Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.  

Presidentit pitävät puheita. Puheet institutionalisoituvat, ne kuvataan ja kirjataan. Oman maan kansalainen tuumii, että puhe oli hyvä. Toisen maan kansalainen katsoo, koettaa ymmärtää mitä tuo haluaa sanoa. Politiikkaa ammatikseen tutkivat analysoivat keskenään puhetta ja sen viestiä. Pienen miehen pieni sielu hyrisee itsetyytyväisyyttä. Voimansa tunnossa kokee tekevänsä historiaa.

Olipahan erilainen teatterikokemus taasen. Kansallisteatterin suuri näyttämö tarjosi loppuunmyydyn esityksen Luolastosta. Hämmästykseksemme tavanomainen, keski-ikäinen ja iäkkäämmänpuoleinen yleisö oli vähemmistönä ja katsomo täyttyi nuorista abi-ikäisistä. Lämpiötilat ovat kovin ahtaat muutenkin, niinpä siellä kirmaileva nuori väki sai aikaan kovan tungoksen ja varsin meluisan äänimassan.

Näytelmän aiheesta johtuen osasi odottaa, että lavastus ei silmiä hivele. Olihan se karu. Tummansävyiseen kokonaisuuteen luotiin jälkipuoliskolla visuaalista eloa muovipulloröykkiöillä, joiden käyttö sortuvassa ydinjäteluolastossa oli hyvin toimiva idea. Näyttelijöiden puvustus oli samaa ankeaa värimaailmaa, jossa kirkuvissa työasuissa liikuskelevat insinöörit olivat huutomerkkeinä.

Laura Ruohosen teksti on paikoin kaunista kuin runo, paikoin niin syvää, ettei se näyttämöltä välitettynä tavoita katsojaa, mutta myös ahdistuneen teräväsärmäistä ja huutavaa kiroilua. Yksi nuorimies permantokatsomossa nauroi ääneen monessa kohtaa, jossa teksti oli vakavimmillaan.  Jälkipuoliskolla tekstiin oli ujutettu ajankohtaiskatastrofien rypäs, joka irrotti aidot naurut koko katsomosta. Jotenkin vartijamiehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologinaisen (Alma Pöysti) välille syntyvä kiinnostus ja rakkauden mahdollisuus jäi ontoksi, kaikkialle katsomoon tuskin välittyi herkin kohtaus, joka perustui miehen ilmeisiin naisen koskettaessa.   

Olimme saaneet paikat aitiosta, jossa tuoleja on kahdessa rivissä. Takanamme istuvat nuoret päätyivät kuiskailemaan keskenään. Aikani sitä kestin, sitten käännyin ja sanoin: Voisitteko olla keskustelematta? Poika pyysi anteeksi ja puhe loppui. Tyttö selasi sitten loppuajan kännykkäänsä, jonka valo paistoi ärsyttävästi silmäkulmaan. Tervetuloa teatterimaailmaan nuori katsojasukupolvi, mutta voisitteko millään ottaa huomioon muitakin.

Paluumatkalla ihmettelimme, mikä nykyteatterissa vieraannuttaa katsojaa. Miksi kiinnostava aihe ei oikein antaudu esitykseksi, joka puhuttelisi. Luolastosta jää jälkikuva, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat, hissit nousevat ja laskevat, köysissä roikutaan ja valokiilat nuolevat näyttämöä ja katsomoa. Näyttämö katsoo katsomoa, katsomo näyttämöä, pimeys pimeyttä.

Ennen sanottiin, että ihan sama kuin seinille puhuisi, kun joku ei kuunnellut. Nykyään kirjoitellaan naamakirjan tai viserryslaatikon seinille missä on oltu ja mitä tapahtui. Meneminen ja näkyminen on tärkeää, ei tapahtumien merkitys. Toisaalta merkitysten jakaminen haalistaa niitä, sillä merkitys on kuitenkin spesifinen, jotenkin intiimi. Nettikirjoittaminen on sen punnitsemista olisiko merkityksistä vaiettava vai voisiko antaa enemmän itsestään ja ottaa riski tulla väärinymmärretyksi, raavituksi tai ohitetuksi.

Eduskunta tuskailee kansalaisaloitteen kimpussa. Aloite koskee sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä ja sillä on 7835 allekirjoittajaa. Moni kansanedustaja ja maakuntain rivikansalainen näyttää kokevan inhon väristyksiä aiheesta. Jotkut oikein tuohtuvat parkumaan millaista edes ehdotellaan.
Yleisemmin kansalaisten mielipidettä ei kysytä, mutta saahan sen kertoa. Voi myös koettaa vaikuttaa edustajiin, jotka joutuvat asiasta päättämään. Median mukaan niukka enemmistö kansanedustajista olisi valmis hyväksymään tarvittavat lakimuutokset.

Mistä on kysymys?

