Aamun Hesari tarjosi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa luettavaa. Laura Saarikosken Merkintöjä-kolumni Amerikan presidentinvaalien ehdokastaistelun sukupuoliasetelman tiimoilta ja Paavo Teittisen terävä analyysi tasa-arvokysymyksestä niin poliitiikan kuin mediankin näkökulmasta, esimerkiksi. ”Li Andersson ja Elina Lepomäki havainnoillistivat jälleen kerran, miten ongelmallista median suhtautuminen naispoliitikkoihin usein on.”

Olen jo pitkään ollut raivoissani siitä vähättelevästä, tytöttelevästä ja esineellistävästä asenteesta, joka ilmenee erityisesti ukkoutuneiden poliitikkojen ja toimittajien sanavalinnoissa, kun he kommentoivat naispoliitikkojen tekemisiä tai sanomisia, jopa ulkonäköä. Pahin pesäke on TV-ykkösen perjantain Pressiklubi, johon Ruben Stillerin myötävaikutuksella on pesiytynyt kokeneiden miestoimittajien kaarti. Oi sitä ylenkatseellisen setämäisyyden määrää, joka tihkuu nuorta naispoliitikkoa vastaan, kun hänet on kutsuttu paikalle. Taatusti myös eduskunnan hallituksen nuorempi  naisedustajisto ja erityisesti naisministerit ovat saaneet osansa näiden väinämöisten mielipidevallasta.  

Kiitos Paavo Teittinen, arvostan analyysiasi. Surkeaa, ettei mediassa yleisemmin tajuta, että kokemuksen määrä ja sukupuoli ei ole tässä ajassa enää se ainoa oikea mittari, jolla politiikan teon tuloksia ja ajattelun terävyyttä mitataan? Onko kokemuksen marinoiman miesedustajiiston ajantaju hämärtynyt, kun eivät tajua, mitä aikaa eletään? Totisesti, naisedustajan paras puoli ei ole takapuoli, vaan ajatusten, reaalielämän tajun ja näkemysten oikea kohtaanto.

Ukkopuolueeksi nimesi itse  Ilkka Suominen oman puolueensa, jolla ei vieläkään ollut ’munaa’ valita naista puheenjohtajakseen. Tukeeko vasemmistoliiton hyväveliverkosto vastavalittua Li Anderssonia tehtävässään, vai käykö hänelle kuin Mari Kiviniemelle keskustan ukkokaartin toimesta muinoin, jää nähtäväksi. Myötätuulta toivon!