Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.
Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.
Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.
Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.
Näistä huomioista nousi erityisesti esiin yksi.
Thaimaassa parikymmentä vuotta sitten televisio.ohjelmien visailukisailut olivat mielestäni ihan tyhmiä. Ilta illan jälkeen niissä oli kilpailijoina ja vetäjinä samoja naamoja eri kanavilla eri ohjelmissa. He näyttivät vain vaihtavan vuoroa osallistujasta vetäjäksi kilpailun mukaan. Suurin osa vielä näytteli erilaisissa sarjoissa eri kanavilla, koko ajan vähintään parissa sarjassa, tai sitten johtivat jotain talk showta.
Silloin ajattelin, että onneksi SUomessa oli sentään kunnon ohjelmia ja visailuihin sentään osallistui lukuisa joukko ihan eri ihmisiä.
Nyt Suomessa ollaan tultu tuohon samaan, vähän jälkijunassa. Amerikan mailta tämä trendi ilmeisesti alkoi. Vähän hihittelen mielessäni sitä, kuinka myöhään suomalaiset näihin juttuihin siirtyivät, me, jotka luulemme olevamme kehityksen kärjessä…
Kommentin jätti mm · tiistaina 3. marraskuuta @ 23:15
mm
Niinkö se meneekin, että kaikkialla maailmassa kunkin maan samat pyörivät estradeilla. Ihmettelen vielä enemmän. Tämäkö naamaruletti riittää ihmisille viihteeksi? Mitä se on, että toisten tekemiset ja elämät niin kovasti kiinnostavat? Ei ihme, että ihmiset innostuvat valtavasti, jos jostain putkahtaa esiin uusi, tuore naama.
Olen taas katsonut Vain elämää ja yhden jakson Putoustakin. Viimeksi mainittu on kyllä käsittämättömän huono viihdeohjelmaksi. Musiikista ja psykologiasta kiinnostunutta ihmistä Vain elämää-ohjelman konsepti ruokkii monipuolisemmin, se jopa yllättää sillä tavoin, että musiikillinen ’samanaama’ paljastuu paljon julkisuuden antamaa kuvaa monitahoisemmaksi persoonaksi ryhmäprosessissa, jollainen viikon kuvaussession aikana tapahtuu. Huonosti tunnen kevyen musiikin genreä tosin, mutta ainahan hittejä jossain kuulee.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 4. marraskuuta @ 11:07