Tätä ei usein tapahdu. Koen, että hän puhui jokaiselle suomalaiselle, vetosi meihin. Pakolaistilanne koettelee Euroopan, myös meidän kykyämme kriisihuollon järjestämisessä Suomeen tuleville. Valtion taloustilanteen asiassa hän vetosi myös työmarkkinajärjestöihin sekä työntekijäpuolella että työnantajapuolella. Ajattelin: ainakin tuo mies yrittää tosissaan saada meidät tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä. Liturgiat, ’ilman aikujaan puhuminen’, eivät riitä,  on ratkaisujen aika. Sympatiapisteet Sipilälle!

Nyt netissä ja uutisissa jaetaan kilpaa kuvaa Välimerellä rantaan ajautuneesta hukkuneesta lapsesta. Ne lukemattomat täpö täydet veneet, jotka ovat uponneet  ihmislasteineen turkoosinsinisiin aaltoihin ovat olleet meille vain turruttavia uutisia, kunnes lapsen ruumis ajautuu rantaan.

Ajattelen hallitsematonta pakolaistulvaa, johon Eurooppa parhaillaan on tukehtumassa. Miten kauan tätä on pelätty ja nyt kun se tapahtuu, ei ole mitään keinoja, koska ennakoivaa varautumista ei ole tehty, ei EU:n tasolla, ei maiden poliittisella eikä käytännön tasolla. Ihmissalakuljettajat saavat rauhassa rahastaa pakolaisten hädällä. Venäjä kieltäytyy YK:n ajamasta asevientikiellosta Syyriaan, mutta onko heidän rajansa auki aseviennin ruokkimaa sotaa pakeneville. Ei ole. Ja Euroopan on kannettava inhimillisyyden nimissä Venäjän omahyväisen politiikan seuraukset.

Tilanne on jo päällä. On myöhäistä pystytellä barrikadeja, myöhäistä hurskastella ihmisten hädällä. Otamme vastaan minkä kykenemme, mutta tähän tämä ei jää. Miten Eurooppa  kykenee tarjoamaan tulijoille ihmisarvoisen elämän: kodin, ruuan, työn, koulutuksen ja terveydenhuollon? Sodan traumatisoimat ihmiset kootaan kasoihin sinne tänne  odottamaan – mitä?

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi…” Mahdotonta, ei niin kovaa kristityn elämä voi olla! Itseään on jo tosi vaikea rakastaa, puhumattakaan oudoista ja omituisista kanssakulkijoista tai yli kaikkien rajojen vyöryvistä turvapaikan etsijöistä. Eikö nyt hyväksyminen tai sietäminen riitä?

Kirkossa oli puolitäyttä, Toisen mielestä urut soivat epävireisesti. En tiedä, mutta Eero-kanttori soitti alkusoiton jotensakin kovalla rekisterillä. Punatukkainen kesäteologinuorukainen hoiti nuoruuden innolla messun alkukuviot. Kaksi täysivaltaista pappiakin oli töissä, kukin toimitti oman osansa siististi.

Lähimmäisen sunnuntain VT-teksteissä on mm. kertomus Noomista, anopista, jolla oli kolme miniää. Kun Noomin pojat vei sota, hän lähetti miniät palaamaan äitiensä luo. Yksi heistä, Ruut, ilmoitti haluavansa jäädä huolehtimaan anopista. Evankeliumiteksti puolestaan kertoi köyhästä leskivaimosta, joka pani viimeiset roponsa temppelin uhriarkkuun. Jeesus huomasi tämän ja nosti oppilailleen leskivaimon esikuvaksi uhrautumisesta. Ajattelin, hoksaisiko hengen asioita sisäistämätön, miten nämä tekstit liittyvät lähimmäisyyteen. Nuori saarnaajakin pöyhi tekstiä ansiokkaasti ja sanoi lopuksi: ja sitten vielä lähimmäisyydestä vähän…

Evankeliumia kuunnellessa muistin lapsuudestani erään tapauksen. Panin kerran kolehtiin viimeiset markat, jotka oli varattu kotimatkaan ja lähdin kävelemään maantien laitaa, uskoen, että kyyti järjestyy jotenkin pyytämättä. Kymmenen kilometriä käveltyäni, eräs lukemattomista ohi ajaneista pysähtyi ja muuan tuttu mies kysyi miksi olen kävelemässä näin kaukana kotoa. – Ei ole bussirahaa, vastasin ja sain viiden kilometrin kyydin tienhaaraan, josta mies kääntyi kotiinsa. Siitä oli vielä 10 kilometriä käveltävää kotiini. On sanottava, että ehdin ajatella tätä uhrautumisasiaa monelta kantilta. Toista kertaa en ole kolehtiin kaikkia viimeisiä killinkejäni rohjennut laittaa.

