yleisöä. Leffakerhon näytännöissä kukaan ei mussuta popcorneja eikä tirsku herkissä kohdissa. Pääosassa on elokuva taidemuotona, joka nostaa katsojan käsittelyyn erilaisia elämään liittyviä eetoksia ja siten avartaa näkemyksiä. Valkokankaan himmeässä kajossa voi pariksi tunniksi täydellisesti unohtaa reaalimaailman ja sukeltaa tarinaan.