Luin Fadumo Dayibin tarinan Hesarista. Sykähdytti. Katseesta jo näkee, mitä ainesta nainen on. Tässä maailmassa kolmannen maailman tytön on oltava älykäs, sisukas, koulutettu ja kaunis tullakseen näkyväksi ja kuulluksi. Ja kun on tullut näkyväksi, tarvitsee turvamiehet, ettei joku raivaa häntä tieltään.

Fadumo on opiskellut Harwardissa. Hänen tavoitteensa ei ole niitä vaatimattomimpia: päästä kotimaansa presidentiksi, uudistaa Somalian korruptoitunut ja klaanivaltainen hallinto, antaa somaleille toivo. Messiastehtävä tarvitsee kosolti onnea ja suorastaan jumalallista voimaa.

Mitä ainesta ovat suomalaiset tytöt? Mitä tyttöjemme katse kertoo? Missä asioissa he tulevat näkyviksi, kuulluiksi? Kenellä on suuri unelma ja sisua ponnistella sitä kohti vastavirtaan tässä maailmassa, jota miehet aseineen hallitsevat?

Ymmärrän, että kunkin lajityypin ihmiset pitävät kesäisin kokoontumisajojaan. Puolueväki, motoristit, muusikot ja musiikinystävät, jokasortin uskovaiset, urheileva kansanosa, rokkarit, räppärit, jazzarit ja bluessarit kuin myös kansanmusiikin ystävät, elokuvafriikit, kirjailijat, taiteenystävät. Myyntihenkisemmät tapahtumat kantavat oikein nimeä messut tai markkinat.

En ole koskaan ollut tangomarkkinoilla. Televisiosta huomasin, että sielläkin on paljon väkeä. Ollakseen markkinat, mitähän myydään? Viihteellinen puoli saattaa olla monen mielestä hyvä syy kokoontua Seinäjoelle. Mitä itse asiaan liittyvää siellä on kaupan syömisten ja juomisten ja markkinakrääsän ohessa? Ihmettelen vakaana ja järkevänä pitämieni pohjalaisten hurahtamista tangokuninkaiden ja kuningattarien kruunajaisiin. Ja sitäkin enemmän ihmettelen, että tämän hulabaloon kustannuksiin osallistun yle-veron kautta itsekin.

Oi, onhan tango toki väkevä elämys kesäisellä tanssilavalla tanssittuna, jos sattuu taitava partneri – tai yhteisesti laulettuna illan tummuessa yöksi jossain tilanteessa… mutta yksinomaisena laulukilpailulajina se on kyllä puuduttavin ikinä. Katsoja ihmettelee samojen kilpailijoiden pullahtamista estradille vuosi toisensa perään, kuten kerrottiin. Tuomariston kokoonpano nostaa kulmakarvoja, lavatehosteiden suureellisuus ohjelman tasoon verraten hämmentää. Kuningatarehdokkaiden tekopirteys on aivan omaa luokkaansa näillä leveysasteilla ja kuningaskandidaattien totinen lemmentuska ja yleisönkosiskeluelkeet herättävät lähinnä tuskanhikistä myötähäpeää.

Jos Ylen on ihan pakko tätä näyttää, voisi ainakin hillitä ärsyttävää etukäteismainontaa ja jättää lukemattomat semifinaalikierrokset vähemmälle. Tästäkin huolimatta – yksi lupaavan muheva laulajaääni oli sentään rantautunut Seinäjoen lavalle. Voittamaan.

Uunituore pääministeri ’ilmoitti’ eilen, miten aikovat valitulla porukalla toimia näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Punnittua järkipuhetta oli tuo ja vakaan suomalaismiehen suusta, tuumii  Mummo.

Vaan kuuntelivatko valitsemamme edustajat, Pissismummo mutisee kyrsiintyneenä. Osoittivatko suosiotaan nuo vaaleissa parlamenttiin ylennetyt kansamme kaapinpäälliset. Kuultiinko hyväksyvää ja kannustavaa hyminää lehtereiltä, mitä. Juuei. Ei kuultu, ei.