Ajattelen, että lähimmäiseni on parhaillaan tämä mies, jonka kyydissä pääsen kirkkoon ja jonka käsivarteen voin nojata rappuja alas tullessa. Ehkä syvä kiitollisuus on yksi rakkauden monista muodoista.

Luin Fadumo Dayibin tarinan Hesarista. Sykähdytti. Katseesta jo näkee, mitä ainesta nainen on. Tässä maailmassa kolmannen maailman tytön on oltava älykäs, sisukas, koulutettu ja kaunis tullakseen näkyväksi ja kuulluksi. Ja kun on tullut näkyväksi, tarvitsee turvamiehet, ettei joku raivaa häntä tieltään.

Fadumo on opiskellut Harwardissa. Hänen tavoitteensa ei ole niitä vaatimattomimpia: päästä kotimaansa presidentiksi, uudistaa Somalian korruptoitunut ja klaanivaltainen hallinto, antaa somaleille toivo. Messiastehtävä tarvitsee kosolti onnea ja suorastaan jumalallista voimaa.

Mitä ainesta ovat suomalaiset tytöt? Mitä tyttöjemme katse kertoo? Missä asioissa he tulevat näkyviksi, kuulluiksi? Kenellä on suuri unelma ja sisua ponnistella sitä kohti vastavirtaan tässä maailmassa, jota miehet aseineen hallitsevat?

Ymmärrän, että kunkin lajityypin ihmiset pitävät kesäisin kokoontumisajojaan. Puolueväki, motoristit, muusikot ja musiikinystävät, jokasortin uskovaiset, urheileva kansanosa, rokkarit, räppärit, jazzarit ja bluessarit kuin myös kansanmusiikin ystävät, elokuvafriikit, kirjailijat, taiteenystävät. Myyntihenkisemmät tapahtumat kantavat oikein nimeä messut tai markkinat.

En ole koskaan ollut tangomarkkinoilla. Televisiosta huomasin, että sielläkin on paljon väkeä. Ollakseen markkinat, mitähän myydään? Viihteellinen puoli saattaa olla monen mielestä hyvä syy kokoontua Seinäjoelle. Mitä itse asiaan liittyvää siellä on kaupan syömisten ja juomisten ja markkinakrääsän ohessa? Ihmettelen vakaana ja järkevänä pitämieni pohjalaisten hurahtamista tangokuninkaiden ja kuningattarien kruunajaisiin. Ja sitäkin enemmän ihmettelen, että tämän hulabaloon kustannuksiin osallistun yle-veron kautta itsekin.

Oi, onhan tango toki väkevä elämys kesäisellä tanssilavalla tanssittuna, jos sattuu taitava partneri – tai yhteisesti laulettuna illan tummuessa yöksi jossain tilanteessa… mutta yksinomaisena laulukilpailulajina se on kyllä puuduttavin ikinä. Katsoja ihmettelee samojen kilpailijoiden pullahtamista estradille vuosi toisensa perään, kuten kerrottiin. Tuomariston kokoonpano nostaa kulmakarvoja, lavatehosteiden suureellisuus ohjelman tasoon verraten hämmentää. Kuningatarehdokkaiden tekopirteys on aivan omaa luokkaansa näillä leveysasteilla ja kuningaskandidaattien totinen lemmentuska ja yleisönkosiskeluelkeet herättävät lähinnä tuskanhikistä myötähäpeää.

Jos Ylen on ihan pakko tätä näyttää, voisi ainakin hillitä ärsyttävää etukäteismainontaa ja jättää lukemattomat semifinaalikierrokset vähemmälle. Tästäkin huolimatta – yksi lupaavan muheva laulajaääni oli sentään rantautunut Seinäjoen lavalle. Voittamaan.

Uunituore pääministeri ’ilmoitti’ eilen, miten aikovat valitulla porukalla toimia näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Punnittua järkipuhetta oli tuo ja vakaan suomalaismiehen suusta, tuumii  Mummo.

Vaan kuuntelivatko valitsemamme edustajat, Pissismummo mutisee kyrsiintyneenä. Osoittivatko suosiotaan nuo vaaleissa parlamenttiin ylennetyt kansamme kaapinpäälliset. Kuultiinko hyväksyvää ja kannustavaa hyminää lehtereiltä, mitä. Juuei. Ei kuultu, ei.

Nämä huomionkipeät hyväkkäät huutelivat puheen päälle, häiriköivät asianpuhujaa keskenään naureskellen kuin pahainen yläasteen teiniporukka konsanaan. Rikollisiksi ja pettureiksi peräti haukkuivat, kun ääneen pääsivät.

