Leffakerhossa saimme koko kolmevuotisen kerhoaikamme raastavimman katsojakokemuksen skottiohjaajan Lynne Ramsayn elokuvatarinaksi muokkaamasta  Lionel Shriverin romaanista Poikani Kevin (Britannia/USA 2011). Elokuva oli määritelty psykologiseksi trilleriksi, ja kerhogurumme Timo kehui erityisesti pääosan esittäjää, Tilda Swintonia, joka tulkitsee mestarillisen paljaalla intensiteetillä äidin roolia.

Tilda Swintonin roolisuoritus olikin vertaansa vailla, mutta en olisi elokuvaa trilleriksi nimennyt, se oli äärimmäisen ahdistava tosielämän kuvaus masentuneen äidin ja esikoispoikansa suhteesta, jossa kaikki alkoi alusta asti mennä vikaan. Elokuva näytti pojan äitiään kiduttavana hirviölapsena, joka osasi pelata isän puolelleen. Perhekuvio oli ammattilaisen silmin katsottuna aivan sairas: äiti olisi tarvinnut hoitoa masennukseensa ja kehityshäiriöinen ja rajatilainen poika  psykiatrista väliintuloa. Ongelmaperheelle tyypillinen split-kuvio jylläsi vääjäämättömään ja kauhistuttavaan loppuun asti ilman, että kukaan kykeni tekemään mitään.

Mietimme kotimatkalla mikä osuus ahdistavuuteen oli sillä, että ohjaaja oli nainen. Hän halusi alleviivata äidin kärsimystä ja avuttomuutta raastavassa tilanteessa. Amerikkalaisten ja meilläkin uutisoitujen kouluampumistragedioiden syntyjuuria ei olisi piinaavammin voitu kuvata.