”Vaurautemme lähteet ovat meille pääasiassa annettuja. Sen pohjana ovat resurssit, joita emme ole tehneet itse: mineraalit, energia, maaperä, joet, valtameret, biomassa, eläimet. Niiden päälle tulee sukupolvien uurastus, jolla näitä resursseja on opittu hyödyntämään yhä tehokkaammin.”     – Jani Kaaro, Helsingin Sanomat, essee 14.1.2015

Perintövero puhuttaa ihmisiä. Itsekin olen miettinyt tätä kuviota, jossa mahdollisesti sukupolvien työn tuloksena kertyvä varallisuus on aikanaan verotettu valtion ja kunnan  toimesta, ja kun seuraava sukupolvi siitä vähänkään hyötyisi, verokarhun tassu vetää taas välistä. Mikä tässä on logiikka? Pitääkö kaikkien alottaa aina alusta? Ei ihme, että nuoret katkeroituvat.

”Minä ratsastan menneiden sukupolvien työn aallonharjalla. Suurin osa siitä, mitä yksittäinen ihminen täällä voi saavuttaa, on pitkälti kiinni siitä, mitä on tehty häntä ennen. Mitkä tahansa yksilölliset saavutukset kalpenevat näiden kollektiivisten saavutusten rinnalla. Mitä tehokkaammaksi yhteiskunnan tuottavuus kasvaa, sitä vähäisemmäksi yksittäisten ihmisten panos suhteessa kutistuu.”

On vähintään kolmenlaista suhtautumista omiin saavutuksiin. On niitä, jotka katsovat luoneensa menestyksensä itse. On niitä, jotka tunnustavat olevansa jatkumossa, antavat arvon ennen tehdylle, oman sukupolvensa saavutuksille sekä omille ponnistuksilleen. On myös hetken lapsia, jotka eivät mieti miten on vaan tarpovat tietään niine hyvineen.

Helppo on sanoa, että perintöjä pitää verottaa, ettei rikkaus kasaannu yksille ja samoille. Ajatuksen voi ymmärtää, mutta se lemahtaa kateudelta. Olisi hyvä tarkastella myös sitä, miten varallisuutta on kartutettu: huono-osaisempia riistämällä vai tarjoamalla mahdollisuuksia kehittyä.

”Jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva talous ei ole mahdollinen, tarvitaan inhimillisempää ja ekologisesti kestävämpää ratkaisua. ”

Viisaankuuloisesti sanottu, mutta pitäisi olla enemmän ekonomista, ekologista ja poliittista tietoa/kokemusta, että voisi lähteä miettimään mikä se inhimillisempi ja kestävämpi ratkaisu olisi. Tänä keväänä äänestetään taas yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On oltava mukana siitäkin huolimatta, että poliitikkojen hyvät pyrkimykset inhimillisistä ja demokraattisista syistä usein vesittyvät.

Katselin eilen illalla Ylen ykköseltä dokumenttia lontoolaisen luksushotellin arjesta ja joulusesongista. On ihmisiä, jotka saapuvat hotelliin ties mistä, varaavat seurueelleen koko loistohotellin kerroksen, asennuttavat kylpyhuoneeseen poreammeen, sisustuttavat huoneensa uudeksi joka kerran saapuessaan,  tarvitsevat oman hovimestarin ja palveluskunnan.  Moni haluaa kirjautua salanimellä siitä huolimatta, vaikka hotellin henkilökunta on sitoutunut vaitioloon asiakkaistaan. On ihmisiä, jotka haluavat viettää jokaisen joulunsa kuninkaallisessa sviitissä, missä yö maksaa yli 5000 puntaa.

Koko ohjelman ajan minua häiritsee mielessäni kuva hyväntuulisista lapsista leikkimässä pakolaisleirin kuraisella kujalla. Ajattelen, ettei rikkaita tarvitse kadehtia, pikemminkin sääliksi käy, etteivät (o)saa nauttia yksinkertaisista asioista, vaan joutuvat maksamaan ylellisestä elintasosta ja henkilökohtaisesta turvallisuudestaan valtavia summia.

