Senioritiistain luennoitsijaksi oli saatu emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereelta, ’onnellisuustutkijana’ tunnettu onnellisenoloinen mies. Hän aloitti räväkästi siteeraamalla virttä 598, joka nyt on varsinainen onnellisuuden antikliimaksi. – ”Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä. Parhaimmillaankin se on työ ja kiire rauhaton…” –  katsokaapa, jos talosta löytyy virsikirja. Hän sanoi onnellisuuden myyvän hyvin nykyään, nettikirjakauppa Amazon.com:ssa mm. on tarjolla 93 270 aihetta käsittelevää opusta.  ”Muutaman olen tainnut kirjoittaa itsekin”, lisää hän vaatimattomasti.

Tunneonnen tunnistamme kaikki, se on hetkellisempää ja liittyy onnistumisen ja toiveiden täyttymisen kokemuksiin. Tyytyväisyysonni on merkitykseltään laajempaa ja pitkäkestoisempaa. Siihen liittyy turvallisuutta, hyödyllistä tekemistä, hyviä ihmissuhteita, mahdollisuus toteuttaa sisintä itseään. Tutkimus osoittaa, että raha ei näytä lisäävän onnellisuutta, vaikka mahdollistaa kyllä sen etsimistä. ’Onni ei tule etsien, vaan eläen’, sanotaan, mutta etsijöitä silti riittää.

– Suomalaisten huono itsetunto, melankolia ja kateus on myytti, julistaa Ojanen. Tutkimusten mukaan olemmekin keskimäärin melko onnellisia. Menetykset, sairaudet, onnettomuuksien kasaantuminen ja alkoholi ovat elämän ’onnellisuusvarkaita’, kuten myös häpeä, masennus, pelko, viha ja erityisesti katkeruus. Ojanen korostaa kiitollisuuden, anteeksipyytämisen ja -antamisen sekä avuliaisuuden merkitystä sekä ilkeilyn onnea tuhoavaa, kaksisuuntaista vaikutusta. Ilkeilevä tuhoaa oman onnensa ja kohteensa onnen. ”Sanalla viilletty haava paranee hitaimmin”.

Onnellisuuden vaalijan kannattaa viljellä huumoria ja ottaa oppia lapsista: innostu leikkiin! elä hetkessä! Kuulimme hykerryttävän tarinan ONNI-nimisestä koirasta, joka katosi kotoaan. Katoamisilmoituksessa koiran tuntomerkkeinä mainittiin: vasen silmä sokea, toinen korva kuuro, hännätön ja laikkukarvainen. Kun kadonnut koira löytyi ja palautettiin kotiinsa, omistaja julkaisi kiitokseksi kuvan, jossa hännätön Onni makasi tyytyväisenä matollaan onnellisen perheen keskellä.
Ja tämän Markku Ojasen teesin haluan välittää kultakirjaimin: kukoista! uskalla kukoistaa!

Leffakerho tarjosi hienotunteisella tavalla suorasukaisen ja lämpimän dokumentin Ingrid Bergman: Omin sanoin. Filmi on Stig Björkmanin ohjaus ja käyttää paljon Bergmanin päiväkirjatekstejä ja itse kuvaamaa intiimiä kaitafilmikuvaa perheestä, uutiskuvia, elokuvien kuvauspaikoilta otettuja katkelmia sekä aikuisten lasten haastatteluja. Dokumentti näyttää Ingrid Bergmanin (1915-1982) eloisana ja määrätietoisena näyttelijän kutsumuksen varhain sisäistäneenä naisena, jolle lapset olivat tärkeitä, mutta joutuivat myös hyväksymään äidin työn, joka vei hänet eri puolille maailmaa usein pitkiksi ajoiksi. Bergmanilla oli neljä lasta, vanhin Pia ensimmäisestä avioliitosta lääkäri Petter Lindströmin kanssa; kaksoset Isabella ja Ingrid sekä poika Roberto avioliitosta elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin kanssa. Ingrid Bergmanin kolmas aviomies oli jälleen ruotsalainen, Lars Schmidt. Paitsi kolmea avioliittoaan Ingridillä oli muutama romanssi elokuvatyön lomassa. Hän asui lyhyitä jaksoja useissa maissa ja puhui viittä kieltä. Ingrid Bergman oli harvinaisen valovoimainen sekä elokuvarooleissaan että teatterissa. Naispääosa-Oscarin hän sai elokuvasta Kaasuvalo sekä useita Oscar-ehdokkuuksia. Ingrid Bergman kuoli Ruotsissa rintasyöpään 67 vuotiaana. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi upea Syyssonaatti Ingmar Bergmanin ohjauksessa sekä televisioelokuva Nainen nimeltä Golda, josta hänelle myönnettiin postuumi Emmy-palkinto.  – Oli todella koskettavaa nähdä tämän harvinaislaatuisen ja karismaattisen näyttelijän elämästä tehty lämmin ja intiimi dokumentti. Mieleen jäi erityisesti muuan otos, jossa ikääntynyt näyttelijä katsoo meikittä, täysin omana itsenään kameraan, ja kamera rakastaa yhä hänen kasvojaan.

