Kyllästymiseen asti ennakkoon mainostetun Ylen ykkösen lanseeraamaa rikossarjaa Sorjonen on nyt katsottu yhdessä  kolme osaa. Kolmannen jakson jälkeen vilkaisimme toisiimme kulmat koholla.  – Oikein ’nordic noiria’, hymähdin.  – No joo, hypetys on kyllä ollut melko aiheeton, murahti Toinen.  – Kun ei vain nouse lentoon eikä ota mukaan, lisään.

Mikä siinä on, että suomalaiset eivät osaa rikossarjoja? Onko vika rytmityksessä, näyttelijätyössä, roolituksessa vai kässärien kökköyskö vaivaa? Päähenkilö mutisee ja haroo päätään.  Tarina ei istu maisemaan, Lappeenranta jää kulissiksi, vaikka Luukkaansalmen silta ja Kaukaan tehtaan siluetti ovatkin komeita.

Pääkaupunkiseudun näyttelijäkaarti ei taivu luontevaan mie-sie-puheeseen. Mistä näitä näyttelijöitäkin tulee, jotka eivät osaa edes artikuloida niin, että puheesta saisi selvää. Onneksi ammattitaitoisiakin on mukana: Anu Sinisalo, Kristiina Halttu ja Janne Virtanen, esimerkiksi. Jos ei tämä tästä kummene, on palattava taas netflixiin.
 

Mikkelinpäivän messu oli kotikirkossamme rakennettu huomioimaan erityisesti lapset. Revontulet-lapsiryhmä lauloi kirkkaasti ja voimallisesti enkelilauluja Eija-kanttorin jammaillessa pianolla. Kristiina-pappi saarnasi selkokielellä ja havainnollistaen päivän tekstistä. Kirkkoväärtiryhmän lapsia toimi tekstinlukijoina ja kynttilän sytyttäjinä. Messun päätöslaulu Samuli-papin pasuunan soittoineen kirvoitti taasen spontaanit aplodit kirkkoväeltä. Eläväistä oli muutenkin; lapset kommentoivat ääneen näkemäänsä pitkin messua ja sipisivät ehtoollisjonossa ottavatko leivän vai siunauksen. Entisvanhainen pönötys ja juhlavailmeinen synninmurhe on kirkonmenoista kaukana, ainakin meidän kotikirkossamme.

Niin, enkeleistä. Mikkelinpäivä on saanut nimensä enkeli Mikaelin mukaan (kuten kai Mikkelin kaupunkikin). Raamatussa muutamia enkelihahmoja mainitaan nimeltä eri yhteyksissä, erityisesti Mikael ja Gabriel, ja enkeleistä puhutaan yleisemminkin sekä UT:ssa että VT:ssa. Kotimaa-lehden viime numerossa on mielenkiintoinen artikkelikooste enkeliuskosta. 

Olli Seppälä (pastori, toimittaja) käsittelee enkeleiden ja lasten yhdistämistä Mikkelinpäivään. ”Lasten ja enkelien samastaminen voi tuntua hyvältä kasvatukselliselta idealta, mutta se on teologisesti vähintään arveluttava. – – Se tekee koko käsitteestä sadunomaista ja kytkee sen maailmankuvaan, joka ottaa ’ruumiittomat henkilolennot’ ongelmattomasti todesta. – – Ylienkeli Mikael ei ole millään tavoin lasten enkeli, vaan miehekäs johtajasoturi. – –  Enkelien ja lapsien niputtaminen tekee enkeleistä vaarattomia, niitä ei tarvitse ottaa todesta, ei pohtia aikuismaisesti saati kriittisesti.” Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo enkelihin ja kuusi prosenttia heistä sanoo nähneensä enkelin.  ”Enkeleillä on kulttuurinen tehtävä. Ne ovat arkkityypisiä hahmoja.”

Miikka Ruokasen (teol.tri) mielestä kristittynä oleminen ei vaadi uskoa enkeleihin. ”Raamattuun ei sisälly tarkkaa enkelioppia, mutta siellä olevan aineiston sekä kristittyjen vuosituhantisen kokemuksen nojalla kirkko uskoo enkeleihin, myös langenneisiin enkeleihin. – – – Ei ole mitään syytä luopua uskosta enkeleiden olemassoloon.”

