Uutiset ovat kertoneet kahdeksan nuoren laskuvarjohyppyharrastajan menehtyneen lento-onnettomuudessa. Pääsiäisajan kärsimysteema todentui monessa kodissa ja ystäväpiirissä.

Hesarin pääsiäislauantain numero avasi poikkeuksellisesti kahden aukeaman verran erään ihmisen kärsimystietä. Liisa Ahti menetti tyttärensä ja lapsenlapsensa Bulevardin perhetragediassa sekä myöhemmin myös puolisonsa, joka menehtyi syöpään.

Jani Kaaron teksti oli journalismia parhaimmillaan, asiallisen myötäelävällä tavalla. Ei mässäilty traagisten tapahtumien järkyttämien lähiomaisten surulla. Katkeruuden jäänteitä ei pyritty piilottamaan, mutta ei niillä myöskään myymään juttua. Tapahtuman uutisointi kaksi vuotta sitten oli poikkeuksellisen paljon esillä ja ravisteli kaikkia. Varmaan monen mielessä on käynyt, miten osapuolten lähiomaiset ovat selvinneet surusta. Tätä kuvattiin hyvin surmattujen lähiomaisen kulmasta. Surutie on pitkä ja monivaiheinen.

Kerrotusta nousi kysymyksiä kriisiavun saatavuudesta ja siihen sisältyvistä vaikeuksista. Kun ihmiset joutuvat kohtaamaan ennakoimattoman, elämän perusteita järkyttävän tapahtuman, he tarvitsevat osaavaa ammattiapua alkaen shokkitilan ymmärtämisestä ja ensiavusta siinä, aina jälkiselvittelymahdollisuuksien asianmukaiseen huolehtimiseen.  Kyseisessä tapauksessa tapahtui valitettava katkos surmatyön uhrin omaisten kriisiavun järjestämisessä.

Kukin reagoi kriisissä persoonallisella tavallaan, siksi kriisiapu on ammatillisesti haastavaa. Joskus shokissa oleva omainen aluksi torjuu aggressiivisesti kaiken tarjotun avun, mutta myöhemmin kokeekin jääneensä ilman. Aina ei kriisiavun luonne ole yleisölle selväkään. Useimmat kriisiapuryhmät toimivat nimenomaan fataalin onnettomuuden tai kuolemaan johtaneiden tapahtumien välittömässä jälkihoidossa, ei uhkatilanteissa väliintulevina.

Toimin vuosia paikkakuntani vapaaehtoisessa kriisiapuryhmässä. Työn haasteista ja vaikeuksista muodostui hyvä käsitys. Ryhmä koostuu sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista, joille on järjestetty koulutus ja työnohjaus. Yhteistyö poliisin ja terveyskeskuksen ensiavun kanssa on oleellinen linkki. Kun kokee voineensa olla avuksi, se antaa motivaatiota toimintaan.

  • Olen seurannut noita mainitsemiasi kriisejä läheltä. Risto Ahti oli Kotimaa24:n blogisti ja jakoi ahdistustaan siellä heti tapahtuman jälkeen, ensimmäisen kerran jo silloin, kun poliisit ja tuttu kirkkoherra olivat vielä heidän kotonaan. Myös Liisa Ahti kommentoi siellä aina välillä. On tärkeää, että tällaisia asioita tuodaan esille kaikkine siihen liittyvine tunteineen.

    Jämin onnettomuus on taas koskettanut ystäväperheen laskuvarjoharrastuksen myötä. Tiedän, että noissa menehtyneissä on heille tuttuja nimiä. Vielä en tiedä, keitä.

    Jotenkin olen sinusta ymmärtänyt näin kaukaakin tutustuttuani, että olisit voinutkin olla mukana tuollaisessa toiminnassa. Sinun tapaisiasi ihmisiä tarvitaan.

    Itse on vetänyt tiettyjä vertaistukiryhmiä, siis purkuryhmiä tapahtumien jälkeen. Niilläkin on oma merkityksensä.

    Kommentin jätti mm · keskiviikkona 23. huhtikuuta @ 13:10

  • Tämä julkisuuteen tulo omakohtaisin kokemuksin on siksikin niin tärkeää, että auttajataho ei voi kertoa miten mikin tilanne on mennyt. Ja vaikka voisikin, se olisi vain kertomus siitä, miltä on näyttänyt.Samaistumisen kautta lukija pääsee lähimmäksi tapahtumia ja niiden merkitystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Ja vertaistuki on toipumisessa äärettömän tärkeä.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 23. huhtikuuta @ 21:11

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.