Ensinnäkin: psyykkiset sairaudet eivät ole niitä asioita jotka pitäisi sulkea pois. Päinvastoin: niistä pitää puhua, ja etenkin kaikkien heidän on saatava kertoa, jotka ovat varsinaisia asiantuntijoita.

Prinsessa tarina on toisten sanoittama tarina, fiktiota joka perustuu muiden kirjoittamiin dokumentteihin henkilöstä nimeltään Anna. Elokuvan katsoneena sanoisin, ettei niistä syistä joista Anna joutui pakkohoitoon ja vammautui entistä enemmän (senaikaisen psykiatrian ansiosta) enää nuorta naista suljeta pakkohoitoon laitokseen. Onneksi ei, vaikka yhä on ihmisiä jotka tätäkin toivovat.

Myös kehitysvammaisten suuret laitokset on suljettu ja tilalle on tullut asuntolayhteisöjä, jotka ovat meidän keskuudessamme.

Kehitysvammaisetkin ovat kanssaihmisiä, ei heitä tarvitsee minnekään keskelle metsää häätää. Olen työskennellyt alalla jonkun aikaa itsekin ja ystäviäni on edelleen tällä alalla. Viime vuosien aikana on jälleen noussut pintaan nämä vanhanaikaiset näkemykset, että kehitysvammaiset on parempi eristää muusta yhteiskunnasta.

Toisekseen: inhimilliset rajoitukset, rajoittuneisuus, ovat pysyvämpiä ominaisuuksia kuin psyykkinen sairaudentila joka on ohimenevä tai heikkenevä. Psykoosejakin on jo hoidettu Suomessa lääkkeettömästi, menestyksekkäästi, muttei ilman vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Ilman yhteisöä.

Eristäminen johtaa eristäytymiseen ja poissulkemiseen. Tunnen skitsofreniadiagnosoituja jotka elävät ihan normaalia, aivan tuiki tavallista elämää. Diagnoosi kertoo vain sairaudesta, mielentilasta jonakin tiettynä hetkenä, eikä lainkaan kyseisen ihmisen muista ominaisuuksista. Myös diabetestä sairastava on paljon muutakin kuin ainoastaan diabeetikko.

Ehkäpä se salliva ja ymmärtäväinen, heikkouksia ja erilaisuutta sietävä maailma on myös mahdollinen? Tiedän etteivät sitä kaikki kykene rakentamaan, mutta tunnen paljon enemmän heitä jotka kykenevät.

Samaa minäkin mietin käydessäni Nikkilän sairaalan alueella, missä vanhoista funkistyylisistä sairaalaosastoista on saneerattu upeita asuntoja terveille ja varakkaille. Sipoossa sekä Kellokoskella oli aikoinaan myös maalaistaloja, jotka pitivät potilaita täysihoidossa työtä vastaan ja sairaalasta käsin käytiin valvomassa, että systeemi toimi. Varsinkin miespotilaille se oli usein onnistunut ratkaisu. Parhaassa tapauksessa potilaat olivat kuin perheenjäseniä.

Kävin muutama vuosi sitten paikalla Sipoossa. Jonkun talon pihassa oli vanha, hylätty lasten polkupyörä. Ajattelin, mitä heille nyt kuuluu, jotka silloin olivat siellä. Miten he ovat selvinneet, miten yhtäkkiä voidaan päättää, ettei enää jotain laitosta tarvita. Minun tuli niin sääli heitä kaikkia siellä olleita, kun kävelin hiljaisia katuja pitkin.

Täytyy esiä jostain tuo Prinsessa. Yritin etsiä Ylen Areenasta mutta en löytänyt.

Onneksi onkin kolmas sektori perustanut yhdistysteitä pieniä yhteisöllisiä laitoskoteja heille, joilla avohoito kotona ei onnistu tai ei ole kotia. Lääkäri ja yhteyshoitaja tulee kunnalliselta avohoitosysteemiltä ja perustarpeissa tuetaan itsenäisyyteen. Tämä on monelle hyvä ratkaisu. Sairaalaosastoilla hoidetaan nykyään vain akuutit tilanteet. Monet pelkän avohoidon varassa olevat tuntuvat olevan melkein heitteillä.