Istuttiin leffakerhon näytännössä kahdensadan muun kanssa lauantaina. Illan paras kohta on se hetki, kun valot himmenevät, yleisö hiljenee ja valkokangas hehkuu himmeästi pimeässä eikä vielä tiedä mihin elokuvan tarina vie. Emme enää ole kokoelma toisilleen tuntemattomia yksilöitä, vaan kollektiivinen katsomo, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan odottaen hetkeä, jolloin tarina alkaa.

”Kerron sinulle kaiken” on kotimainen elokuva, jonka ohjasi ja käsikirjoitti Simo Halinen. Hän käyttää paljon lähikuvaa, mikä vaatii paljon päänäyttelijöiltä. Leea Klemola ja Peter Franzén selviävät haasteesta loistavasti. Klemola esittää koskettavasti transsukupuolista Maaritia, perheenisää, joka on muuntautunut naiseksi, joka on lapsesta asti tuntenut olevansakin. Naisena hän tutustuu Samiin, joka on hakeutunut terapiaan avio-ongelmiensa vuoksi. Päähenkilöt uskoutuvat toisilleen, kokevat molemmin puolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Maarit rakastuu Samiin, tämäkin kiinnostuu. Maaritin suhde teini-ikäiseen tyttäreensä on exvaimon toimesta katkaistu, mutta rakentuu salaa hiljalleen uudestaan. Elokuva avaa monenlaisia ihmissuhteita ja niiden sisäisiä sekä ulkopuolelta tulevia jännitteitä. Tarina on niin rakennettu, että katsojan empatia on Maaritin puolella. Loppuratkaisu jätetään hienosti avoimeksi. – Moni mieskin katsomossa pyyhki silmiään elokuvan loppumusiikin soidessa.

PS. Klemola sai parhaan naispääosan Jussin tästä roolistaan.

Katsoin joulun aikaan talletetun kotimaisen leffan Prinsessa. Se herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Olen ollut sairaanhoidon perusopintojen harjoittelujaksolla Nikkilän mielisairaalassa 1960-luvun lopulla  ja erikoistumisjaksolla Kellokoskella 1980-luvun lopulla. Nikkilässä ei enää tehty lobotomioita tai määrätty insuliinishokkeja skitsofreniapotilaiden häiriökäyttäytymisen hillitsemiseksi tuolloin, mutta sähköshokit olivat käytössä. Niistä oli jonkinverran hyötyä kyllä, mutta vaikutus oli yksilöllinen ja enimmäkseen lyhytaikainen. Toimenpide – vaikka kivuton ja nopea – näytti epämiellyttävän väkivaltaiselta ja monet potilaat pelkäsivät ennakkoon kovasti.

1980- ja 1990-luvulla Kellokosken sairaalassa aikuisten osastohoito perustui lääkkeisiin, keskusteluihin ja erilaisiin toimintaterapioihin. Nuoriso-osastoilla, jossa pääasiassa harjoittelin, oli oma koulu, jossa nuoret saivat tukiopetusta. Hoitostrategia oli liikunta-, ryhmä- ja perheterapiapainotteinen ja vahvaan hoitoyhteisöön nojaava, jossa lääkkeet olivat sivuosassa.

Eettisesti tahdonvastainen hoito on väkivaltainen interventio ja vaatii perusteeksi todellisen vaaran potilaan omaa tai muiden henkeä kohtaan. Prinsessa-elokuva kertoo mielisairaalahistoriaa, jossa lääkärin valtarooli ja vahvan lääkityksen käyttö korostuu. On liiaksi potilaiden maailmaan samastunut, eläkkeelle jäävä vanha ylilääkäri, on harkitseva ja inhimillinen apulaislääkäri sekä tuloshakuinen ja uusien hoitomuotojen kokeiluun innostunut uusi ylilääkäri. Elokuvassa kuninkaallisen harhaminuuden omaksunut potilas Anna Lappalainen – kuten moni potilastoverinsa – näkee lääkärien läpi ja voittaa positiivisella asenteellaan henkien taiston.

