¨¨ Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua.
¨¨ Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.
¨¨ Heti alussa heitetään toinen jalka eteen ja välittömästi toinen jalka taas sen eteen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Näin se taival taittuu.
¨¨ Lähin ennen syyskylmäsiä valumaan etelään niin kuin ne viklot ja muut sirriäiset.
¨¨ Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.
¨¨ Ihmispoloisen tieto hujaltaa vallatonna yli maiden ja merien, se menee linnoihin ja torppiin, pöllyttää hiekkaa aavikolla ja valittaa kuin tuulen ääni ontossa kelossa.
¨¨ Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan ei hän tosiasiassa tiedä paljon mittään, häilyväinen pösilö.
¨¨ Mistä jotkut lappavat älyttömästi rahaa ja toinen hyvä jos saa leipänsä töillään. Niin se on ollut ihmisten kesken maailmojen alusta asti.
¨¨ Naiset on ylejään tärkeitä luonnon järjestelmässä, melkein kaikki kotoisuus riippuu niistä, paitsi joskus. 

(Kirjannut Veikko Huovinen, poiminut Ellinoora)

Leffakerhon kauden viimeinen näytös toi eteemme hienon mustavalkoisen amerikkalaisen elokuvan Nebraska (2013), joka kuuluu sarjaan palkitut, mutta katsojien ohittamat. Esittelyn mukaan elokuva sai peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja pääosan esittäjä Bruce Dern palkittiin Cannesin filmijuhlien parhaana näyttelijänä. Tarina kertoo vanhan isäukon viimeisestä odysseiasta, jonka hänen poikansa teki mahdolliseksi tajuttuaan, ettei jääräpäisesti miljoonavoittoonsa uskovan isän pää ole käännettävissä eikä äidillä ole keinoja estää isää karkaamasta matkaan toistuvasti. Isä ja poika lähtevät hakemaan palkintorahoja neljän osavaltion halki ajaen. Poika tietää, että mitään miljoonavoittoa ei ole, mutta lähtee silti. Hänen suhtautumisensa höperöityvään ja puolikuuroon isään on esimerkillisen kunnioittava. Matkalla poiketaan isän nuoruusvuosien kotikaupungissa. Tarina miljoonavoitosta leviää kulovalkean tavoin pikkukaupungissa ja ihmisten pohjimmainen ahneus paljastuu karusti kaveruuden ja sukulaisuuden alta. – Surullisen kaunis tarina isän ja pojan matkasta yhteisiin muistoihin.

Saanen sanoa: anarkismi on yhteiskunnan syöpä, normaalisti toimivan solukon keskellä piileksivä villi ja pahanlaatuinen kasvain. Vaikka yhteiskunta eliminoisi sen, viesti on jo lähtenyt ja nostaa päätään kohta toisaalla. Ei sillä ole muuta tarkoitusta kuin häiriköidä, sekoittaa elämän järjestys. Itseään tiedostamattoman, harhaisen ilmiön tavoin se oikeuttaa pahantahtoisen ja vallanhaluisen päämääränsä: suistaa elämä raiteiltaan. Mitään tuhon jälkeistä päämäärää tai vaihtoehtoista tulevaisuutta ei ole. Mielenosoitus, rikkominen, pommi. Utoya.

Oh, onkin jo perjantai. Mihin taas yksi viikko livahti? Ajan riento kertonee hidastuneesta toiminnasta ja toimijasta, jolla on elämännälkää ja ambitioita.

Naureskellaan: eläkeläisillähän on aina kiire. Jos työikäisellä on kiire, sille ei naureskella, siitä huolestutaan ja siitäkin, jos ei ole. Selvähän se, että työttömällä ei ole kiirekään.

Ajan riento ei ole sama asia kuin kiire. Ajan kokemisesta rientoisaksi puuttuu kiireelle ominainen läähätys, ryntäily ja myöhästely. Kiireen taustalla on kireää aikataulutusta, liikaa tehtäviä ja menemistä suhteessa aikaan ja voimiin. Kiire on elämänhallintaongelma.

’Aika rientää’ on sopiva syy katkaista ja siirtyä. Ja kumminkaan kyse ei ole ajasta. Se olet sinä ja elämäsi, minä ja elämäni. 

