mitä en tule kulkijana kaipaamaan ovat nämä tuuliset asemalaiturit. betoniin liiskaantunutta räkää, viimassa kieriviä roskia, tupakannatsoja. kun juna lähtee, laituri autioituu hetkeksi, alkaa odottaa seuraavaa, joka ensin tulee.

juna kulkee maisemassa: päivä valostuu ja hämärtyy, metsänlaita vaihtuu peltoaukeaan ja takaisin, pakkaspuut vilahtavat ohi, lumiset niityt lepäävät siinä hetken. maisemaa voi kaivata.

jatkumo: juna kulkee ohi. aina ohi. taivas kulkee mukana, pilvet lipuvat junista  riippumattomaan suuntaansa. vastaantuleva vaunuletka kohahtaa ikkunan takana, juna huojahtaa.

junassa istuja vaistoaa lapsen uteliaan katseen käytävän toiselta puolelta, se ei pakene,  lapsi vastaa hymyyn. aikuisen katse väistelee aikuista, livahtaa ohi, lusmuilee vaivihkaa.  voisimmehan mekin hymyillä -?

junan ikkunasta se selviää, mikä ero on metsällä ja puupellolla – ja mitkä kuuluvat yhteen,  virta ja silta sen yli.

rata on mies, miehen syöksyvoima, suoraan maalia kohti. tie on nainen, hulmuava nauha, mutkikas, maisemaa myötäilevä. rata miellyttää minua päämäärien takia. tie on elämäni.

radanvarren talo kylmillään. sen huurteiset silmät, portailla rikkumaton kinos. kauempana talo elää, ikkunoissa valot, savukiehkura piipunnokassa. lapio nojailee porraspieleen, pihapolku luotu  auki postilaatikolle.

(teksti  junamatkamuistiinpanoistani kymmenen vuoden takaa )