Jossain vaiheessa jokainen blogisti miettii, miten kauan kirjoittelua jatkaa. Lähtökohta on kauhean itsekäs, tarjota nyt julkiselle areenalle itsestäkin ummehtuneilta tuntuvia, toistuva-aiheisia ajatuspöllähdyksiä, joista moni haeskelee ideaansa ja tarkoitustaan. Harvoin saa itsekriittiseltä katsannolta riittävän oivalluksen kirjattua ja yhä harvemmin sellaisia syntyykään.

Kirjoittaja ei ole ainoa kauhean itsekäs. Monta on lukijaakin, joka selailee, katsastaa, poimii, hymähtelee – eikä pukahda vaikka mitä mieltä olisi. Pukahtamaton antaa itsestään kuvan, ettei ole mitään mieltä mistään, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Meissä kirjoittajissa on semmoisia, joiden aparaatti käy palautteen polttoaineella. Vauhti hiipuu samaa tahtia kuin kommenttilaatikossa hiljenee. Sen puoleen Kolmas Huonekin olisi jo joutanut historian hämäryyksiin. En taida olla riippuvainen palautteen määrästä, kun aina vain kirjoittelen. Kymmenes vuosi blogistina tuli jo täyteen, ja tämä Kolmas Huonekin täyttää kesällä kymmenen. Se näyttää tapahtuvan itsestään, että kirjoitustahti harvenee. Kyse on eläkkeellä omaksutusta kiireettömästä ja pakottomasta elämänrytmistä.

Blogimaailman lyhyt historia kertoo, että facebookit, twitterit ja muut pintavaahtoiset pikaheittoareenat ovat tempaisseet kiivaampaan rytmiinsä sekä kirjoittajat että lukijat. Kaikista ei olekaan blogisteiksi, se vaatii pitkäjänteisyyttä, luonnetta, itsetuntemusta ja kykyä kroolata omaan tahtiin ajan virrassa. Blogimaailmassakin trendi on käynyt kuvasivustoiden ja erikoistumisen suuntaan. Nettipäiväkirjan tapainen kirjoittelu jää pian harvojen harrastukseksi – ja kuolee aikanaan luonnollisen kuoleman. Sitä odotellessa.   

