Kun jäseniä katoaa hiljaisena virtana ja väliin ryöpsähtäenkin, ja resurssipohja kutistuu, kirkossa kannetaan aidosti huolta toimintamuotojen kehittämisestä. Tendenssinä on kynnysten madaltaminen, pyrkimys ottaa huomioon eri väestö- ja ikäryhmien tarpeita ja mieltymyksiä. Kontaktikeinoja päivitetään, seurakuntalaisia pyritään saamaan mukaan kaikkiin toimintoihin. Osallistavuus onkin virkistänyt seurakuntien elämää.

Meidän seurakunnassamme osallistava kehityssuunta on merkinnyt vapaaehtoistoiminnan uutta nousua.Tuomasmessuja on järjestetty jo pitkään vapaaehtoisvastuulla. Viimeisin malli toteutuksessa on, että messua tekemään kokoontuu halukkaiden joukko  vähän ennen tilaisuuden alkua ilman etukäteisvalmistelua. Keskustan Katupappilasta on tullut seurakunnan arkiolohuone, jossa työntekijä on tavattavissa ja vapaaehtoiset kävijöiden juttukavereina.

Sunnuntain päämessussa tehtäviin valmennetut kirkkoväärtit toivottavat ovella tervetulleeksi, avustavat ehtoollisen jaossa, tekstien ja esirukousten luvussa, kolehdin keruussa ja kirkkokahvien tarjoamisessa. Lapsille siunattiin taannoin kirkkosaliin nurkkaukseen oma paikka, jossa saa puuhailla messun aikana. Messun jälkeen on paitsi kirkkokahvit nykyään myös saarnajatkot, jossa halukkaat voivat vaihtaa ajatuksia saarnateemasta papin kanssa.  

Jumalanpalvelusten elävöittäminen erilaisin keinoin taitaa olla päivän trendi.  Ja niinpä usein käy, että kun jostakin innostutaan, tapahtuu ylilyöntejä ennen kuin tasapaino löytyy. Saarnoja on yritetty elävöittää monenlaisin kikkakolmosin. Kesken hartaan ehtoollisliturgian seurakuntalaisia kehotellaan kättelemään toisiaan rauhantoivotuksin. Eilen väki sai ihmetellä nuorisopastorin murteellista esirukousta ja me-passiivin käyttöä, tyyliin ”me rukoillaan sua….”. Se oli monelle vanhemmalle yhtä vieraannuttavaa kuin kaanaankieli rippikoululaisille. Ajattelen, että messuun kuuluvat rukoukset voi saada elämänmakuiseksi myös hyvällä yleiskielellä.  

Vielä 1990-luvulla jumalanpalvelukset olivat seurakunnan työntekijöiden reviiriä. Diakonian, nuoriso- ja lapsityön päällikkönä piti olla pappi, vaikka työntekijät olivat hyvin koulutettuja alansa ammattilaisia. Osallistava kehitys on positiivinen suunta, mutta pelastaako se kirkon?

  • Ja-a- tavallaan on parempi että kuitenkin yritetään jotain kuin annetaan avuttomana asian olla–niinkuin nyt jäsenkadon ja passiivisuuden. Melkein kaikkea voidaan kai kokeilla ja ” pitää se mikä hyvä on”niinkuin Sana sanoi…
    Ensimmäisellä kerralla outo asia särähtää, mutta jos se vielä kolmannella kokeilukerralla tuntuu pahalta, sen voi / täytyy varmasti unohtaa ja jättää pois käytöstä. Uskon niin käyvän ainakin slangikielen suhteen liturgiassa…
    Enemmän kuin käytännöistä olen huolissani siitä että Raamattua niin vähän sovelletaan–mutta siinä asiassa kokeiluilla on suuremmat riskinsä ? Ne eivät enää ole makuasioita.Vaan silloin käsitellään totuutta. Lieneekö meillä siihen rohkeutta ?

    Kommentin jätti Leena Elisabeth · maanantaina 7. huhtikuuta @ 19:51

  • Leena Elisabeth, kiitos kommentista. Voi tietty ajatella niin, että muusta liturgiasta poikkeava kielenkäyttö jossakin messun osiossa voisi toimia herätteenäkin. Ei se haittaisi esim. Tuomasmessussa tai vapaamuotoisissa seuroissa. Joissakin piireissä esim. me-passiivin käyttö lienee varsin yleistä rukouksissa. Jumalanpalvelusliturgiassa se kyllä särähtää. Puhuin asiasta jumalanpalvelusasioista vastaavalle pastorille meillä. Hän puhui elämänmakuisuuteen pyrkimisestä. Ehkä papit keskustelevat tästä keskenään, toivon.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 11. huhtikuuta @ 18:57

  • Parhaimmillaan osallistuminen sitouttaa ja liittää ihmisiä ” meidän kirkkoon”. Aivan oma sitoutumisen asteensa on kirkoissa, joita jäsenet kokonaan ylläpitävät suorina lahjoituksina. Puhujilla on kova paine saada ihmiset avaamaan kukkaronsa. Olen kuullut sitä meillä ja Amerikoissa eri kirkkokunnissa. Mieluummin lisäisin vapaaehtoista osallisuutta toiminnassa myös kulujen pienentämiseksi.

    Kommentin jätti Annikki · tiistaina 8. huhtikuuta @ 07:47

  • Taloudellisten resurssien väheneminen tulevaisuudessa tulee aiheuttamaan seurakunnille ongelmia. Kirkkorakennusten ylläpito ja hautaustoimi vievät leijonanosan, vaikka henkilöstöä supistettaisiinkin. Ei ole tervettä joutua puhumaan lahjoitusten kiilto silmissä. Ken on kulkenut rajan takaisessa Karjalassa ja Virossa, tietää, mikä on seurakuntien toiminnan ja kirkkorakennusten tulevaisuus, jos rahoituspohjaa ei ole ja toiminta on satunnaisten kolehtien varassa.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 9. huhtikuuta @ 12:20

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.