Leidi T ja minä olimme katsomassa Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa. Päivänäytöksessä, kuten tavallista, oli parikymmentä mummokansalaista ja muutama nuorempi. Tennispalatsin aulatilat  olivat kokeneet täydellisen mullistuksen: ensin piti etsiä ovea, josta pääsi sisälle, sitten lipunmyyjää ja lopuksi vielä esityssaliakin. Lähtiessä sammutettiin jostain syystä salin valot kesken poistumisen ja mummot saivat haparoida portaita alas pimeässä. Onneksi kukaan ei kompuroinut. Kuulin, kun  muuan mummo kertoi toiselle, että elokuva oli kuin muinoin Helsingin pommituksissa.

Olen lukenut Katja Ketun romaanin, joten juoni ei ollut yllätys minulle. Kiinnosti tietysti mitä Jokinen oli ottanut mukaan, miten elokuvallisesti tarinan kertominen onnistui ja miten näyttelijät suoriutuivat osistaan. Elokuva oli raju ja siten kokemus rankka. Katsoja ei saanut hermolepoa missään vaiheessa, suvantopaikkoja ei juuri ollut. Arvasihan sen mennessään, että sota on sotaa, mutta täyslaidallinen sitä lajia, äänitykit nupit kaakossa puolitoista tuntia, oli kyllä aika kamalaa.

Krista Kosonen oli täydellinen kätilön roolissaan, pohjoisen murrekin luontui uskottavasti. Kätilön veljenä P-P Petelius oli myös todella hyvä. Tommi Korpela leirin saksalaiskomentajana oli suorastaan hyytävä. Toteutus pani ajattelemaan, etteivät näyttelijät totisesti päässeet helpolla tässä elokuvassa – joten mitäpä katsojan kannattaa valitella pehmustetussa tuolissaan. En suosittelisi herkälle katsojalle.