”3.2.1 Samaa sukupuolta olevien avioliitto
Keskeisin aloitteen sisältämä muutosehdotus on avioliittolain muuttaminen siten, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia keskenään avioliitto. Muutos toteutettaisiin luopumalla avioliittolain säännöksistä, jotka viittaavat kihlakumppaneiden sukupuoleen. Lakiteknisesti muutos on hyvin pieni ja yksinkertainen: lain 1 §:n ilmaus “nainen ja mies” korvataan sanoilla “kaksi henkilöä”.”

Miksi parisuhteen rekisteröintioikeus ei riitä?

Luettuani aloitetekstin ja lakimuutosehdotukset jäin siihen käsitykseen, että mahdollisuus parisuhteen rekisteröimiseen ei ole poistanut samaa sukupuolta olevien parien kokemaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Käytännössä eriarvoisuus näkyy adoptio-oikeudessa ja oikeudessa käyttää samaa sukunimeä. Eniten taitaa häiritä itse termi rekisteröity parisuhde. Halutaan oikeutta käyttää liitosta nimeä avioliitto ja halutaan siten kaikki avioliitolle laissa määritellyt oikeudet.

”Osa tavoitteista voitaisiin saavuttaa myös tekemällä muutoksia nykyiseen lakiin rekisteröidystä parisuhteesta. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaisi, että parisuhdemuotojen luokittelu jatkuisi, mikä ei edistä esityksellä tavoiteltua yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Tämän esityksen kaikki tavoitteet saavutetaan ainoastaan antamalla samaa sukupuolta oleville pareille oikeus avioliiton solmimiseen.”

Mistä ei ole kysymys?

Monen kärkkään vastustajan ilmaiseman mielipiteen taustalla on perehtymättömyys tai peräti väärinkäsitys. Koetaan, että aloite uhkaa jollakin tavalla perinteistä avioliittoa, joka on totuttu ajattelemaan miehen ja naisen välisen parisuhteen sinetiksi. Yleensä taustalla on kristillinen tai yleisemmin uskonnollinen avioliittokäsitys.

”Esityksen on tarkoitus mahdollistaa samaa sukupuolta olevien siviilivihkiminen. Tällä muutoksella ei puututa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittolain 16 §:ssä säädettyyn oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.”

Jos kansalaisaloite ja siinä ehdotetut lakimuutokset tulevat voimaan, kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat, joilla on vihkimisoikeus, joutuvat määrittelemään kantansa siihen ketä vihkivät jatkossa avioliittoon ja miten suhtautuvat siviilivihittyjen avioliiton siunaamiseen. Se selkiyttäisi nykyistä tilannetta.

Olen kristillisen avioliittokäsityksen kannalla. En kuitenkaan vastusta sillä tai millään muullakaan perusteella lain muuttamista, joka saattaisi olla yhteiskunnallisesti viisasta. Silti luulen, että tasavertaisuusparku ei siihen lopu. Vähemmistöjen todellisen ja koetun epätasa-arvon sarkaa riittää.
_________________________
Lähde: kansalaisaloite.fi

Olin taannoin kuulemassa esitelmää otsikolla ”Kelpaanko minä”. Kysymys oli itsetunnosta.  Asiantuntija oli tunnettu ja kokenut kognitiivisen terapian ammattilainen. Hän lähti liikkeelle itsetunnon kehittymisestä, miten sen pohja luodaan varhaislapsuudessa, miten itsetuntoa voi kasvatuksella vahvistaa. Aika ei sallinut tarkempaa pohjustusta, joten nopeasti loikattiin asioihin, jotka murtavat lapsen ja aikuisen itsetuntoa, miten huono itsetunto ilmenee ja mitä siitä seuraa. Tuttua tarinaa.

Kiinnostavin osuus – eli miten itsetuntoa voi parantaa ja vahvistaa aikuisena – tarjosi sitten helpolta kuulostavia, mutta vaikeammin toteutettavia keinoja, esimerkiksi itseä koskevien negatiivisten ajatusten muuttaminen positiivisiksi. ”Muuta ajatuksesi, niin ajatuksesi muuttavat sinua. Alat voida paremmin, kun positiiviset ajatukset vetävät perässään positiivisia tunteita. Syntyy hyvän kehä, joka ruokkii itseään. ” Loogistahan tuo on ja kuulostaa innostavalta.

Mutta sitten: seisoisinko joka aamu peilin edessä puhuttelemassa itseäni (ääneen) ystävällisesti ja kannustavasti. Kertoisinko (ääneen) joka ilta ennen nukahtamista mitä annan anteeksi kenellekin, joka on itsetuntoani murtanut, ja senkin mitkä tämänpäiväiset erehdykset ja epäonnistumiset annan itselleni anteeksi. No, ehkä en haluaisi Toisen joutuvan kuulemaan itsetuntoharjoituksiani, voinko tehdä sen hiljaa itsekseni? Voin tietysti, mutta vaikutus ei ole sama, asia vahvistuu kuuleman mukaan nimenomaan ääneen lausuttuna.  

