Katsoin joulun aikaan talletetun kotimaisen leffan Prinsessa. Se herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Olen ollut sairaanhoidon perusopintojen harjoittelujaksolla Nikkilän mielisairaalassa 1960-luvun lopulla ja erikoistumisjaksolla Kellokoskella 1980-luvun lopulla. Nikkilässä ei enää tehty lobotomioita tai määrätty insuliinishokkeja skitsofreniapotilaiden häiriökäyttäytymisen hillitsemiseksi tuolloin, mutta sähköshokit olivat käytössä. Niistä oli jonkinverran hyötyä kyllä, mutta vaikutus oli yksilöllinen ja enimmäkseen lyhytaikainen. Toimenpide – vaikka kivuton ja nopea – näytti epämiellyttävän väkivaltaiselta ja monet potilaat pelkäsivät ennakkoon kovasti.
1980- ja 1990-luvulla Kellokosken sairaalassa aikuisten osastohoito perustui lääkkeisiin, keskusteluihin ja erilaisiin toimintaterapioihin. Nuoriso-osastoilla, jossa pääasiassa harjoittelin, oli oma koulu, jossa nuoret saivat tukiopetusta. Hoitostrategia oli liikunta-, ryhmä- ja perheterapiapainotteinen ja vahvaan hoitoyhteisöön nojaava, jossa lääkkeet olivat sivuosassa.
Eettisesti tahdonvastainen hoito on väkivaltainen interventio ja vaatii perusteeksi todellisen vaaran potilaan omaa tai muiden henkeä kohtaan. Prinsessa-elokuva kertoo mielisairaalahistoriaa, jossa lääkärin valtarooli ja vahvan lääkityksen käyttö korostuu. On liiaksi potilaiden maailmaan samastunut, eläkkeelle jäävä vanha ylilääkäri, on harkitseva ja inhimillinen apulaislääkäri sekä tuloshakuinen ja uusien hoitomuotojen kokeiluun innostunut uusi ylilääkäri. Elokuvassa kuninkaallisen harhaminuuden omaksunut potilas Anna Lappalainen – kuten moni potilastoverinsa – näkee lääkärien läpi ja voittaa positiivisella asenteellaan henkien taiston.
Paitsi hoitokäytäntöihin liittyviä vertailevia muistumia, elokuva herätti uudestaan henkiin myötätuntorakkauden psykiatrisen sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Sairaalahoitoa vaativat tilat ovat jo sinänsä pelottavia kokijalleen ja pitäisi vielä löytää luottamus hoitohenkilöiden kykyyn ja keinoihin auttaa. Vapaaehtoistyössä kohtaan usein entisiä asiakkaita ja muita avohoidon tuella eteen päin ponnistelevia. He ovat herkkävaistoisia ja hauraita ihmisiä. Inhimillinen myötätunto lääkitsee haavoittunutta minuutta, eikä maksa yhteiskunnalle mitään.
Ajattelin Prinsessaa katsoessani, että ovatko ne pitkäaikaissairaalat aina niin pahoja ratkaisuja asukkailleen, että ne on pitänyt ajaa alas. Kalliita varmaan, mutta voisivatko olla myös turvallisia, inhimillisiä, sallivia yhteisöjä, joissa ihmisen heikkous hyväksyttäisiin ja jokainen löytäisi oman roolinsa.
Kommentin jätti annikki · lauantaina 25. tammikuuta @ 10:53
Onneksi onkin kolmas sektori perustanut yhdistysteitä pieniä yhteisöllisiä laitoskoteja heille, joilla avohoito kotona ei onnistu tai ei ole kotia. Lääkäri ja yhteyshoitaja tulee kunnalliselta avohoitosysteemiltä ja perustarpeissa tuetaan itsenäisyyteen. Tämä on monelle hyvä ratkaisu. Sairaalaosastoilla hoidetaan nykyään vain akuutit tilanteet. Monet pelkän avohoidon varassa olevat tuntuvat olevan melkein heitteillä.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 25. tammikuuta @ 13:49
Kiitos Ellinoora tästä. Tuli monta ajatusta mieleen. Pikkuveljeni oli Nikkilässä hoitoapulaisena joskus 80-luvulla ennen kuin siirtyi Rinnekotiin samaan tehtävään.
