Syyriassa jatkuu oman maan silmitön tuhoaminen kolmatta vuotta terrorismin nitistämisen nimellä. Ukraina yrittää panna itäosissa kapinoivat separatistinsa järjestykseen, ja veri vuotaa.  Tuhannet afrikkalaiset uivat henkensä kaupalla Eurooppaan ja juuttuvat Lampedusan saarelle vailla toivoa paremmasta elämästä, josta haaveilivat. Muualla muun muassa tätä.

Meillä, jotka  olemme onneksemme kauempana näistä kriisinäyttämöistä, alkaa kolmen kuukauden poikkeustila, jolloin kaikki tapahtuu Kesän ehdoilla. Kesäapulaiset ilmaantuvat liike-elämän rattaisiin, joiden on pakko pyöriä, vaikka ammattitaitoinen henkilökunta poistuu nauttimaan ansaitusta lomastaan. Terveyssysteemi nilkuttaa puoliteholla. Opinahjot seisahtavat totaalisesti, kunhan ovat ensin seuloneet halukkaista tuleviksi opiskelijoiksi kelpuuttamansa.

Koska virallisempi puoli vakituista elämänjärjestystä maassamme on kesämoodissa, onkin tyhjiöön kehittynyt kokoyönkukkujaisia ja festareita, joihin voi mennä tungeksimaan kulttuurin tai ajanvietteen nimissä. Osa väestähän tietysti hengailee luonnossa ja rannoilla, rillailee mökeillään tai purjehtii vesillä ilman sen kummempaa aktiviteettia. Tv tarjoaa vain uudelleen lämmitettyjä tähteitä, sääennusteet voi katsoa netistä.  – Mitähän tekisi?

Ajatus tuntuu riemukkaan ihanalta: päästä saareen neljäksi päiväksi kirjoittamaan. Ei pelkästään liikahdus, vaan lähtö, meri ja satamasta irtoaminen, saari kallioineen sallimassa outojen rantautumisen, ja ne ihmiset. Ehkä sadetta ja tuulta tai sitten aurinkoa, mutta saari.

Eilen posti toi Kirjallisuusterapia-lehden. Se on lähetetty siksi, että tahtoivat siihen katkelmia viimekeväisen kirjoitusrupeaman tuotoksestani Saarifragmentteja. Tuntuu oudolta katsoa tekstiään yhteydessä, johon se ei ole pyrkinyt. Kuin sen olisi tehnyt joku toinen.

Sellaista on kirjoittaminen. Tässä näin, syntyessään, sanat ovat tuttua ja luonnollista kuin hengitys, mutta kun teksti tulee näkyviin jossain muualla, se on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Sanat eivät tule koskaan valmiiksi eikä niitä lähdettyään voi kutsua takaisin.

Ja nythän se näkyy mihin mennään puoluepolitiikassa, kun naiset saadaan siivottua pois kentältä. Kiitos vain demarit, veitte kansalta pätevän, fiksun ja edustavan talousministerin ja toitte tilalle Soinin kanssa samaa kaliiberia olevan hyvinvointiekspertin. Kyllä on Päivi Räsänen nyt ahtaalla mieshegemonian puristuksessa. Niinpä se on, että miehet miekkailevat mieluusti omassa sarjassaan.

Nimim. Äänestäjä tasa-arvon mallimaasta

Osuin linkin kautta keskusteluun nettiavautumisesta. Jos blogi kerran on sama kuin nettipäiväkirja, voiko siihen siis oksentaa sisäiset tai muista johtuvat pahanolontunteensa yhtä sensuroimatta kuin omaan salaiseen päiväkirjaansa, tätä pohdittiin.  

Ei pitäisi, vaikka voikin. Ratkaiseva ero on siinä, että henkilökohtainen päiväkirja on tarkoitettu vain itselle dokumentiksi tai purkuväyläksi – mutta blogi on julkinen dokumentti. Ei kukaan halua nuuhkia toisen oksennuksia. On tervettä miettiä mitä sanoo ja miten. Ja nyt en siis tarkoita, ettei pahasta olosta tai ikävistä asioista voisi julkisestikin kertoa. Kertomisella voi olla merkitystä, kun se tehdään taiten ja maltilla.

Mielessäni blogissa avautumisen raja kulkee siinä, mikä on todellista elämää iloineen murheineen. Ei ole todellista, ettei mitään ikävää koskaan tapahdu, niin kuin ei sekään, että tullaan vain myötätuntoa ja päänsilitystä hakemaan. Asioita ei tarvitse paisutella, aidon kokoisina ne puhuvat syvimmin.