Olen sitä ikäluokkaa, joka ei juuri joudu epämiellyttävien koskettelujen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Kokemusta tästäkin silti on. Avaudun hieman aiheesta. Alaikäisenä jouduin puolityhjässä junavaunussa yllätetyksi. Vastapäätä tuli istumaan aikuinen mies, joka paljasti sukupuolielimensä. Olin tyrmistynyt ja vaihdoin nopeasti paikkaa. Asematunnelista noustessani rapussa tulin yllätetyksi, kuulin juoksuaskelia takaani ja samassa hameeni nostettiin takaa ylös. Pakenevan miehen kasvoja en ehtinyt nähdä. Mitään uhkaa siinä ei ollut, tunsin lähinnä sääliä. Aikuisena kuoron konsertin jälkeisissä illanistujaisissa johtaja istahti maistissa viereeni ja tarttui rintoihini. Koin sen törkeänä ja erosin siitä kuorosta. Yhden kerran olen joutunut keskenkasvuisten kollien taholta kaupungilla huorittelun kohteeksi, ilmeisesti siksi, että päässäni sattui olemaan punainen hattu. 1960-luvulla illalla elokuvista palatessani joku mies lyöttäytyi seuraan Helsingissä sivukadulla ja yritti raiskata. Hän oli sen verran humalassa, että pääsin irti ja juoksemalla karkuun. Se oli kyllä aika pelottavaa. Ammattiliiton koulutusristeilyllä yökerhossa istuessani eräs seurassamme istunut pappismies tarttui yhtäkkiä nilkkaani kaksin käsin eikä päästänyt irti. Seurueen muista miehistä kukaan ei reagoinut mitenkään. Tilanne tuntui lähinnä piinalliselta ja naurettavalta. Kun pääsin irti, lähdin paikalta. Ammattiyhdistystoiminta jäi siihen minun osaltani. Tanssivat naiset joutuvat aika usein kokemaan kaikenlaista. Samaisessa yökerhossa työtoveri kertoi, että ruotsalainen tanssittaja yritti heti kohta suudella ja ehdotella hyttiin menoa.

Olen aika vähän liikuskellut piireissä, joissa kuvittelen naisten joutuvan helpommin jonkinlaisen ahdistelun tai häirinnän kohteeksi. Koska minullakin on silti nämä kokemukset, päättelen, että häirintä on varmaan yleistä. Lapsella tai kokemattomalla nuorella ei ole keinoja. Ei riitä, että ’siperia opettaa’. Vanhempien on valmennettava tyttäriään ja ohjattava poikiaan. Nuorten netin käyttöä on seurattava. Itsepuolustuskurssit ovat hyödyllisiä, minäkin kävin sellaisen aikuisiällä. Kaikesta häirinnästä ei voi pelkästään miehiäkään syyttää. Ehkä naisissakin on härnääjiä, jotka käyttävät joissakin tilanteissa väärin seksuaalista valtaansa.

PS. Tuore uutinen nettilehdestä: Uimahalleissa ’eksyillään’ naisten suihkuhuoneen puolelle ja altaalla tiiraillaan.

vanhastaan loppiaispyhä oli jouluajan loppu – tosin lopettajaisina on pidetty myös Nuutinpäivää. loppiaisen kristillinen sisältö on vaihdellut vuosisatojen aikana ja eri kirkkokunnissa. keskiajalta lähtien sitä on läntisissä kirkoissa vietetty ”kuninkaiden kumarruksen juhlapyhänä” eli itämaan tietäjien Beetlehemin vierailun muistoksi.

edellisen kerran loppiainen sekularisoitiin lauantaiksi Suomessa 1970-luvulla ja palautettiin vanhalle paikalleen 1993 arkipyhäksi. nyt loppiainen on jauhautumassa taas työelämän rattaisiin. saa nähdä miten suuri tuottavuusloikka tästä nyt seuraa. keskustelua loppiaisestakin hallitsevat nykyään työelämän ehdot ja kauppojen aukiolo.

koska työelämä on taakse jäänyttä aikaa meille, olemme vapaita pitämään loppiaisemme pyhänä  6. tammikuuta jatkossakin. ja loppujen lopuksi pyhää on se, minkä pyhänä pidämme.

Ylen Teemalla on esitetty syksyn aikana kaksi kautta hienosta ranskalaisesta tv-sarjasta Tapahtukoon sinun tahtosi. Se on aikalaistarina katolisen kirkon pappisseminaarilaisista, joiden kamppailua kutsumuksensa kanssa opiskeluaikana ja vasta valmistuneina kirkon työntekijöinä sarja kuvaa aidosti ja pieteetillä. Sarja koskettaa syvästi  kirkon sisäpiirien valtataistelua, paavin asemaa Vatikaanissa, kirkon taloudellisia ongelmia ja eettisiä ongelmia, joita vanhoilliset pyrkivät piilottamaan.