Meillä pidetään kovasti ääntä tasa-arvosta. Globaalitaloudessa eriarvoisuus on räikeimmillään. Myös rikkaimpien joukossa on niitä, joiden varallisuus hyödyttää maailmantalouden kehitystä eikä vain omaa nautinnon ja pröystäilyn halua. On hyvä tiedostaa, miten monen kerroksen väkeä ja miten moniarvoista maailmassa on. 

mitä en tule kulkijana kaipaamaan ovat nämä tuuliset asemalaiturit. betoniin liiskaantunutta räkää, viimassa kieriviä roskia, tupakannatsoja. kun juna lähtee, laituri autioituu hetkeksi, alkaa odottaa seuraavaa, joka ensin tulee.

juna kulkee maisemassa: päivä valostuu ja hämärtyy, metsänlaita vaihtuu peltoaukeaan ja takaisin, pakkaspuut vilahtavat ohi, lumiset niityt lepäävät siinä hetken. maisemaa voi kaivata.

jatkumo: juna kulkee ohi. aina ohi. taivas kulkee mukana, pilvet lipuvat junista  riippumattomaan suuntaansa. vastaantuleva vaunuletka kohahtaa ikkunan takana, juna huojahtaa.

junassa istuja vaistoaa lapsen uteliaan katseen käytävän toiselta puolelta, se ei pakene,  lapsi vastaa hymyyn. aikuisen katse väistelee aikuista, livahtaa ohi, lusmuilee vaivihkaa.  voisimmehan mekin hymyillä -?

junan ikkunasta se selviää, mikä ero on metsällä ja puupellolla – ja mitkä kuuluvat yhteen,  virta ja silta sen yli.

rata on mies, miehen syöksyvoima, suoraan maalia kohti. tie on nainen, hulmuava nauha, mutkikas, maisemaa myötäilevä. rata miellyttää minua päämäärien takia. tie on elämäni.

radanvarren talo kylmillään. sen huurteiset silmät, portailla rikkumaton kinos. kauempana talo elää, ikkunoissa valot, savukiehkura piipunnokassa. lapio nojailee porraspieleen, pihapolku luotu  auki postilaatikolle.

(teksti  junamatkamuistiinpanoistani kymmenen vuoden takaa )

¨¨ Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua.
¨¨ Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.
¨¨ Heti alussa heitetään toinen jalka eteen ja välittömästi toinen jalka taas sen eteen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Näin se taival taittuu.
¨¨ Lähin ennen syyskylmäsiä valumaan etelään niin kuin ne viklot ja muut sirriäiset.
¨¨ Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.
¨¨ Ihmispoloisen tieto hujaltaa vallatonna yli maiden ja merien, se menee linnoihin ja torppiin, pöllyttää hiekkaa aavikolla ja valittaa kuin tuulen ääni ontossa kelossa.
¨¨ Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan ei hän tosiasiassa tiedä paljon mittään, häilyväinen pösilö.
¨¨ Mistä jotkut lappavat älyttömästi rahaa ja toinen hyvä jos saa leipänsä töillään. Niin se on ollut ihmisten kesken maailmojen alusta asti.
¨¨ Naiset on ylejään tärkeitä luonnon järjestelmässä, melkein kaikki kotoisuus riippuu niistä, paitsi joskus. 