Ihmisten kokemusten kirjo on rajaton. Vertaistuen sanotaan olevan tärkeä silloin, kun jokin murtaa tasapainon elämässä. Tässä nettimaailma on tullut monelle eristyneelle ja kovia kokeneelle suorastaan pelastukseksi.

Pojantytär Murunen täytti kolmensa. Oh, oli niin wau-prinsessaa, vaaleanpunaista tylliä, tiaraa ja varpaankynsissä oikein glitteriä. Pikkuritari oli toisaalla mummonsa ja vaarinsa mukana, niin Muru sai haltuunsa koko näyttämön. Olen siis isoäiti, jota tässä nimenomaisessa ominaisuudessa  kutsutaan Mummeliksi.

Samalla kertaa olivat siinä hetken kaikki kolme elämäni miestä: Toinen, joka nukahti keinutuoliin, Esikoinen, joka kertoili myhäillen prinsessansa edesottamuksia ja Kuopus, joka kommentoi äitinsä sanomisia melko tylysti.

Olen siis äiti. Se on luultavasti elämäni tärkein ja antoisin positio. En pidä itseäni mitenkään erinomaisena äitinä. Olisiko oma-arvio ’kelpo’ tai jotain sen suuntaista. Mutta äidin sydän minulla on, ja siihen sattuu tylytys.  

Vaimo-positio on minulle vieras, en yleensä käytä sitä sanaa itsestäni, harvoin muistakaan tuntemistani naisista. Se nyt kuitenkin ilmentää naisen siviilisäätyä, jos sellaista jossain täytyy ilmentää. Yhä harvemmin onneksi tulee vastaan byrokratialomake, jossa pitää rastittaa joku naimisissa/naimaton/leski/eronnut -positio. Yhä muinaisfeministin herkkään korvaan särähtää, kun joku miesihminen sanoo tietyllä korostuksella: vaimoni. Samat miesihmiset myös kertovat keskenään mieluusti juttuja vaimon edesottamuksista, joista riittää hupia.  

Nykymaailmassa positio-ongelmaksi isoäiti-ikäisille saattavat muodostua aikuislasten parina kulkevat, jotka eivät ole kihlattuja, vaimoja tai aviomiehiä. Puoliso? Avopuoliso? Mietin, miten suuri joukko kulkee positiossa jonkun ’eksä’ tai ’sinkku’. Mikä olisi korrekti position ilmaisu, joka ei määrittäisi naista miehen kautta tai miestä naisen?

Gummeruksen Suuri sivistyssanakirja kertoo synestesiasta näin: ”ilmiö, jossa sama ärsyke aiheuttaa kahden eri aistin alaan kuuluvia aistimuksia”. Kognitiivinen psykologiahan näitä ilmiöitä tutkii ja kartoittaa.  Nettiystävä Vilukissi kommentoijineen kuvaa samaa ilmiötä käytännön sovelluksena. Värikästä elämää!

Kysymys on aivojen etulohkossa sijaitsevan pihtipoimun (cingulare cyrus) toiminnasta. En tunne asiaa henkilökohtaisesti erityisenä, numerot ovat minulle numeroita, kirjaimet kirjaimia ja nuotit nuotteja ilman niihin liittyviä erityisiä näkö-, haju-, maku-, kuulo- tai tuntoaistimuksia.

Aikajaksojen hahmotus kuviona sen sijaan toimii yleisemminkin.  Aluksi ajan digitaalinen numeromerkintä tuotti vaikeuksia. En pidä numeronäyttökelloista. Yhä sijoitan useimmiten näkemäni numeraalisen aikamerkinnän  kellotauluun mielessäni. Suorakaiteen muotoinen kellotauluhahmo toimii mielessäni myös vuoden kuukausien kanssa. Vuosi vaihtuu kahdentoista kohdalla ylhäällä, kevät- ja kesäkuukaudet ovat alakkain aina juhannukseen asti, josta alasuora alkaa. Syyskuulta kuukaudet nousevat ylös toista sivua.

Viikko alkaa mielessäni nousta alaoikealta maanantaista ja päättyy alas sunnuntaihin muodostaen soikion, jossa keskiviikko on ylhäällä. Siis vastapäivään, jostain syystä. Viikonpäivillä ei ole mielessäni värejä, mutta niillä on kullakin oma tuntu, luonne.

Tulee mieleen, että taidemaalareilla ja taiteellisesti lahjakkailla ihmisillä synestesiailmiön täytyy olla voimakas. Minä koen tunteet kyllä värillisinä ja niillä on myös ominainen tuntu.