Minulle sarjan seuraaminen on ollut äärettömän kiintoisaa ja terapeuttista. Väitän, että näin syvällistä ja hienosti toteutettua kuvausta aidon hengellisen kutsumuksen ja kirkon valtarakenteiden ristiriidasta ei ole tehty aiemmin. Sarjan toteutus antaa toivoa vanhoillisen ja luutuneen kirkon uudistumisesta nuorten työntekijöidensä mukana. – Sarjan kaksi kautta  uusitaan Teemalla 28.12. alkaen ja kolmas kausi on nähtävissä Yle Areenassa. 

Kuva LuontoPortin sivustolta

Istumme sunnuntaiaterialla ikkunan ääressä, kun huomioni kiinnittyy pihavaahteran rungolla häärivään pikkuiseen lintuun. Sen vatsa on valkoinen ja selkä puun rungon värinen, ruskean ja harmaan kirjava. Huomioni herätti linnun tapa tutkia runkoa järjestelmällisesti puoleen väliin, sitten se pudottautuu äkisti alas ja aloittaa saman vikkelän kiipeilemisen. LuontoPortin sivustolta laji oli helppo tunnistaa liikkumistapansa perusteella: puukiipijä. Mitenkään erityisen harvinainen se ei Etelä-Suomessa ole, mutta pihassamme tuota en ole nähnyt aiemmin. Lajin  muuttoaika on normaalisti syys-lokakuussa, mutta tämä yksilö ainakin on myöhästynyt lähdössä ja tuuminee, että tarkeneehan täälläkin.

Kuulen maailman kiihkeän kohinan. Kansainvaellus Eurooppaan jatkuu. Tyhjät tilat täyttyvät tulijoista, vielä tänään jotkut jaksavat huolehtia, että tulijat rekisteröidään ja ruokitaan. Entä huomenna, ensi viikolla, jouluna? Ensin toivotellaan avosylin tervetulleeksi. Kohta vapaan liikkumisen idea osoittautuu naiiviksi hyväuskoisuudeksi. Alkaa nousta piikkilanka-aitaa rajoille, kun kura roiskahtelee Euroopan kasvoille. Pommit räjähtelevät . Uskonkiihkoiset, kuolemaa kaihtamattomat kylvävät pelkoa ja kuolemaa. Demokratiat tärähtävät hereille järkyttymään, paheksumaan ja tuudittelemaan, ettei meillä ole hätää. 
Ei ole hätää, kunnes on.

Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.    

Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.

Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.

Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.  

Leidi T ja minä olimme katsomassa Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa. Päivänäytöksessä, kuten tavallista, oli parikymmentä mummokansalaista ja muutama nuorempi. Tennispalatsin aulatilat  olivat kokeneet täydellisen mullistuksen: ensin piti etsiä ovea, josta pääsi sisälle, sitten lipunmyyjää ja lopuksi vielä esityssaliakin. Lähtiessä sammutettiin jostain syystä salin valot kesken poistumisen ja mummot saivat haparoida portaita alas pimeässä. Onneksi kukaan ei kompuroinut. Kuulin, kun  muuan mummo kertoi toiselle, että elokuva oli kuin muinoin Helsingin pommituksissa.

Olen lukenut Katja Ketun romaanin, joten juoni ei ollut yllätys minulle. Kiinnosti tietysti mitä Jokinen oli ottanut mukaan, miten elokuvallisesti tarinan kertominen onnistui ja miten näyttelijät suoriutuivat osistaan. Elokuva oli raju ja siten kokemus rankka. Katsoja ei saanut hermolepoa missään vaiheessa, suvantopaikkoja ei juuri ollut. Arvasihan sen mennessään, että sota on sotaa, mutta täyslaidallinen sitä lajia, äänitykit nupit kaakossa puolitoista tuntia, oli kyllä aika kamalaa.

Krista Kosonen oli täydellinen kätilön roolissaan, pohjoisen murrekin luontui uskottavasti. Kätilön veljenä P-P Petelius oli myös todella hyvä. Tommi Korpela leirin saksalaiskomentajana oli suorastaan hyytävä. Toteutus pani ajattelemaan, etteivät näyttelijät totisesti päässeet helpolla tässä elokuvassa – joten mitäpä katsojan kannattaa valitella pehmustetussa tuolissaan. En suosittelisi herkälle katsojalle.