Ylen ajankohtaisohjelmat onnistuvat ärsyttämään katsojaa vähintään kerran viikossa. Ehkä ne pyrkivätkin siihen, mutta niin käy myös tahattomasti. Toimittajat heittelevät kysymyksiä haastateltaville kuin luita koiralle, ja kun koira hylkii omituisen muotoista luuta, toimittaja heittää tyytymättömänä saman luun uudestaan ja uudestaan. Kysymys muotoillaan usein niin, että se kuulostaa ilkeämieliseltä väitteeltä. Altavastaaja ajautuu kiistämään – ja katsoja kiusaantuu jankkaamisesta.

Taannoin arkkipiispalle tarjottiin soppaa, jonka toimittaja onnistui keittämään päiviräsäsen uutisoidusta lausahduksesta, jota hän ei itse asiassa ollut lausunutkaan, mutta mediapöhötys sai kuitenkin taas tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Voi voi, mitä tuommoiseen voi piispa sanoa. Toinen kaluttavaksi heitetty luu oli tietysti ajankohtaiset seurakuntavaalit, niistä ne samat: poliittisten tunnusten puute ja heikko äänestysprosentti. Ja vihon viimeksi tapahtunut perhesurma. Arkkipiispa ei voinut muuta kuin pahoitella ja tunnustaa avuttomuutensa.

Ylen toimittajatyön uskottavuus paranisi, jos ei heiteltäisi paikkansa pitämättömiä väitteitä. Jos kuunneltaisiin enemmän ja tivattaisiin vähemmän.  Ja kirkko tarvitsisi myös johtajia, joilla on selkeä mielipide ja rohkaisevaa sanottavaa. Nyt kuultiin vain avutonta mutinaa.

Katselin seurakuntavaalien ehdokaslistoja. Meillä listoilla on yleviä nimiä kuten Rakkaus ja Vastuu, Yhteisvastuu ja Elävä seurakunta. Poliittisesti aktiiveja on joitakin listoilla, muuten ei selviä mihin suuntaan kukin porukka yhteiskunnallisesti on kallellaan. Nyt joukkoon on ilmaantunut neljäs lista, Peruskristityt. Nimi yhdistää selkeästi ja osuvasti poliittisen taustayhteisönsä ja seurakuntamyönteisyyden.

Yhteistä kaikille listoille valtakunnallisestikin on huomattava eläkeläisten määrä. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta kuvastaa jotenkin myös seurakuntien elämään kuin myös vaaleihin aktiivisimmin osallistuvien ikäjakaumaa. Alle kolmekymppiset loistavat poissaolollaan näissä skaboissa. Äänestysikä on kyllä laskettu 16 vuoteen, mutta ehdokkaissa ei nuoria näy.  Äänestysprosentti jää yleensä alle 20. Valtavalle enemmistölle jäseniä näyttää olevan samantekevää kuka seurakunnassa asioista päättää.

Kirkon asema yhteisössä on vielä melko vakaa ainakin maaseudulla. Seurakuntien työn tulevaisuus kuitenkin huolettaa päättäjiä, sillä talouspohja rapautuu hiljalleen jäsenmäärän laskiessa erityisesti kaupungeissa. Kirkon moniportainen hallintorakenne hiippakuntineen, tuomiokapituleineen, kirkollis- ja piispainkokouksineen ja kirkkohallituksen toimikuntineen näyttäytyy kovin raskaana ja vie taloudellisia resursseja. Paikallisseurakuntien toiminta on kuitenkin se, joka jäsenten elämää koskettaa.  

Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ei ole pelkästään sen työmuotojen näkyvyydessä tai tuloksellisuudessa. Olemassaolollaan ja toimillaan kirkko voi vahvistaa arvopohjaa, jolle  yhteisöllinen elämä rakentuu.   

Elokuvakerholaisena ymmärrän elokuvan ja elämän eron. Klisee ’ei käy niin kuin elokuvissa’ kertoo elokuvasta sen, että onnellinen loppuratkaisu saattaa tyydyttää katsojaa hetken verran, mutta paljastaa viihteellisyytensä kohta tosielämän taustaa vasten. Toisinaan taas elokuvan tarina päättyy julmemmin kuin mihin katsojan sietokyky riittää. Silloin kuvotus saattaa jäädä filmin lopputekstien ja -musiikin yli leffateatterista poistuvan mieleen joksikin aikaa ja peittämään hyvää ja arvokasta, mitä filmi myös tarjosi.