Mitäpä tähän muuta voi kuin todeta, että ihmisen aivotoiminta on mysteeri, jossa on runsaasti variaatioita yksilöiden välillä. Voi sanoa meitä olevan moneksi.

Uutiset ovat kertoneet kahdeksan nuoren laskuvarjohyppyharrastajan menehtyneen lento-onnettomuudessa. Pääsiäisajan kärsimysteema todentui monessa kodissa ja ystäväpiirissä.

Hesarin pääsiäislauantain numero avasi poikkeuksellisesti kahden aukeaman verran erään ihmisen kärsimystietä. Liisa Ahti menetti tyttärensä ja lapsenlapsensa Bulevardin perhetragediassa sekä myöhemmin myös puolisonsa, joka menehtyi syöpään.

Jani Kaaron teksti oli journalismia parhaimmillaan, asiallisen myötäelävällä tavalla. Ei mässäilty traagisten tapahtumien järkyttämien lähiomaisten surulla. Katkeruuden jäänteitä ei pyritty piilottamaan, mutta ei niillä myöskään myymään juttua. Tapahtuman uutisointi kaksi vuotta sitten oli poikkeuksellisen paljon esillä ja ravisteli kaikkia. Varmaan monen mielessä on käynyt, miten osapuolten lähiomaiset ovat selvinneet surusta. Tätä kuvattiin hyvin surmattujen lähiomaisen kulmasta. Surutie on pitkä ja monivaiheinen.

Kerrotusta nousi kysymyksiä kriisiavun saatavuudesta ja siihen sisältyvistä vaikeuksista. Kun ihmiset joutuvat kohtaamaan ennakoimattoman, elämän perusteita järkyttävän tapahtuman, he tarvitsevat osaavaa ammattiapua alkaen shokkitilan ymmärtämisestä ja ensiavusta siinä, aina jälkiselvittelymahdollisuuksien asianmukaiseen huolehtimiseen.  Kyseisessä tapauksessa tapahtui valitettava katkos surmatyön uhrin omaisten kriisiavun järjestämisessä.

Kukin reagoi kriisissä persoonallisella tavallaan, siksi kriisiapu on ammatillisesti haastavaa. Joskus shokissa oleva omainen aluksi torjuu aggressiivisesti kaiken tarjotun avun, mutta myöhemmin kokeekin jääneensä ilman. Aina ei kriisiavun luonne ole yleisölle selväkään. Useimmat kriisiapuryhmät toimivat nimenomaan fataalin onnettomuuden tai kuolemaan johtaneiden tapahtumien välittömässä jälkihoidossa, ei uhkatilanteissa väliintulevina.

Toimin vuosia paikkakuntani vapaaehtoisessa kriisiapuryhmässä. Työn haasteista ja vaikeuksista muodostui hyvä käsitys. Ryhmä koostuu sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista, joille on järjestetty koulutus ja työnohjaus. Yhteistyö poliisin ja terveyskeskuksen ensiavun kanssa on oleellinen linkki. Kun kokee voineensa olla avuksi, se antaa motivaatiota toimintaan.

Kun jäseniä katoaa hiljaisena virtana ja väliin ryöpsähtäenkin, ja resurssipohja kutistuu, kirkossa kannetaan aidosti huolta toimintamuotojen kehittämisestä. Tendenssinä on kynnysten madaltaminen, pyrkimys ottaa huomioon eri väestö- ja ikäryhmien tarpeita ja mieltymyksiä. Kontaktikeinoja päivitetään, seurakuntalaisia pyritään saamaan mukaan kaikkiin toimintoihin. Osallistavuus onkin virkistänyt seurakuntien elämää.

Meidän seurakunnassamme osallistava kehityssuunta on merkinnyt vapaaehtoistoiminnan uutta nousua.Tuomasmessuja on järjestetty jo pitkään vapaaehtoisvastuulla. Viimeisin malli toteutuksessa on, että messua tekemään kokoontuu halukkaiden joukko  vähän ennen tilaisuuden alkua ilman etukäteisvalmistelua. Keskustan Katupappilasta on tullut seurakunnan arkiolohuone, jossa työntekijä on tavattavissa ja vapaaehtoiset kävijöiden juttukavereina.