(Kirjannut Veikko Huovinen, poiminut Ellinoora)

Leffakerhon kauden viimeinen näytös toi eteemme hienon mustavalkoisen amerikkalaisen elokuvan Nebraska (2013), joka kuuluu sarjaan palkitut, mutta katsojien ohittamat. Esittelyn mukaan elokuva sai peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja pääosan esittäjä Bruce Dern palkittiin Cannesin filmijuhlien parhaana näyttelijänä. Tarina kertoo vanhan isäukon viimeisestä odysseiasta, jonka hänen poikansa teki mahdolliseksi tajuttuaan, ettei jääräpäisesti miljoonavoittoonsa uskovan isän pää ole käännettävissä eikä äidillä ole keinoja estää isää karkaamasta matkaan toistuvasti. Isä ja poika lähtevät hakemaan palkintorahoja neljän osavaltion halki ajaen. Poika tietää, että mitään miljoonavoittoa ei ole, mutta lähtee silti. Hänen suhtautumisensa höperöityvään ja puolikuuroon isään on esimerkillisen kunnioittava. Matkalla poiketaan isän nuoruusvuosien kotikaupungissa. Tarina miljoonavoitosta leviää kulovalkean tavoin pikkukaupungissa ja ihmisten pohjimmainen ahneus paljastuu karusti kaveruuden ja sukulaisuuden alta. – Surullisen kaunis tarina isän ja pojan matkasta yhteisiin muistoihin.

Saanen sanoa: anarkismi on yhteiskunnan syöpä, normaalisti toimivan solukon keskellä piileksivä villi ja pahanlaatuinen kasvain. Vaikka yhteiskunta eliminoisi sen, viesti on jo lähtenyt ja nostaa päätään kohta toisaalla. Ei sillä ole muuta tarkoitusta kuin häiriköidä, sekoittaa elämän järjestys. Itseään tiedostamattoman, harhaisen ilmiön tavoin se oikeuttaa pahantahtoisen ja vallanhaluisen päämääränsä: suistaa elämä raiteiltaan. Mitään tuhon jälkeistä päämäärää tai vaihtoehtoista tulevaisuutta ei ole. Mielenosoitus, rikkominen, pommi. Utoya.

Oh, onkin jo perjantai. Mihin taas yksi viikko livahti? Ajan riento kertonee hidastuneesta toiminnasta ja toimijasta, jolla on elämännälkää ja ambitioita.

Naureskellaan: eläkeläisillähän on aina kiire. Jos työikäisellä on kiire, sille ei naureskella, siitä huolestutaan ja siitäkin, jos ei ole. Selvähän se, että työttömällä ei ole kiirekään.

Ajan riento ei ole sama asia kuin kiire. Ajan kokemisesta rientoisaksi puuttuu kiireelle ominainen läähätys, ryntäily ja myöhästely. Kiireen taustalla on kireää aikataulutusta, liikaa tehtäviä ja menemistä suhteessa aikaan ja voimiin. Kiire on elämänhallintaongelma.

’Aika rientää’ on sopiva syy katkaista ja siirtyä. Ja kumminkaan kyse ei ole ajasta. Se olet sinä ja elämäsi, minä ja elämäni. 

Ylen ajankohtaisohjelmat onnistuvat ärsyttämään katsojaa vähintään kerran viikossa. Ehkä ne pyrkivätkin siihen, mutta niin käy myös tahattomasti. Toimittajat heittelevät kysymyksiä haastateltaville kuin luita koiralle, ja kun koira hylkii omituisen muotoista luuta, toimittaja heittää tyytymättömänä saman luun uudestaan ja uudestaan. Kysymys muotoillaan usein niin, että se kuulostaa ilkeämieliseltä väitteeltä. Altavastaaja ajautuu kiistämään – ja katsoja kiusaantuu jankkaamisesta.

Taannoin arkkipiispalle tarjottiin soppaa, jonka toimittaja onnistui keittämään päiviräsäsen uutisoidusta lausahduksesta, jota hän ei itse asiassa ollut lausunutkaan, mutta mediapöhötys sai kuitenkin taas tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Voi voi, mitä tuommoiseen voi piispa sanoa. Toinen kaluttavaksi heitetty luu oli tietysti ajankohtaiset seurakuntavaalit, niistä ne samat: poliittisten tunnusten puute ja heikko äänestysprosentti. Ja vihon viimeksi tapahtunut perhesurma. Arkkipiispa ei voinut muuta kuin pahoitella ja tunnustaa avuttomuutensa.