Paitsi hoitokäytäntöihin liittyviä vertailevia muistumia, elokuva herätti uudestaan henkiin myötätuntorakkauden psykiatrisen sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Sairaalahoitoa vaativat tilat ovat jo sinänsä pelottavia kokijalleen ja pitäisi vielä löytää luottamus hoitohenkilöiden kykyyn ja keinoihin auttaa. Vapaaehtoistyössä kohtaan usein entisiä asiakkaita ja muita avohoidon tuella eteen päin ponnistelevia. He ovat herkkävaistoisia ja hauraita ihmisiä. Inhimillinen myötätunto lääkitsee haavoittunutta minuutta, eikä maksa yhteiskunnalle mitään.

Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.

Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.

Kulttuurieliitti julistettiin kuolleeksi Hesarin Merkintöjä -palstalla. Oxfordissa on tutkittu, että kulttuurin kuluttajia on neljää sorttia: yksi-, kaikki- ja vähäruokaiset sekä passiiviset. Tutkimuksen mukaan ’yksiruokaiset’ käyttävät vain populaarikulttuurin palveluja. ’Vähäruokaiset’ käyttävät vain niukasti kulttuuripalveluja. ’Passiivisia’ ei kiinnosta ja ’kaikkiruokaisille’ kelpaa kaikki hömpästä oopperaan.

Mitähän porukkaa sitä itse edustaisi? Mitä korkeakulttuuri tai populaarikulttuuri tarkalleen ottaen onkaan, pitäisi tietää. Ainakaan kaikkiruokainen en ole, en myöskään e.m. määritelmän mukaan yksiruokainen. Jos korkeakulttuuri on oopperaa, ei juurikaan kiinnosta – jos balettia tai klassista musiikkia, ne kyllä ennen kaikkea muuta. Kirjallisuutta, teatteria, kuvataidetta, tanssitaidetta – kyllä kyllä.  

Eliitti hyväksyy vain korkeakulttuurin ja siihen kuuluakseen pitäisi ilmeisesti olla suurin piirtein kuollut. Kun en siis vielä ole, voin nirsoilla vapaasti ja nauttia valikoidusti myös populaarikulttuurista, jos se on tv-viihdettä, kevyttä musiikkia, musikaaleja, operetteja. Kulttuurinen noutopöytä on mieleeni, siitä voi valita sen mukaan mikä milloinkin sytyttää. Ja sellainenhan pääkaupunkiseutu juuri on: valinnanvaraa riittää.

P.S. Ja populaarikulttuurinen kannanotto: Cheek on ihana!

Analyyttisen psykoterapiakäsityksen mukaan eri puolilla kehoa olevia kiputiloja, etenkin toistuvia, voi olla valaisevaa tarkastella kyseessä olevan elimen perustehtävän kautta.

Mietitään vaikka selkää. Sen perustehtävä rankoineen lihaksineen lienee  toimia raajojen kiinnitysalustana, pitää keho koossa ja ihminen pystyasennossa ja liikkeessä. Selän kiputila saattaa häiritä raajan toimivuutta, jopa pakottaa ihmisen vaakatasoon, jos pystypäisenä kulku ei onnistu. Selkä päättää puolestani, milloin kuormitusta on liikaa ja on aika levätä.  

Aivot ja keskushermosto ovat ihmisen johtokeskus, jossa kehon toimintaa koordinoidaan, lihaksia käskytetään, aistihavaintojen merkitystä analysoidaan ja tunne-elämää säädellään. Kun päätä särkee, kysymys on johtokeskuksen toimintahäiriöstä. Aivokudos sinänsä ei tunne kipua, mutta hermosto hälyttää, jos jokin tehtäväalue ylikuormittuu.

