”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi…” Mahdotonta, ei niin kovaa kristityn elämä voi olla! Itseään on jo tosi vaikea rakastaa, puhumattakaan oudoista ja omituisista kanssakulkijoista tai yli kaikkien rajojen vyöryvistä turvapaikan etsijöistä. Eikö nyt hyväksyminen tai sietäminen riitä?

Kirkossa oli puolitäyttä, Toisen mielestä urut soivat epävireisesti. En tiedä, mutta Eero-kanttori soitti alkusoiton jotensakin kovalla rekisterillä. Punatukkainen kesäteologinuorukainen hoiti nuoruuden innolla messun alkukuviot. Kaksi täysivaltaista pappiakin oli töissä, kukin toimitti oman osansa siististi.

Lähimmäisen sunnuntain VT-teksteissä on mm. kertomus Noomista, anopista, jolla oli kolme miniää. Kun Noomin pojat vei sota, hän lähetti miniät palaamaan äitiensä luo. Yksi heistä, Ruut, ilmoitti haluavansa jäädä huolehtimaan anopista. Evankeliumiteksti puolestaan kertoi köyhästä leskivaimosta, joka pani viimeiset roponsa temppelin uhriarkkuun. Jeesus huomasi tämän ja nosti oppilailleen leskivaimon esikuvaksi uhrautumisesta. Ajattelin, hoksaisiko hengen asioita sisäistämätön, miten nämä tekstit liittyvät lähimmäisyyteen. Nuori saarnaajakin pöyhi tekstiä ansiokkaasti ja sanoi lopuksi: ja sitten vielä lähimmäisyydestä vähän…

Evankeliumia kuunnellessa muistin lapsuudestani erään tapauksen. Panin kerran kolehtiin viimeiset markat, jotka oli varattu kotimatkaan ja lähdin kävelemään maantien laitaa, uskoen, että kyyti järjestyy jotenkin pyytämättä. Kymmenen kilometriä käveltyäni, eräs lukemattomista ohi ajaneista pysähtyi ja muuan tuttu mies kysyi miksi olen kävelemässä näin kaukana kotoa. – Ei ole bussirahaa, vastasin ja sain viiden kilometrin kyydin tienhaaraan, josta mies kääntyi kotiinsa. Siitä oli vielä 10 kilometriä käveltävää kotiini. On sanottava, että ehdin ajatella tätä uhrautumisasiaa monelta kantilta. Toista kertaa en ole kolehtiin kaikkia viimeisiä killinkejäni rohjennut laittaa.

Ajattelen, että lähimmäiseni on parhaillaan tämä mies, jonka kyydissä pääsen kirkkoon ja jonka käsivarteen voin nojata rappuja alas tullessa. Ehkä syvä kiitollisuus on yksi rakkauden monista muodoista.

  • Tämä lähimmäisen sunnuntai on yksi puhuttelevimmista pyhistä. Kuulin juuri yhden menneiden kirkkoisien tulkinnan Laupias Samarialaisen kertomuksesta. Siinä tien poskessa makaava mies kuvaa koko ihmiskuntaa, kaikkia meitä. Jeesus on tuo samarialainen, joka hoitaa meidän haavat En ole koskaan osannut ajatella tuota noin mutta tässä nyt riittääkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.

    Kommentin jätti mehtäsielu · keskiviikkona 2. syyskuuta @ 20:15

  • Näkökulman vaihto antaa ajateltavaa. Niin, Jeesuskin, kun näen itseni rikki revityn paikalla. Mutta myös tuttu tai tuntematon, joka ryövätyn kohdalle pysähtyy. Laupeutta on yhä. Kun vaikka tuhottujen kotiensa raunioilta pakoon lähteneet, piinatut ja vaihtoehdottomat lähimmäiset vyöryvät rajojemme yli, löytyy niitä, jotka ryhtyvät toimeen, raivaavat tilaa, ojentavat evästä. Ja toiset pystyttävät aitoja, rakentavat muuria, kääntävät selkänsä.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 3. syyskuuta @ 13:05

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.