Ylen toimittajatyön uskottavuus paranisi, jos ei heiteltäisi paikkansa pitämättömiä väitteitä. Jos kuunneltaisiin enemmän ja tivattaisiin vähemmän.  Ja kirkko tarvitsisi myös johtajia, joilla on selkeä mielipide ja rohkaisevaa sanottavaa. Nyt kuultiin vain avutonta mutinaa.

Katselin seurakuntavaalien ehdokaslistoja. Meillä listoilla on yleviä nimiä kuten Rakkaus ja Vastuu, Yhteisvastuu ja Elävä seurakunta. Poliittisesti aktiiveja on joitakin listoilla, muuten ei selviä mihin suuntaan kukin porukka yhteiskunnallisesti on kallellaan. Nyt joukkoon on ilmaantunut neljäs lista, Peruskristityt. Nimi yhdistää selkeästi ja osuvasti poliittisen taustayhteisönsä ja seurakuntamyönteisyyden.

Yhteistä kaikille listoille valtakunnallisestikin on huomattava eläkeläisten määrä. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta kuvastaa jotenkin myös seurakuntien elämään kuin myös vaaleihin aktiivisimmin osallistuvien ikäjakaumaa. Alle kolmekymppiset loistavat poissaolollaan näissä skaboissa. Äänestysikä on kyllä laskettu 16 vuoteen, mutta ehdokkaissa ei nuoria näy.  Äänestysprosentti jää yleensä alle 20. Valtavalle enemmistölle jäseniä näyttää olevan samantekevää kuka seurakunnassa asioista päättää.

Kirkon asema yhteisössä on vielä melko vakaa ainakin maaseudulla. Seurakuntien työn tulevaisuus kuitenkin huolettaa päättäjiä, sillä talouspohja rapautuu hiljalleen jäsenmäärän laskiessa erityisesti kaupungeissa. Kirkon moniportainen hallintorakenne hiippakuntineen, tuomiokapituleineen, kirkollis- ja piispainkokouksineen ja kirkkohallituksen toimikuntineen näyttäytyy kovin raskaana ja vie taloudellisia resursseja. Paikallisseurakuntien toiminta on kuitenkin se, joka jäsenten elämää koskettaa.  

Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ei ole pelkästään sen työmuotojen näkyvyydessä tai tuloksellisuudessa. Olemassaolollaan ja toimillaan kirkko voi vahvistaa arvopohjaa, jolle  yhteisöllinen elämä rakentuu.   

Elokuvakerholaisena ymmärrän elokuvan ja elämän eron. Klisee ’ei käy niin kuin elokuvissa’ kertoo elokuvasta sen, että onnellinen loppuratkaisu saattaa tyydyttää katsojaa hetken verran, mutta paljastaa viihteellisyytensä kohta tosielämän taustaa vasten. Toisinaan taas elokuvan tarina päättyy julmemmin kuin mihin katsojan sietokyky riittää. Silloin kuvotus saattaa jäädä filmin lopputekstien ja -musiikin yli leffateatterista poistuvan mieleen joksikin aikaa ja peittämään hyvää ja arvokasta, mitä filmi myös tarjosi.

Emmekö kuitenkin toivo elämämme prosesseihin enemmän onnellisia loppuja? Tarkoitan onnellisella jotain myönteistä: ristiriidan ratkaisua, myrskyn selkenemistä, katkeruuden sulamista, anteeksiantoa, vastauksia polttaviin kysymyksiin, totuuden paljastumista, rikkoutuneen eheytymistä, toivon löytämistä. Eihän onnellisuus ole pelkkiä kauneuselämyksiä ja ristiriidatonta harmoniaa. Ehkä onnellisuus syntyy vastakohtien kautta paljastuvan kokonaisuuden tajuamisesta.