Sydän on kehon perustoimintojen moottori. Verenkiertoa estävä tai vaikeuttava ongelma hälyttää paitsi sydämessä itsessään, myös nopeasti koko elimistössä. Sydämen rytmihäiriö kertoo, että jokin elämässä ei ole balanssissa. Kiputila taas viestittää, että verenkierto on estynyt, jossain on tukos. Sydämen merkitys tunne-elämän symbolina on kuvaava: paljon on särkyneitä sydämiä maailmassa, jossa rakkaus haavoittaa ja hylkäämiset suistavat epätoivoon.

Minulla on herkästi värisevä sydän. Se on pysynyt kohta kaksi vuotta sinusrytmissä lääkityksen tuella sähköisen tahdistuksen jälkeen. Pari viikkoa sitten epärytmi yllättäen palasi eikä asettunut kolmessa päivässä, kuten pitäisi. Päivystävä lääkäri kehotti lisäämään toisen betasalpaaja-annoksen iltaan. Viikon sisällä rytmi rauhoittuikin.  – Hain sitten vastaanottoajan yksityiseltä kardiologilta ja kävin tiedustamassa onko lääkitys nyt kohdallaan. Sydänlääkäri kuunteli rytmiä huolellisesti, katsoi ultrakuvantimella sydämeni syvyyksiin ja sanoi sitten ihanasti: mitään vikaa ei ole, teillä on eläväinen sydän. Hän tarkoitti sydänlihaksen joustavuutta, ikääntyessähän sydänlihas vähitellen jäykistyy. Lääkitykseen tehtiin vain hiukan hienosäätöä aamuöisten värinöiden varalta.

Opettelen kuuntelemaan kipujen viestejä ja jatkan matkaa eläväisellä sydämellä.

Tänään keskustelimme Katupappilassa anteeksiantamisesta pyytämättä. Se kun ei ihan helppoa ole, vaikka haluakin olisi. Joten kuten vielä jalomielisyyttä löytyy, jos loukannut osapuoli riittävän tosissaan pahoittelee sanojaan tai tekojaan ja pyytää anteeksi. Silti voi lipsahtaa tähän loukkuun: annan anteeksi, mutta en unohda. Anteeksianto mitätöityy.

Tämä on niin tuttua: toinen ihminen sanoo jotakin minuun liittyvää. Mitä sanotaan saattaa olla totta, väärinymmärrystä, muka huoletonta leikinlaskua, jopa tahallista ilkeyttä. Miten tahansa, mutta se loukkaa. Toinen ei tajua loukanneensa, ei piittaa tai on mielessään peräti tyytyväinen siitä, että osui ja upposi. Anteeksipyyntöä ei tule.Monelle meistä anteeksi pyytäminen on lähes mahdoton asia. Se vaatii nöyryyttä.

Pitäisikö antaa anteeksi vaikka toinen ei pyydäkään? Miten se on mahdollista? Mietin vaihtoehtoa. Pidän mielessäni kaikki loukkaukset. Kyllä niitä elämän mittaan aika kasa kerääntyy. Loukkausten kasaaminen sen aran kohdan suojaksi, johon sohaisut ovat osuneet, mädännyttää hiljalleen haavan. Se ei parane.

Tekisin itselleni hyvää, jos purkaisin loukkausten kasan ja antaisin anteeksi. Se on vastuunottamista omista haavoista. Kun ne pääsevät paranemaan, tulen vahvemmaksi siitä kohtaa, vaikka arpikin jäisi. Tahallisesti loukannut kantaa puolestaan ylpeytensä taakkaa, joka syövyttää herkkyyden ja eristää ihmisistä.

Kaikki anteeksiantaminen on rakkautta. Se ei tarkoita sitä, ettei esimerkiksi rikoksen uhriksi joutunut saisi hakea oikeutta ja vastuuttaa tekijää. Päinvastoin. Se tarkoittaa jälkien korjaamista, oman sisäisen eheytymisen prosessin saattamista alkuun.