Sunnuntain päämessussa tehtäviin valmennetut kirkkoväärtit toivottavat ovella tervetulleeksi, avustavat ehtoollisen jaossa, tekstien ja esirukousten luvussa, kolehdin keruussa ja kirkkokahvien tarjoamisessa. Lapsille siunattiin taannoin kirkkosaliin nurkkaukseen oma paikka, jossa saa puuhailla messun aikana. Messun jälkeen on paitsi kirkkokahvit nykyään myös saarnajatkot, jossa halukkaat voivat vaihtaa ajatuksia saarnateemasta papin kanssa.  

Jumalanpalvelusten elävöittäminen erilaisin keinoin taitaa olla päivän trendi.  Ja niinpä usein käy, että kun jostakin innostutaan, tapahtuu ylilyöntejä ennen kuin tasapaino löytyy. Saarnoja on yritetty elävöittää monenlaisin kikkakolmosin. Kesken hartaan ehtoollisliturgian seurakuntalaisia kehotellaan kättelemään toisiaan rauhantoivotuksin. Eilen väki sai ihmetellä nuorisopastorin murteellista esirukousta ja me-passiivin käyttöä, tyyliin ”me rukoillaan sua….”. Se oli monelle vanhemmalle yhtä vieraannuttavaa kuin kaanaankieli rippikoululaisille. Ajattelen, että messuun kuuluvat rukoukset voi saada elämänmakuiseksi myös hyvällä yleiskielellä.  

Vielä 1990-luvulla jumalanpalvelukset olivat seurakunnan työntekijöiden reviiriä. Diakonian, nuoriso- ja lapsityön päällikkönä piti olla pappi, vaikka työntekijät olivat hyvin koulutettuja alansa ammattilaisia. Osallistava kehitys on positiivinen suunta, mutta pelastaako se kirkon?

Elokuvateattereissa menee nyt Virpi Suutarin viehättävä dokkari Eedenistä pohjoiseen. Hyvin tehty dokumenttielokuva on usein vaikuttavampi kuin fiktiivinen tarina. Suutari käyttää tehokkaasti vanhojen parien karismaa taustana puutarhat, joita he ovat hoitaneet koko sydämellään. Puutarhat kertovat vanhusten rakkaudesta, surusta ja elinvoimasta.  Elokuvassa on myös miespari ja lapsi sekä isovanhempiensa luona asuva nuorukainen. Elokuvan alastonkohtaukset tuntuvat kuuluvan saumattomasti paratiisi-ideaan. Toki puutarhat kesä- ja syyshehkussaan ovat viehättäviä, mutta vahvempi viesti tulee vanhojen parien keskinäisen hiljaisen arkionnen kautta, josta ei särmääkään puutu.

Katsoimme elokuvan Leidiporukalla ja olimme yksimielisen ihastuneita. Kinopalatsin päivänäytöksestä poistui poikkeuksellisen runsaasti ikäistämme ja vanhempaakin yleisöä hyvillä mielin.   

Leffakerhossa saimme koko kolmevuotisen kerhoaikamme raastavimman katsojakokemuksen skottiohjaajan Lynne Ramsayn elokuvatarinaksi muokkaamasta  Lionel Shriverin romaanista Poikani Kevin (Britannia/USA 2011). Elokuva oli määritelty psykologiseksi trilleriksi, ja kerhogurumme Timo kehui erityisesti pääosan esittäjää, Tilda Swintonia, joka tulkitsee mestarillisen paljaalla intensiteetillä äidin roolia.

Tilda Swintonin roolisuoritus olikin vertaansa vailla, mutta en olisi elokuvaa trilleriksi nimennyt, se oli äärimmäisen ahdistava tosielämän kuvaus masentuneen äidin ja esikoispoikansa suhteesta, jossa kaikki alkoi alusta asti mennä vikaan. Elokuva näytti pojan äitiään kiduttavana hirviölapsena, joka osasi pelata isän puolelleen. Perhekuvio oli ammattilaisen silmin katsottuna aivan sairas: äiti olisi tarvinnut hoitoa masennukseensa ja kehityshäiriöinen ja rajatilainen poika  psykiatrista väliintuloa. Ongelmaperheelle tyypillinen split-kuvio jylläsi vääjäämättömään ja kauhistuttavaan loppuun asti ilman, että kukaan kykeni tekemään mitään.

Mietimme kotimatkalla mikä osuus ahdistavuuteen oli sillä, että ohjaaja oli nainen. Hän halusi alleviivata äidin kärsimystä ja avuttomuutta raastavassa tilanteessa. Amerikkalaisten ja meilläkin uutisoitujen kouluampumistragedioiden syntyjuuria ei olisi piinaavammin voitu kuvata.