Ylen ajankohtaisohjelmat onnistuvat ärsyttämään katsojaa vähintään kerran viikossa. Ehkä ne pyrkivätkin siihen, mutta niin käy myös tahattomasti. Toimittajat heittelevät kysymyksiä haastateltaville kuin luita koiralle, ja kun koira hylkii omituisen muotoista luuta, toimittaja heittää tyytymättömänä saman luun uudestaan ja uudestaan. Kysymys muotoillaan usein niin, että se kuulostaa ilkeämieliseltä väitteeltä. Altavastaaja ajautuu kiistämään – ja katsoja kiusaantuu jankkaamisesta.

Taannoin arkkipiispalle tarjottiin soppaa, jonka toimittaja onnistui keittämään päiviräsäsen uutisoidusta lausahduksesta, jota hän ei itse asiassa ollut lausunutkaan, mutta mediapöhötys sai kuitenkin taas tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Voi voi, mitä tuommoiseen voi piispa sanoa. Toinen kaluttavaksi heitetty luu oli tietysti ajankohtaiset seurakuntavaalit, niistä ne samat: poliittisten tunnusten puute ja heikko äänestysprosentti. Ja vihon viimeksi tapahtunut perhesurma. Arkkipiispa ei voinut muuta kuin pahoitella ja tunnustaa avuttomuutensa.

Ylen toimittajatyön uskottavuus paranisi, jos ei heiteltäisi paikkansa pitämättömiä väitteitä. Jos kuunneltaisiin enemmän ja tivattaisiin vähemmän.  Ja kirkko tarvitsisi myös johtajia, joilla on selkeä mielipide ja rohkaisevaa sanottavaa. Nyt kuultiin vain avutonta mutinaa.

Katselin seurakuntavaalien ehdokaslistoja. Meillä listoilla on yleviä nimiä kuten Rakkaus ja Vastuu, Yhteisvastuu ja Elävä seurakunta. Poliittisesti aktiiveja on joitakin listoilla, muuten ei selviä mihin suuntaan kukin porukka yhteiskunnallisesti on kallellaan. Nyt joukkoon on ilmaantunut neljäs lista, Peruskristityt. Nimi yhdistää selkeästi ja osuvasti poliittisen taustayhteisönsä ja seurakuntamyönteisyyden.

Yhteistä kaikille listoille valtakunnallisestikin on huomattava eläkeläisten määrä. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta kuvastaa jotenkin myös seurakuntien elämään kuin myös vaaleihin aktiivisimmin osallistuvien ikäjakaumaa. Alle kolmekymppiset loistavat poissaolollaan näissä skaboissa. Äänestysikä on kyllä laskettu 16 vuoteen, mutta ehdokkaissa ei nuoria näy.  Äänestysprosentti jää yleensä alle 20. Valtavalle enemmistölle jäseniä näyttää olevan samantekevää kuka seurakunnassa asioista päättää.

Kirkon asema yhteisössä on vielä melko vakaa ainakin maaseudulla. Seurakuntien työn tulevaisuus kuitenkin huolettaa päättäjiä, sillä talouspohja rapautuu hiljalleen jäsenmäärän laskiessa erityisesti kaupungeissa. Kirkon moniportainen hallintorakenne hiippakuntineen, tuomiokapituleineen, kirkollis- ja piispainkokouksineen ja kirkkohallituksen toimikuntineen näyttäytyy kovin raskaana ja vie taloudellisia resursseja. Paikallisseurakuntien toiminta on kuitenkin se, joka jäsenten elämää koskettaa.  

Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ei ole pelkästään sen työmuotojen näkyvyydessä tai tuloksellisuudessa. Olemassaolollaan ja toimillaan kirkko voi vahvistaa arvopohjaa, jolle  yhteisöllinen elämä rakentuu.   

Elokuvakerholaisena ymmärrän elokuvan ja elämän eron. Klisee ’ei käy niin kuin elokuvissa’ kertoo elokuvasta sen, että onnellinen loppuratkaisu saattaa tyydyttää katsojaa hetken verran, mutta paljastaa viihteellisyytensä kohta tosielämän taustaa vasten. Toisinaan taas elokuvan tarina päättyy julmemmin kuin mihin katsojan sietokyky riittää. Silloin kuvotus saattaa jäädä filmin lopputekstien ja -musiikin yli leffateatterista poistuvan mieleen joksikin aikaa ja peittämään hyvää ja arvokasta, mitä filmi myös tarjosi.