Anoppivitsit tunnetaan, nehän kai ovat erityisesti vävyjen keskinäisiä perushittejä. Saattaa olla, että miniätkin sopivassa seurassa ottavat anopin toilaukset puheeksi. Anoppien sukupolvi taas ei keskustele asiasta kovin avoimesti. Aihe on ilmeisesti tabu. Korkeintaan mainitaan, että suhteet ovat hyvät. Luultavasti pidättyvyys on viisasta. Pelissä kun on paljon, aikuisten lasten perhesopu ja yhteydet lastenlapsiin. Olemme kaikki kuulleet surullisia tarinoita, joissa esimerkiksi erotilanteessa isovanhemmat ja lastenlapset menettävät yhteyden toisiinsa.

Monella ikäiselläni on aikuinen tytär tai useampikin. Kun tyttäret avioituvat, äidistä tulee samassa henkäyksessä anoppi, jolla on vävyjä. Suvun liitännäisjäsenistä saa kukin olla omaa mieltään, kunhan hyväksyy sen, että vävy tai miniä on sen aikuisen lapsen oma valinta, ei äidin tai isän. Edesmennyt äitini ei puhunut vävystä, Toinen oli hänelle ’tyttären hyvä mies’. Veljeni puoliso taas oli äidille miniä. Äiti löysi anoppiutensa siinä kohtaa.

Joskus kuulee sanottavan, että tyttäret tuovat perheeseen poikia ja pojat tyttäriä pariutuessaan. Väitän silti, että vanhempi-lapsi -suhde on omaa lajiaan – vävyt ja miniät ovat siinä suhteessa sivupersoonia. Heillä on omat vanhempansa. Asetelman sisäistäminen helpottaa anoppisuhteen toimimista. Anoppina en helposti ottaisi vastaan vävyltä tai miniältä yhtä suoraa palautetta kuin aikuiselta lapseltani. Miniänä en pitäisi siitä, että appivanhemmat arvostelisivat tapaani toimia oman perheeni asioissa. Neuvoja ei kannata tuputtaa ellei kysytä. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella puolin eikä toisin, ystävällisyys ja hyväksyntä riittää.

Kokemukseni miniänä olemisesta on kyllä vähäinen. Toisen äiti menehtyi syöpään puoli vuotta esikoisemme syntymän jälkeen ja jäi etäiseksi. Ehdin tavata hänet vain muutamia kertoja heillä tai meillä ja viimeisen kerran sairaalassa. Olin sitten leskeytyneelle appiukolle se ’paras miniä’, koska muita ei ollut. En apeksi häntä koskaan kutsunutkaan, vaan etunimeltä, kunnes hänestä tuli pojillemme Ukkivaari.

Kuten suhteessa omiin tyttäriin, myös suhteessa miniöihin on sukupolviero. Tytär sekä miniä hoitavat kotiaan omalla tavallaan, jossa saattaa olla vaikutteita omalta äidiltä, mutta ratkaisut ovat omia ja niiden pitää saada olla. En puuttuisi tyttäreni ja miniäni taloudenpitoon, vaikka poikia heidän varhaisessa itsenäistymisvaiheessaan äitinä ohjeistinkin. Pidän onnellisena, että nykyään eri sukupolvien asuminen samassa taloudessa on tuiki harvinaista. Välimatka – vaikka lyhytkin – sallii oman elämän vapauden molemmille.  

Tulipa nyt rikottua tabua. Samaa tai eri mieltä saa olla, kuulen mielelläni perustelutkin.

1    Julkihenkilö valitti lehdessä, että hänen luullaan kuolleen, jos hän ei ole mediassa koko ajan. Jakautuneita persoonia on paljon, niiden toinen puoli elää some-elämää, toinen omaa, jos sitä on. Jos on, onko väliä mitä joku jossain luulee?

2   Luin ihmisistä, jotka panevat johonkin instagramiin joka päivä uuden kuvan itsestään ja laskevat tykkääjiä. Ajalle tyypillistä narsismia?  Yhdet yrittävät laulamalla, toiset tanssimalla,  vitsailemalla tai  millä ikinä tavalla pyrkiä näkyville. No, kirjoitanpa minäkin ajatuksiani tänne, tosin tykkääjiä kerjäämättä.  

