Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.

  • Olisiko maailma yhtään parempi paikka jos yksilöt oivaltaisivat oman tulevaisuutensa lainalaisuudet jo ennen oravanpyöränsä lakipistettä.

    Kommentin jätti erakko · sunnuntaina 12. tammikuuta @ 15:30

  • Hyvä kysymys. Ajattelen silti, että elämän eri vaiheissa sen tarkoitus näyttäytyy eri muotoisena, jos sitä edes tulee miettineeksi. Biologinen, viettien kutsumus voi olla pinnalla pitkäänkin tai jäädä ainoaksi mikä merkitsee jotain. Koska itsekkyys on ehdottomasti vahvin valintoja säätelevä voima, tuskin tästä maailmasta tämän kummempi olisi tullut millään keinolla?

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 12. tammikuuta @ 16:18

  • On tärkeää muistaa, että pelkästään itsestään huolehtiminen ei riitä elämän tarkoitukseksi. Sen verran voi itsestään huolehtia, että voi huolehtia toisistakin.

    Kommentin jätti a-kh · sunnuntaina 12. tammikuuta @ 17:42

  • Ei pelkästään itsestä eikä läheisistään. Vaikka niin kerkevästi joskus toiselle sanotaan: pidä sinä vain huoli omista asioistasi. Ja inhotaan holhousmentaliteettia valtion taholta. Yhteiskunnankin taholtakin tuleva huolenpito on lopulta yksilöiden työtä.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 12. tammikuuta @ 19:55

  • Huikean syvällinen ja koskettava kirjoitus. Onpa tullut asiaa mietittyä kerran jos toisenkin ja samanlaisiin toteamuksiin päädytty: ei ainoastaan itseä varten

    Mielenkiintoinen tuo työelämän osuus, mahtaakohan sitä päästä ollenkaan eläkkeelle, kun koko ajan puhutaan eläkeiän nostosta. Ja toisaalta yhä kiihtyvällä vauhdilla irtisanotaan väkeä. Mutta kuten sanoit, työeämä ei ole koko elämä. Toisille sitä ei suoda ollenkaan. Eikä kaikki edes kaipaa sitä.

    Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 12. tammikuuta @ 20:13

  • Olen saanut tehdä ns. kutsumustyötä, jollaiseksi voi nimittää tehtävää, missä kokee voivansa olla oma itsensä ja käyttää vahvuuksiaan monipuolisesti. Työ on myös ollut eettisesti tyydyttävää ja henkisesti ravitsevaa. Näin ei aina ole työelämässä. Usein ihminen väsyy, kuluu loppuun tehdessään työtä, jossa ei pääse käyttämään syntymälahjojaan tai joka on henkisesti tai fyysisesti liian raskasta. Kuitenkin jokainen vilpittömästi tehty työ yhteiskunnassa on yhtä arvokasta, niin ajattelen.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 13. tammikuuta @ 00:34

  • Tärkeätä pohdintaa. Minulla on usein samanlaisia asioita mielessäni. Kirjoitin enemmän omaan blogiini.

    Kommentin jätti annikki · maanantaina 13. tammikuuta @ 11:51

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.