Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.