Emmekö kuitenkin toivo elämämme prosesseihin enemmän onnellisia loppuja? Tarkoitan onnellisella jotain myönteistä: ristiriidan ratkaisua, myrskyn selkenemistä, katkeruuden sulamista, anteeksiantoa, vastauksia polttaviin kysymyksiin, totuuden paljastumista, rikkoutuneen eheytymistä, toivon löytämistä. Eihän onnellisuus ole pelkkiä kauneuselämyksiä ja ristiriidatonta harmoniaa. Ehkä onnellisuus syntyy vastakohtien kautta paljastuvan kokonaisuuden tajuamisesta.

Luomakunnan sunnuntain messu eilen kirkossamme tarjoili mahdollisuuden tutustua tekeillä olevan virsikirjan lisävihkon uusiin virsiehdotelmiin. Muutama oikein onnistunut laulu löytyikin. Ruotsin kirkon virsikirjasta suomennettuja oli useita, ne lienevät jo hyviksi havaittuja naapurimaassakin. Myös yksi kaanon, rukouslaulusäe ja rauhantoivotuslaulu oli tarjolla.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että suomennokset ja sanoitukset eivät olleet aina osuneet ihan nappiin eikä kaikkia supervauhdikkaita ja kiemuraisia sävelmiä ole selvästikään ajateltu suomalaisen kirkkoväen hartaanpuoleiseen laulutyyliin sopiviksi. Toivoisi, että tämmöisiä koelaulantoja kirkkorahvaalle järjestettäisiin eri puolilla Suomea ennen kuin lisävihkoihin jälleen kerran tarjotaan sinänsä raikkaita uusiovirsiä, jotka osoittautuvat mahdottomiksi omaksua ja jäävät käyttämättömiksi. Uutuuksista innostuvat kanttorit ja nuotinlukutaitoinen esilauluryhmä ei ehkä ole paras kokoonpano päättämään mihin vanhojen virsien poljentoon oppineen vanhemmanpuoleisen kirkkoväen veisuu taipuu.  

Kesän vakioaiheiden, sään ja kesämökkivieraiden ohessa on pöyhähtänyt muitakin kimurantikkaita aiheita. On paruttu jalkapallohuuman aiheuttamista vieroitusoireista. Lomakauden hiljeneminen ja koulujen alku ovat tuota pikaa otsikoissa. Paraikaa näkyy käyvän kuumimmillaan sukupolvisota. Mummot valittavat, kun eivät saa tavata lapsenlapsiaan, tyttäret ja miniät, toisinaan myös pojat, äyskähtelevät isoäitien edesottamuksista ja hallintapyrkimyksistä. Mielenkiintoista on, että papat ja vaarit pysyttelevät tästä kähinästä sivummalla. Viisautta vai nössöyttä, ken tietää.

Isovanhemmuus tuskin on muita ihmissuhteita vaativampi laji, samat perussäännöt siinä toimivat kuin yleisemminkin. Yksi niistä on: sitä niittää, mitä on kylvänyt. Sukupolvisodilla on yksi ominaispiirre: ne periytyvät, ellei niitä tietoisesti pyri perkaamaan. On parempi uhrata aikaa ja vaivaa keskinäisiin rauhanneuvotteluihin kuin katkaista suhteet kokonaan ja jumiutua syyttelemään toista osapuolta. Puolin ja toisin voinee sallia senkin, että virheitä tulee tehtyä. Sukupolvisota on tappava perintö – se näkyy parhaillaan myös kansojen välillä Lähi-idässä.

”Elämä on usein kuin kaoottisena tursuava vaatekomero. Ihminen rakentaa itselleen tilan, josta loppuu happi. Loppuu myös ilo ja käsitys tärkeysjärjestyksistä. Ihmissuhteissa määrä sekoittuu merkitykselliseen. Suhde itseen hämärtyy. Mikä minä olen?”

-Reetta Meriläinen, HeSa, kolumni 13.5.-14

*
”Jos luulet saaneesi jotain ilmaiseksi, et ole vielä saanut laskua.”

-Heikki Silván, yliviivainsinööri, toisinajattelija, kolumnisti; Sähkö & Tele -lehti 3/2014