Pahin mölinä kuului niiltä, jotka itse olivat epäonnistuneet hallinnointitehtävässään taannoin. Vahingonilo oli ylimmillään, kun päästiin oikein kuorossa tarjoilemaan persujen nokkamiehelle takaisin männeenvuotisia lohkaisuja.

Jos kompuroi edellinen eduskunta maalisuoralla, ei alkanut uudenkaan taival kovin kehuttavasti. Jokunen sivistyneesti ja asiallisestikin esitetty arviointi sentään kuultiin, kiitos kristillisten ja ruotsalaisten. Mummo vapauttaa itsensä tästedes huonoa teatteria seuraamasta. Tsemppiä hallitukselle! Yrittävää ei saa latistaa. Hulinasakki hävetköön.

Palmulauantaina oli mukava päivä. Iltapäivällä olimme Pikkuritarin ja Murun luona muutaman tunnin. Murua tanssitti kovasti ja Pikkuritari halusi videoida kamerallaan Murun touhuja. Piilosia ehdittiin myös leikkiä ja kummitusjuttuja lukea ennen kuin isi tuli kotiin ja Mummeli ja Vaari livahtivat omille teilleen, jotka nyt veivät suoraan cityyn.

Savoy-teatterissa oli nimittäin loppuunmyyty Flamenco Universal -konsertti, johon meillä oli liput. Siellä kuultiin flamencokitaran mestarin Juan Antonio Suarez Canon energistä ja modernia kitarointia ja saatiin ihailla Alfonso Losan virtuoosista, räjähtävää alkuvoimaa tanssikuvioissa. Losa suorastaan hypnotisoi yleisön vahvojen reisiensä värinällä, jolla saadaan aikaan flamencotanssille tyypillinen huikea jalkarytmi. Huimat pyörähdyssarjat ja täydellisen kauniit käsien liikkeet täydensivät yleisön kokeman elämyksen. OLÈ, ooh, mitä miesenergiaa! Yhtyeen laulaja Victor Carrasco esitti hänkin väkevästi eläytyen numeronsa. Ainoan pettymyksen ensamblen resitaalissa tuotti tanssijatar Airim Bermudezin (?) ainoaksi jäänyt, varsin vaatimaton alkunumero (farkkuasuisena!). Joka on joskus nähnyt aitoandalusialaisten flamencoasuisten tanssijattarien intohimoisia esityksiä, ei voi kuin ihmetellä tämmöistä rimanalitusta.

Ministerin arvonimellä kruunattu Raimo Sailas on kansakunnan ihana totuudentorvi. Hän on eläköidyttyään päässyt paikalle, josta voi sanoa asiat halki ja oman lehmän olematta missään ojassa arvioida poliittisen teatterin näytöksiä sumeilematta. Tämän aamun Hesarissa hän tykittää täysillä.

Kataisen hallitus epäonnistui pahasti – Stubbin ’toimeenpanohallitus’ ei saanut mitään toimeen, vaan päätyi kaatelemaan omia esityksiään – Eduskunnan surkea taival päättyi noloon farssiin, joka järkytti kaiken nähnyttä puhemiestäkin.

Kolumnissa hallitus saa arvosanan: kaikkien aikojen huonoin. Samaan kyytiin peitotaan vielä historian toiseksi huonoin, Martti Miettusen hätätilahallitus (1975-76) sekä Harri Holkerin (1987-91) lammasmainen ( ei sentään pässinpäinen) hallitus. Nykyiset sukupolvet näistä mitään tiedä, mutta Sailaksella on pitkä muisti.

Hurra, hurra! Aivan virkistyin tästä. Eilen mekastin Ylen vaalikoneessa, kun aloin olla sitä mieltä, ettei äänestämällä eduskunnan pidot parane. Jos ehkä äänestän, en ainakaan ketään hemulia tai niiskuneitiä.

Helsingin seurakuntien julkaisema Kirkko ja Kaupunki -lehti kertoi taannoin osaan amerikkalaista kristillisyyttä pesiytyneestä purity ball-seremoniasta*, johon liittyviä hätkähdyttäviä kuvia on esillä Suomen valokuvataiteen museon poliittisen valokuvan festivaalin osana.

Kysymys on perheistä, joiden tyttäret ohjataan tekemään siveyslupaus. Perhe, erityisesti isät sitoutuvat tukemaan tytärtensä koskemattomuutta heidän avioitumiseensa asti. Esimerkkinä tunteellisesta seremoniasta lehti julkaisee kuvan, jossa pitsimekkoinen tytär seisoo isän edessä, isä pitää käsiään tyttären lantiolla ja taustalla on valkoinen risti.