Serafim Seppälän (fil.tri, ortodoksi) tuoreessa kirjassa Taivaalliset voimat esitellään juutalaisuuden ja varhaiskristilliyyden enkeliopetuksia. ”Kristillinen määritelmä enkelistä voisikin olla: Enkeli on Jumalan toiminnan, läsnäolon ja varjeluksen esikuva. Kristinuskon valtavirta hyväksyy modernin maailmankuvan ja yrittää soveltaa sitä omiin teologisiin näkemyksiinsä. Enkeleistä ja näkymättömästä todellisuudesta puhutaan monin eri tavoin ja monilla tasoilla. Joku vaatii kirjaimellisuutta, toinen tyytyy referoimaan oppineiden teologien enkelikäsityksiä, kolmas psykologisoi kaiken enkelipuheen, ja neljäs ajattelee puhuvansa runoutta puhuessaan enkeleistä. Yksiäänistä enkelikuoroa kirkossa ei ole. ”

Mitä minä ajattelen enkeleistä? Eihän mikään uskon piiriin kuuluva asia ole tiedon varainen. Saattaa olla että enkelien kaltaisia henkiolentoja on. En ole nähnyt enkeleitä paitsi unissani. En kuitenkaan pidä enkeleitä samalla viivalla satuolentojen (keijut, tontut, joulupukki) kanssa. Enkelit ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja ja teologeja, puhumattakaan parapsykologian tutkijoista. Jokin siinä kiehtoo ihmismieltä. On hyvä, että ihmisellä on muitakin ulottuvuuksia kuin tieteellisesti todistettua.

A-studiossa keskusteltiin viikolla asiallisen toimittajan, Jan Anderssonin johdolla kirkon avioliittokäsityksestä ja vihkimiskäytännöstä sekä tuoreesta piispainkokouksen asiaa koskevasta ohjeistuksesta. Koska keskustelijoina oli kolme pappia ja professori, pysyttiin akateemisella kohteliaisuustasolla eikä keskustelussa eksytty asiattomuuksiin tai inttämiseen. Rintamalinjat tulivat selväksi. Pohjimmiltaan on kysymys raamatun tulkinnasta, onko se kiveen hakattu (Mooseksen laki) ja kirkon tunnustuskirjoihin (Luther ym) tukeutuva – vai onko tulkinta ajassa elävää, yhteiskunnan muutosta reflektoivaa.

Perinteistä raamatuntulkintaa noudattavan kirkon opetuksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, josta seuraa, että kirkko voi vihkiä vain tämän näkemyksen mukaisen avioliiton, todettiin. Konservatiivinen tulkinta on muuttumaton, siitä on pidettävä kiinni. Virallisesti rekisteröidyt parisuhteet voidaan siunata rukouksella. On mahdollista, että kirkon työntekijät, siis myös papit, voivat elää rekisteröidyssä parisuhteessa – vaikka osa seurakuntalaisia ei sitä hyväksyisi. Keskustelussa kävi ilmi, että kirkkojärjestys, jonka mukaan vihkiminen tapahtuu, ei ole myöskään yksiselitteinen, mistä johtuu, että osa papeista katsoo voivansa vihkiä samaa sukupuolta olevan parin silläkin uhalla, että joutuu tilille piispan ja tuomiokapitulin edessä. He myös kokevat näin kuuluvansa kirkon muutoksen eturintamaan. 

Seurakuntalaisena ja entisenä kirkon työntekijänä ymmärrän erilaisia esiin tuotuja perusteluja. Mielestäni keskustelijat olivat vilpittömiä näkemyksissään. Kuten naispappeus, tulee tämäkin asia jakamaan mielipiteitä kirkon jäsenissä. Pahimmassa tapauksessa ajassa elävää raamatuntulkintaa edustavat joutuvat konservatiivien tuomion kohteeksi, ja kirkko ajautuu niin erilleen yhteiskunnan muutoksesta, että menettää sekä jäseniään että merkitystään kristittyjen yhteisönä. Monen mielestä näin on jo tapahtunut. Voi vain yhtyä toimittajan loppukaneettiin: toivotaan, että kysymyksessä löydetään fiksu ratkaisu.

Tämänpäiväisen viikkolehden artikkeli kertoo, että Suomessa on yksi lääkäri 262 asukasta kohden. Lääkärinvirkoja maassa on täyttämättä 4,4{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}, eivätkä kaikki avoimet virat ole syrjäseuduilla. Samaan aikaan 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} lääkäreistä on työttömänä. Osa tekee vääriä töitä väärissä paikoissa tai tuijottelee tietokoneen tiimalasia. Lääkäriliitto haluaa supistaa lääketieteellisen tiedekunnan aloituspaikkojen määrää. (Mikko Huotari, Suomen Kuvalehti, 17.06.16.)   