Emmekö kuitenkin toivo elämämme prosesseihin enemmän onnellisia loppuja? Tarkoitan onnellisella jotain myönteistä: ristiriidan ratkaisua, myrskyn selkenemistä, katkeruuden sulamista, anteeksiantoa, vastauksia polttaviin kysymyksiin, totuuden paljastumista, rikkoutuneen eheytymistä, toivon löytämistä. Eihän onnellisuus ole pelkkiä kauneuselämyksiä ja ristiriidatonta harmoniaa. Ehkä onnellisuus syntyy vastakohtien kautta paljastuvan kokonaisuuden tajuamisesta.

Luomakunnan sunnuntain messu eilen kirkossamme tarjoili mahdollisuuden tutustua tekeillä olevan virsikirjan lisävihkon uusiin virsiehdotelmiin. Muutama oikein onnistunut laulu löytyikin. Ruotsin kirkon virsikirjasta suomennettuja oli useita, ne lienevät jo hyviksi havaittuja naapurimaassakin. Myös yksi kaanon, rukouslaulusäe ja rauhantoivotuslaulu oli tarjolla.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että suomennokset ja sanoitukset eivät olleet aina osuneet ihan nappiin eikä kaikkia supervauhdikkaita ja kiemuraisia sävelmiä ole selvästikään ajateltu suomalaisen kirkkoväen hartaanpuoleiseen laulutyyliin sopiviksi. Toivoisi, että tämmöisiä koelaulantoja kirkkorahvaalle järjestettäisiin eri puolilla Suomea ennen kuin lisävihkoihin jälleen kerran tarjotaan sinänsä raikkaita uusiovirsiä, jotka osoittautuvat mahdottomiksi omaksua ja jäävät käyttämättömiksi. Uutuuksista innostuvat kanttorit ja nuotinlukutaitoinen esilauluryhmä ei ehkä ole paras kokoonpano päättämään mihin vanhojen virsien poljentoon oppineen vanhemmanpuoleisen kirkkoväen veisuu taipuu.  

Kesän vakioaiheiden, sään ja kesämökkivieraiden ohessa on pöyhähtänyt muitakin kimurantikkaita aiheita. On paruttu jalkapallohuuman aiheuttamista vieroitusoireista. Lomakauden hiljeneminen ja koulujen alku ovat tuota pikaa otsikoissa. Paraikaa näkyy käyvän kuumimmillaan sukupolvisota. Mummot valittavat, kun eivät saa tavata lapsenlapsiaan, tyttäret ja miniät, toisinaan myös pojat, äyskähtelevät isoäitien edesottamuksista ja hallintapyrkimyksistä. Mielenkiintoista on, että papat ja vaarit pysyttelevät tästä kähinästä sivummalla. Viisautta vai nössöyttä, ken tietää.

Isovanhemmuus tuskin on muita ihmissuhteita vaativampi laji, samat perussäännöt siinä toimivat kuin yleisemminkin. Yksi niistä on: sitä niittää, mitä on kylvänyt. Sukupolvisodilla on yksi ominaispiirre: ne periytyvät, ellei niitä tietoisesti pyri perkaamaan. On parempi uhrata aikaa ja vaivaa keskinäisiin rauhanneuvotteluihin kuin katkaista suhteet kokonaan ja jumiutua syyttelemään toista osapuolta. Puolin ja toisin voinee sallia senkin, että virheitä tulee tehtyä. Sukupolvisota on tappava perintö – se näkyy parhaillaan myös kansojen välillä Lähi-idässä.

”Elämä on usein kuin kaoottisena tursuava vaatekomero. Ihminen rakentaa itselleen tilan, josta loppuu happi. Loppuu myös ilo ja käsitys tärkeysjärjestyksistä. Ihmissuhteissa määrä sekoittuu merkitykselliseen. Suhde itseen hämärtyy. Mikä minä olen?”

-Reetta Meriläinen, HeSa, kolumni 13.5.-14

*
”Jos luulet saaneesi jotain ilmaiseksi, et ole vielä saanut laskua.”

-Heikki Silván, yliviivainsinööri, toisinajattelija, kolumnisti; Sähkö & Tele -lehti 3/2014

Syyriassa jatkuu oman maan silmitön tuhoaminen kolmatta vuotta terrorismin nitistämisen nimellä. Ukraina yrittää panna itäosissa kapinoivat separatistinsa järjestykseen, ja veri vuotaa.  Tuhannet afrikkalaiset uivat henkensä kaupalla Eurooppaan ja juuttuvat Lampedusan saarelle vailla toivoa paremmasta elämästä, josta haaveilivat. Muualla muun muassa tätä.