3   Julkisuuden hallinta? Että osaa miellyttää? Vai ettei tunne tarvetta ottaa kantaa eikä osallistua  kaikkeen mihin kysytään? Eivätkö surkeinta julkisuuden hallintaa osoita kaiken maailman toimittajat, jotka kiusaavat typerillä kysymyksillä säällisiä ihmisiä töissään muka siksi, että lukijalla/kuulijalla/katsojalla on oikeus tietää. Mikä oikeus?

4   Vanhus saa kaatua kotonaan ja maata lattialla vaikka viikon, kun hoitoarvio on tehty ja päätetty, että  kotihoito riittää. Käytännössä se on turvaranneke, ja kymmenen minuutin käynti kerran viikossa. Yksinäisyys kalvaa, apua saa odottaa eikä sitä tule, jos ei muista painaa nappia.

5   Väitöskirjatekstejä kopsataan suoraan netistä, muotoilijat hyödyntävät surutta vastaantulleita ideoita ja bisneksissä loukataan patenttejakin. Halpamaissa tehdään halpoja kopioita mistä tahansa, mikä myy.  Mikä on plagioimista, mikä siteerausta, hyväksyttävää lainailua tai inspiroitumista toisten töistä – rajat hämärtyvät. Vahtikoiriksi ei ole halukkaita ja ideoistaan mustasukkaiset vinkuvat omakseen kuvittelemansa tontin reunoilla. Koska elämä näyttää jo suurelta osin siirtyneen nettiin, virtuaalimarkkinat ovat auki taivasta myöten. Siitä vain kopioimaan.

Ystävä miettii  syntymänsä seuraavaa merkkipaalua. Joko olisi aika kirjoittaa vanhuudesta, millaisin aatoksin sitä kohti tässä mennään. Toinen ystävä myöhäisiän muuttokaaoksen keskellä seuloo elämänkorkuisten tavarakasojen merkitystä ja sitä mahtuuko itse enää mukaan huoneisiinsa. Kolmas ystävä miettii arjen realiteetteja ikääntyvän puolison sairauden näkökulmasta. Elämänmuutoksen viimaiset  ensi väreet käyvät mielessä.

Itse kuhkin vuodenaikapuuhissani sekä toimissa ja harrastuksissa, joihin olen sitoutunut. Toisinaan sytyn ihmisten tapaamisesta, toisinaan tunnen ohutta ja ohimenevää halua kaivautua odottamaan, että lumi kinostuu pesän ylle. Tajusin tänään, ettei se riipu iästä. Se on perusluonnetta.

Kysyin muutamilta eläkeläisiltä vanhusten viikon alkajaisiksi: milloinka alkaa vanhuus?  Ehdotettiin 70 tai 80 ikävuotta. Eräs aktiivinen kahdeksankymppinen mies tuumi, ettei se riipu iästä eikä rypyistä vaan ’pollasta’. Muuan eläkeläisrouva ilmoitti suureen ääneen: ”Minä en kuulkaa ole mikään nynnerömummo, minä osallistun kaikkeen, mikä kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, sanon sen päin naamaa. Minun lapset on viiskymppisiä ja ne on nynnerömpiä kuin minä.”

Mietin, siitäkö vanhuus alkaa, kun joka puolella kohkaava lajitoveri tai nuoremmat sukupolvet määrittelevät sinut nynnerömummoksi. Ei kai? Jospa siitä, kun osallistumisen kynnys aikanaan nousee itselle syystä tai toisesta ylittämättömän korkeaksi. Kun elämää kyllikseen saatuaan tuntee halua luovuttaa, väsyy kiinnostumaan uusista asioista? Ei kai vanhuus mikään sairaus ole, eikö vain täyttyvän elämän kaunis ilta?