Kuljin taannoin paikallisen terveyskeskuksen käytävää, jossa oli lääkäreiden ja hoitajien vastaanottotiloja. Oven pielet kertoivat missä nykyään systeemin puolella mennään: lääkäreinä Natalia, Stefano, Tatiana ja Ahmed; hoitajina Mervi ja Eila. Vuodeosaston potilasta työnteli aulan läpi tumma hoitaja. Näin pääkaupunkiseudulla.

Aamun Hesari tarjosi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa luettavaa. Laura Saarikosken Merkintöjä-kolumni Amerikan presidentinvaalien ehdokastaistelun sukupuoliasetelman tiimoilta ja Paavo Teittisen terävä analyysi tasa-arvokysymyksestä niin poliitiikan kuin mediankin näkökulmasta, esimerkiksi. ”Li Andersson ja Elina Lepomäki havainnoillistivat jälleen kerran, miten ongelmallista median suhtautuminen naispoliitikkoihin usein on.”

Olen jo pitkään ollut raivoissani siitä vähättelevästä, tytöttelevästä ja esineellistävästä asenteesta, joka ilmenee erityisesti ukkoutuneiden poliitikkojen ja toimittajien sanavalinnoissa, kun he kommentoivat naispoliitikkojen tekemisiä tai sanomisia, jopa ulkonäköä. Pahin pesäke on TV-ykkösen perjantain Pressiklubi, johon Ruben Stillerin myötävaikutuksella on pesiytynyt kokeneiden miestoimittajien kaarti. Oi sitä ylenkatseellisen setämäisyyden määrää, joka tihkuu nuorta naispoliitikkoa vastaan, kun hänet on kutsuttu paikalle. Taatusti myös eduskunnan hallituksen nuorempi  naisedustajisto ja erityisesti naisministerit ovat saaneet osansa näiden väinämöisten mielipidevallasta.  

Kiitos Paavo Teittinen, arvostan analyysiasi. Surkeaa, ettei mediassa yleisemmin tajuta, että kokemuksen määrä ja sukupuoli ei ole tässä ajassa enää se ainoa oikea mittari, jolla politiikan teon tuloksia ja ajattelun terävyyttä mitataan? Onko kokemuksen marinoiman miesedustajiiston ajantaju hämärtynyt, kun eivät tajua, mitä aikaa eletään? Totisesti, naisedustajan paras puoli ei ole takapuoli, vaan ajatusten, reaalielämän tajun ja näkemysten oikea kohtaanto.

Ukkopuolueeksi nimesi itse  Ilkka Suominen oman puolueensa, jolla ei vieläkään ollut ’munaa’ valita naista puheenjohtajakseen. Tukeeko vasemmistoliiton hyväveliverkosto vastavalittua Li Anderssonia tehtävässään, vai käykö hänelle kuin Mari Kiviniemelle keskustan ukkokaartin toimesta muinoin, jää nähtäväksi. Myötätuulta toivon!  

1

Useampikin taho on pitänyt Angry Birds-elokuvaa rasistisena ja maahanmuuttovastaisena. Red suhtautuu epäluuloisesti lintusaarelle saapuviin possuihin, vaikka porsaat käyttäytyvät mitä ystävällisimmin. Redin ennakkoluulot osoittautuvat oikeiksi, possut ovat umpikieroja valloittajia. Sota alkakoon. – – – Kun vauhtiin on päästy elokuvasta on löytynyt myös terroristeja, natsisymbolismia ja Yhdysvaltain sotahulluuden ihannointia.

– Mitä tuohonkin nyt sanoisi, itse elokuvaa näkemättä. Vaikka, no huhhuh. Ettei vain kateus puhuisi. Ehkä olisi aiheellista tarkastella myös japanilaisia, kiinalaisia ja amerikkalaisia animaatioita, jos vaikka.

2

Nuori ensisynnyttäjä kuoli hätäsektion jälkeiseen massiiviseen verenvuotoon Helsingin Kätilöopiston sairaalassa. Hoitovirheperustainen rikosilmoitus on tehty ja oikeudenkäynti on meneillään. Uutisen mukaan jouduttiin hätäsektioon, jonka jälkeen äidin tila romahti.