Meillä, jotka  olemme onneksemme kauempana näistä kriisinäyttämöistä, alkaa kolmen kuukauden poikkeustila, jolloin kaikki tapahtuu Kesän ehdoilla. Kesäapulaiset ilmaantuvat liike-elämän rattaisiin, joiden on pakko pyöriä, vaikka ammattitaitoinen henkilökunta poistuu nauttimaan ansaitusta lomastaan. Terveyssysteemi nilkuttaa puoliteholla. Opinahjot seisahtavat totaalisesti, kunhan ovat ensin seuloneet halukkaista tuleviksi opiskelijoiksi kelpuuttamansa.

Koska virallisempi puoli vakituista elämänjärjestystä maassamme on kesämoodissa, onkin tyhjiöön kehittynyt kokoyönkukkujaisia ja festareita, joihin voi mennä tungeksimaan kulttuurin tai ajanvietteen nimissä. Osa väestähän tietysti hengailee luonnossa ja rannoilla, rillailee mökeillään tai purjehtii vesillä ilman sen kummempaa aktiviteettia. Tv tarjoaa vain uudelleen lämmitettyjä tähteitä, sääennusteet voi katsoa netistä.  – Mitähän tekisi?

Ajatus tuntuu riemukkaan ihanalta: päästä saareen neljäksi päiväksi kirjoittamaan. Ei pelkästään liikahdus, vaan lähtö, meri ja satamasta irtoaminen, saari kallioineen sallimassa outojen rantautumisen, ja ne ihmiset. Ehkä sadetta ja tuulta tai sitten aurinkoa, mutta saari.

Eilen posti toi Kirjallisuusterapia-lehden. Se on lähetetty siksi, että tahtoivat siihen katkelmia viimekeväisen kirjoitusrupeaman tuotoksestani Saarifragmentteja. Tuntuu oudolta katsoa tekstiään yhteydessä, johon se ei ole pyrkinyt. Kuin sen olisi tehnyt joku toinen.

Sellaista on kirjoittaminen. Tässä näin, syntyessään, sanat ovat tuttua ja luonnollista kuin hengitys, mutta kun teksti tulee näkyviin jossain muualla, se on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Sanat eivät tule koskaan valmiiksi eikä niitä lähdettyään voi kutsua takaisin.

Ja nythän se näkyy mihin mennään puoluepolitiikassa, kun naiset saadaan siivottua pois kentältä. Kiitos vain demarit, veitte kansalta pätevän, fiksun ja edustavan talousministerin ja toitte tilalle Soinin kanssa samaa kaliiberia olevan hyvinvointiekspertin. Kyllä on Päivi Räsänen nyt ahtaalla mieshegemonian puristuksessa. Niinpä se on, että miehet miekkailevat mieluusti omassa sarjassaan.

Nimim. Äänestäjä tasa-arvon mallimaasta

Osuin linkin kautta keskusteluun nettiavautumisesta. Jos blogi kerran on sama kuin nettipäiväkirja, voiko siihen siis oksentaa sisäiset tai muista johtuvat pahanolontunteensa yhtä sensuroimatta kuin omaan salaiseen päiväkirjaansa, tätä pohdittiin.  

Ei pitäisi, vaikka voikin. Ratkaiseva ero on siinä, että henkilökohtainen päiväkirja on tarkoitettu vain itselle dokumentiksi tai purkuväyläksi – mutta blogi on julkinen dokumentti. Ei kukaan halua nuuhkia toisen oksennuksia. On tervettä miettiä mitä sanoo ja miten. Ja nyt en siis tarkoita, ettei pahasta olosta tai ikävistä asioista voisi julkisestikin kertoa. Kertomisella voi olla merkitystä, kun se tehdään taiten ja maltilla.

Mielessäni blogissa avautumisen raja kulkee siinä, mikä on todellista elämää iloineen murheineen. Ei ole todellista, ettei mitään ikävää koskaan tapahdu, niin kuin ei sekään, että tullaan vain myötätuntoa ja päänsilitystä hakemaan. Asioita ei tarvitse paisutella, aidon kokoisina ne puhuvat syvimmin.

Ihmisten kokemusten kirjo on rajaton. Vertaistuen sanotaan olevan tärkeä silloin, kun jokin murtaa tasapainon elämässä. Tässä nettimaailma on tullut monelle eristyneelle ja kovia kokeneelle suorastaan pelastukseksi.