Lehden lainaama kuva hätkähdyttää. Asetelman intiimiydessä on jotain hämmentävän vierasta, suorastaan insestistä. Puhtausihanteessa sinänsä ei ole mitään väärää, vaikka se ei pohjoismaiseen kristillisyyteen noin  alleviivattuna kuulukaan. Moni kristitty perhe toivoo nuortensa pidättäytyvän seksikokeiluista, ainakin ennen vakavampaa suhdetta. Rippikouluissa opetettaneen edelleen, että seksi kuuluu avioliittoon, mutta nuorten todellisuudessa ne ensimmäiset kokeilut lienee usein jo siinä vaiheessa tehty.

Jos seksuaalinen puhtaus ihanteena nostetaan arvohierarkiassa korkeimmalle tasolle, herää väistämättä kysymyksiä. Onko seksi siis likaista, synnillinen osa ihmisyyttä? Eikö ihmisen lapsi omista itse seksuaalisuuttaan? Miksi puhtaus on erityisesti tytärten ihanne? Miksi tyttären puhtauden vaaliminen kiinnostaa erityisesti isiä?

*https://www.google.fi/?gws_rd=ssl#q=purity+ball

Ihmisen olisi hyvä ajoittain palata entisiin kiinnostuksiinsa, mutta myös etsiä uutta, ennen kokematonta. Kävi niin, että kaupungissamme alkoi meditatiivisen rukouslaulun kurssi, jonne menin mukaan. Tässä yhdistyivät sekä kiinnostus asiaan että hyvä kokemus 1990-luvulta vastaavasta. Ohjaaja on sama, joten nyt voin havainnoida myös metodin kehitystä.

Sali on avara ja valaistus kynttilähämärä. Sivupöydillä on ikoneja. Kaksikymmentäkolme eri ikäistä naista ja kolme miestä on tullut paikalle kurssia aloittamaan. Esittelykierroksella jaetaan ajatuksia siitä, mitä kukin toivoo kurssilta. Moni ilmaisee etsivänsä syvempää yhteyttä henkiseen, syvyyttä hengelliseen elämään ja rukoukseen.  Joku on ollut vastaavalla kurssilla aiemmin ja haluaa jatkaa. ”Ääni on liikettä; lähdemme nyt laulaen yhteiselle matkalle”, sanoo Tanja-ohjaaja.

Meditatiivisen laulun idea yksinkertaistettuna on saada yhteys omaan kehoon soittimena ja äänen hoitavaan, parantavaan vaikutukseen kehossa sekä mielessä. Pyrimme löytämään laulamalla oman sisäisen harmoniamme. Laulamme aluksi a-vokaalia kukin oman hengityksen tahtiin etsien kohtaa, jossa ääni resonoi koko kehossa. Kuuntelemme pareittain toistemme tuottaman äänen väriä ja sointia rintakehän alueella. On merkittävää havaita, missä kohdin ääni soi, missä taas on tukkoista. Parini kertoo, että oikealla puolella lapaluun kohdalla ääneni sointi on kirkkain. Mietin mitä merkitsee, että kipeän olkani puolella ääni soi parhaiten.

Toisella kerralla mukaan liittyy yksi uusi ja joku on jäänyt pois. Tanja kysyy, oliko viime kerran jälkeen jotain tuntemuksia. Muutamat kertovat kipuaistimuksista, päänsärystä tai väsymyksestä. Minä huomaan yllättäen, että vuosien takaisen aivotärähdyksen jälkeinen asentohuimaus tuntuu taas. Jotain siis tapahtuu.

Alamme laulaa ja kuuntelemme a:n, o:n ja u:n sekä m:n erilaista sointia sisällämme. Annamme äänikylpyä koko keholle. Aina välillä istumme hiljaa tuolilla leväten. Piirin keskelle levitetään joogamattoja ja osa asettuu ensin selinmakuulle ja sitten vatsalle ottamaan vastaan toisten hiljaista ja voimakasta ja taas hiljaista a:lla laulua. Antavan ja vastaanottavan osia vaihdetaan. Lopuksi tuntemuksia puretaan. Joku kertoo leijailleensa mielikuvissaan äänen mukana ylös ja alas. Käsivarsiani pistelee ja kämmenissä tuntuu voimakas lämpö. Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä.

Meditatiivisen rukouslaulun kurssi kestää kahdeksan kertaa ja etenee hengitystekniikan sekä henkisen valmennuksen kanssa yhtä matkaa. Toisen kerran jälkeen kotona selkääni jomottaa ja jaloissa tuntuu lievää särkyä. Tulen siis tietoiseksi kipukohdistani. Paraneminen on alkanut.