– Tämä ei pitäisi olla mahdollista, mutta tapahtui silti. Syytteessä oleva hoitohenkilöstö kiistää tietenkin syyllisyytensä. Hoitajat ja lääkärit ovat toki ihmisiä vain, mutta ilmeistä on, että kohtalokkaita virheitä on tehty.

No, olipa kerran taas perjantai kolmantenatoista päivänä kevätkuuta. Sekö vai mikä mahtoi saada Ylen ykköskanavan perjantaiohjelman toimittajauntuvikot tarttumaan raskaan sarjan aiheeseen. Ja ketäpä siellä olikaan haastateltavan tuolissa: naurullaan kuolemaa härnäävä ’jääräpäänainen’ – ja vanha kunnon kommunistiveijari, ent. europarlamentaarikko, joka on jo useammassakin tv-ohjelmassa käynyt avautumassa poikansa kuolemasta ja puhumassa aktiivisen eutanasian laillistamisen puolesta. Ohjelma sisälsi myös hyvin tehdyn lyhytdokkarin Kunnes kuolema meidät erottaa, ja obduktiolääkärin haastattelusta poimittua faktaa ihmisruumiista kuoleman jälkeen. Monelle nuoremmalle katsojalle ruumiin kuoleman faktat saattoivat olla yllättäviäkin. Kommenttipuheenvuoroja saivat sairaalapastori, psykologi, Exitus-yhdistyksen puheenjohtaja sekä muuan naiskuoro, joka hymisi aiheeseen liittyvää musiikkia. Ohjelman parasta antia oli herkistelemätön, ennakkoluuloton, kunnioittava suhtautuminen aiheeseen.

Kuolemasta voi puhua kansojen mittakaavassa sotien tai katastrofien kautta tai yksilöä kohtaavien fataalien sairauksien, onnettomuuksien kautta. Helpointa lienee kuoleman tilastollinen tarkastelu. Asiaa voi lähestyä myös filosofisesta tai teologisesta näkökulmasta. Läheisen kuolema on ihmiselle kokemuksellisesti väkevä tilanne, sen jättämä suru saattaa olla ajallisesti pitkä, yksilöllisin muodoin ilmenevä prosessi.

Aiheen nosto keskusteluun on tärkeää, sillä kuolemalla on yhä tabuluonne. Siksi kuoleman kohtaaminen erityisesti ennen tilastollisesti keskimääräistä elinikää on ihmiselle järkytys. Oman kuolemansa tapaa voi toivoa, joskus toive toteutuukin, mutta kohtalo on lahjomaton.  

Miksi elämä menee niin kuin menee, voisiko se mennä toisinkin? Mitkä ovat ne kohdat, joissa valinta tehtiin? Entä, jos olisi lähtenytkin eri suuntaan? Tai lähtisi nyt? – Kävimme pitkästä aikaa Kansallisteatterissa. Edellinen teatterikokemus siellä oli aika masentava. Taisin julistaa hiukkasen mahtipontisesti, että laitosteatteri on kuollut. Kunnes Paavo Westerberg kirjoitti ja ohjasi Mahdolliset maailmat.

Draama on hienosti rytmitetty, liikkuu ajassa eteen ja taakse ja viipyy käänteentekevissä hetkissä. Se koskettaa katsojaa, koska on niin aito, niin paljastava. Se tulee suorastaan iholle, ennen muuta Eero Ahon fantastisen upean roolityön takia. Ahoa on nähty televisioteatterissakin, mutta vasta perinteisellä näyttämöllä hänen räjähtävä energiansa, karismaattinen eläytyminen näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja henkilönsä nahkoihin on oikeassa elementissään.

Perjantai-iltana katsomontäyteinen yleisö eli hienosti tarinan mukana ja palkitsi ensemblen myrskyisin aplodein. Aluksi vierastin hiukan kameran ja screen-kuvan käyttöä ja filminpätkiä, aika pian siihen kuitenkin tottui niin, että se ikään kuin kuului asiaan. Sitä jäin miettimään, mistä tv-elokuvasta idea näyttelijän alastijuoksusta teatterin ympäri oli lainattu, yleisössä filminpätkä herätti tietysti suunnatonta hilpeyttä. Toinen naurua nostattanut kohtaus oli pariterapiaistunto. Ehkäpä monet tunnistivat siinä itsensä.   

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.