Kävin muutama vuosi sitten paikalla Sipoossa. Jonkun talon pihassa oli vanha, hylätty lasten polkupyörä. Ajattelin, mitä heille nyt kuuluu, jotka silloin olivat siellä. Miten he ovat selvinneet, miten yhtäkkiä voidaan päättää, ettei enää jotain laitosta tarvita. Minun tuli niin sääli heitä kaikkia siellä olleita, kun kävelin hiljaisia katuja pitkin.
Täytyy esiä jostain tuo Prinsessa. Yritin etsiä Ylen Areenasta mutta en löytänyt.
Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 25. tammikuuta @ 17:28
Samaa minäkin mietin käydessäni Nikkilän sairaalan alueella, missä vanhoista funkistyylisistä sairaalaosastoista on saneerattu upeita asuntoja terveille ja varakkaille. Sipoossa sekä Kellokoskella oli aikoinaan myös maalaistaloja, jotka pitivät potilaita täysihoidossa työtä vastaan ja sairaalasta käsin käytiin valvomassa, että systeemi toimi. Varsinkin miespotilaille se oli usein onnistunut ratkaisu. Parhaassa tapauksessa potilaat olivat kuin perheenjäseniä.
Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 25. tammikuuta @ 19:43
Hyvä, inhimillinen elämä kuuluu jokaiselle.
Ensinnäkin: psyykkiset sairaudet eivät ole niitä asioita jotka pitäisi sulkea pois. Päinvastoin: niistä pitää puhua, ja etenkin kaikkien heidän on saatava kertoa, jotka ovat varsinaisia asiantuntijoita.
Prinsessa tarina on toisten sanoittama tarina, fiktiota joka perustuu muiden kirjoittamiin dokumentteihin henkilöstä nimeltään Anna. Elokuvan katsoneena sanoisin, ettei niistä syistä joista Anna joutui pakkohoitoon ja vammautui entistä enemmän (senaikaisen psykiatrian ansiosta) enää nuorta naista suljeta pakkohoitoon laitokseen. Onneksi ei, vaikka yhä on ihmisiä jotka tätäkin toivovat.
Myös kehitysvammaisten suuret laitokset on suljettu ja tilalle on tullut asuntolayhteisöjä, jotka ovat meidän keskuudessamme.
Kehitysvammaisetkin ovat kanssaihmisiä, ei heitä tarvitsee minnekään keskelle metsää häätää. Olen työskennellyt alalla jonkun aikaa itsekin ja ystäviäni on edelleen tällä alalla. Viime vuosien aikana on jälleen noussut pintaan nämä vanhanaikaiset näkemykset, että kehitysvammaiset on parempi eristää muusta yhteiskunnasta.
Toisekseen: inhimilliset rajoitukset, rajoittuneisuus, ovat pysyvämpiä ominaisuuksia kuin psyykkinen sairaudentila joka on ohimenevä tai heikkenevä. Psykoosejakin on jo hoidettu Suomessa lääkkeettömästi, menestyksekkäästi, muttei ilman vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Ilman yhteisöä.
Eristäminen johtaa eristäytymiseen ja poissulkemiseen. Tunnen skitsofreniadiagnosoituja jotka elävät ihan normaalia, aivan tuiki tavallista elämää. Diagnoosi kertoo vain sairaudesta, mielentilasta jonakin tiettynä hetkenä, eikä lainkaan kyseisen ihmisen muista ominaisuuksista. Myös diabetestä sairastava on paljon muutakin kuin ainoastaan diabeetikko.
Ehkäpä se salliva ja ymmärtäväinen, heikkouksia ja erilaisuutta sietävä maailma on myös mahdollinen? Tiedän etteivät sitä kaikki kykene rakentamaan, mutta tunnen paljon enemmän heitä jotka kykenevät.
Kommentin jätti hyvä inhmillinen elämä · tiistaina 4. helmikuuta @ 15:14