Hyväksyminen – yhtä hyvin itsen kuin toisen – on itsetunnon peruspilari. Jos hyväksymistä ei ole kokenut varhaislapsuudessa, korvaavia kokemuksia on mahdollista saada kasvuvuosina ja hankkia vielä aikuisenakin, mutta ei ihan helpoilla tempuilla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varhaislapsuuden itsetuntoa haavoittaneiden traumojen perusteelliseen läpikäymiseen terapeutin kanssa, mutta hokemallakaan ei taida tilanne korjaantua. 

Istuttiin leffakerhon näytännössä kahdensadan muun kanssa lauantaina. Illan paras kohta on se hetki, kun valot himmenevät, yleisö hiljenee ja valkokangas hehkuu himmeästi pimeässä eikä vielä tiedä mihin elokuvan tarina vie. Emme enää ole kokoelma toisilleen tuntemattomia yksilöitä, vaan kollektiivinen katsomo, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan odottaen hetkeä, jolloin tarina alkaa.

”Kerron sinulle kaiken” on kotimainen elokuva, jonka ohjasi ja käsikirjoitti Simo Halinen. Hän käyttää paljon lähikuvaa, mikä vaatii paljon päänäyttelijöiltä. Leea Klemola ja Peter Franzén selviävät haasteesta loistavasti. Klemola esittää koskettavasti transsukupuolista Maaritia, perheenisää, joka on muuntautunut naiseksi, joka on lapsesta asti tuntenut olevansakin. Naisena hän tutustuu Samiin, joka on hakeutunut terapiaan avio-ongelmiensa vuoksi. Päähenkilöt uskoutuvat toisilleen, kokevat molemmin puolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Maarit rakastuu Samiin, tämäkin kiinnostuu. Maaritin suhde teini-ikäiseen tyttäreensä on exvaimon toimesta katkaistu, mutta rakentuu salaa hiljalleen uudestaan. Elokuva avaa monenlaisia ihmissuhteita ja niiden sisäisiä sekä ulkopuolelta tulevia jännitteitä. Tarina on niin rakennettu, että katsojan empatia on Maaritin puolella. Loppuratkaisu jätetään hienosti avoimeksi. – Moni mieskin katsomossa pyyhki silmiään elokuvan loppumusiikin soidessa.

PS. Klemola sai parhaan naispääosan Jussin tästä roolistaan.

Katsoin joulun aikaan talletetun kotimaisen leffan Prinsessa. Se herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Olen ollut sairaanhoidon perusopintojen harjoittelujaksolla Nikkilän mielisairaalassa 1960-luvun lopulla  ja erikoistumisjaksolla Kellokoskella 1980-luvun lopulla. Nikkilässä ei enää tehty lobotomioita tai määrätty insuliinishokkeja skitsofreniapotilaiden häiriökäyttäytymisen hillitsemiseksi tuolloin, mutta sähköshokit olivat käytössä. Niistä oli jonkinverran hyötyä kyllä, mutta vaikutus oli yksilöllinen ja enimmäkseen lyhytaikainen. Toimenpide – vaikka kivuton ja nopea – näytti epämiellyttävän väkivaltaiselta ja monet potilaat pelkäsivät ennakkoon kovasti.

1980- ja 1990-luvulla Kellokosken sairaalassa aikuisten osastohoito perustui lääkkeisiin, keskusteluihin ja erilaisiin toimintaterapioihin. Nuoriso-osastoilla, jossa pääasiassa harjoittelin, oli oma koulu, jossa nuoret saivat tukiopetusta. Hoitostrategia oli liikunta-, ryhmä- ja perheterapiapainotteinen ja vahvaan hoitoyhteisöön nojaava, jossa lääkkeet olivat sivuosassa.

Eettisesti tahdonvastainen hoito on väkivaltainen interventio ja vaatii perusteeksi todellisen vaaran potilaan omaa tai muiden henkeä kohtaan. Prinsessa-elokuva kertoo mielisairaalahistoriaa, jossa lääkärin valtarooli ja vahvan lääkityksen käyttö korostuu. On liiaksi potilaiden maailmaan samastunut, eläkkeelle jäävä vanha ylilääkäri, on harkitseva ja inhimillinen apulaislääkäri sekä tuloshakuinen ja uusien hoitomuotojen kokeiluun innostunut uusi ylilääkäri. Elokuvassa kuninkaallisen harhaminuuden omaksunut potilas Anna Lappalainen – kuten moni potilastoverinsa – näkee lääkärien läpi ja voittaa positiivisella asenteellaan henkien taiston.

Paitsi hoitokäytäntöihin liittyviä vertailevia muistumia, elokuva herätti uudestaan henkiin myötätuntorakkauden psykiatrisen sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Sairaalahoitoa vaativat tilat ovat jo sinänsä pelottavia kokijalleen ja pitäisi vielä löytää luottamus hoitohenkilöiden kykyyn ja keinoihin auttaa. Vapaaehtoistyössä kohtaan usein entisiä asiakkaita ja muita avohoidon tuella eteen päin ponnistelevia. He ovat herkkävaistoisia ja hauraita ihmisiä. Inhimillinen myötätunto lääkitsee haavoittunutta minuutta, eikä maksa yhteiskunnalle mitään.

Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.

Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.