Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.