Nämä huomionkipeät hyväkkäät huutelivat puheen päälle, häiriköivät asianpuhujaa keskenään naureskellen kuin pahainen yläasteen teiniporukka konsanaan. Rikollisiksi ja pettureiksi peräti haukkuivat, kun ääneen pääsivät.

Pahin mölinä kuului niiltä, jotka itse olivat epäonnistuneet hallinnointitehtävässään taannoin. Vahingonilo oli ylimmillään, kun päästiin oikein kuorossa tarjoilemaan persujen nokkamiehelle takaisin männeenvuotisia lohkaisuja.

Jos kompuroi edellinen eduskunta maalisuoralla, ei alkanut uudenkaan taival kovin kehuttavasti. Jokunen sivistyneesti ja asiallisestikin esitetty arviointi sentään kuultiin, kiitos kristillisten ja ruotsalaisten. Mummo vapauttaa itsensä tästedes huonoa teatteria seuraamasta. Tsemppiä hallitukselle! Yrittävää ei saa latistaa. Hulinasakki hävetköön.

Palmulauantaina oli mukava päivä. Iltapäivällä olimme Pikkuritarin ja Murun luona muutaman tunnin. Murua tanssitti kovasti ja Pikkuritari halusi videoida kamerallaan Murun touhuja. Piilosia ehdittiin myös leikkiä ja kummitusjuttuja lukea ennen kuin isi tuli kotiin ja Mummeli ja Vaari livahtivat omille teilleen, jotka nyt veivät suoraan cityyn.

Savoy-teatterissa oli nimittäin loppuunmyyty Flamenco Universal -konsertti, johon meillä oli liput. Siellä kuultiin flamencokitaran mestarin Juan Antonio Suarez Canon energistä ja modernia kitarointia ja saatiin ihailla Alfonso Losan virtuoosista, räjähtävää alkuvoimaa tanssikuvioissa. Losa suorastaan hypnotisoi yleisön vahvojen reisiensä värinällä, jolla saadaan aikaan flamencotanssille tyypillinen huikea jalkarytmi. Huimat pyörähdyssarjat ja täydellisen kauniit käsien liikkeet täydensivät yleisön kokeman elämyksen. OLÈ, ooh, mitä miesenergiaa! Yhtyeen laulaja Victor Carrasco esitti hänkin väkevästi eläytyen numeronsa. Ainoan pettymyksen ensamblen resitaalissa tuotti tanssijatar Airim Bermudezin (?) ainoaksi jäänyt, varsin vaatimaton alkunumero (farkkuasuisena!). Joka on joskus nähnyt aitoandalusialaisten flamencoasuisten tanssijattarien intohimoisia esityksiä, ei voi kuin ihmetellä tämmöistä rimanalitusta.

Ministerin arvonimellä kruunattu Raimo Sailas on kansakunnan ihana totuudentorvi. Hän on eläköidyttyään päässyt paikalle, josta voi sanoa asiat halki ja oman lehmän olematta missään ojassa arvioida poliittisen teatterin näytöksiä sumeilematta. Tämän aamun Hesarissa hän tykittää täysillä.

Kataisen hallitus epäonnistui pahasti – Stubbin ’toimeenpanohallitus’ ei saanut mitään toimeen, vaan päätyi kaatelemaan omia esityksiään – Eduskunnan surkea taival päättyi noloon farssiin, joka järkytti kaiken nähnyttä puhemiestäkin.

Kolumnissa hallitus saa arvosanan: kaikkien aikojen huonoin. Samaan kyytiin peitotaan vielä historian toiseksi huonoin, Martti Miettusen hätätilahallitus (1975-76) sekä Harri Holkerin (1987-91) lammasmainen ( ei sentään pässinpäinen) hallitus. Nykyiset sukupolvet näistä mitään tiedä, mutta Sailaksella on pitkä muisti.

Hurra, hurra! Aivan virkistyin tästä. Eilen mekastin Ylen vaalikoneessa, kun aloin olla sitä mieltä, ettei äänestämällä eduskunnan pidot parane. Jos ehkä äänestän, en ainakaan ketään hemulia tai niiskuneitiä.

Helsingin seurakuntien julkaisema Kirkko ja Kaupunki -lehti kertoi taannoin osaan amerikkalaista kristillisyyttä pesiytyneestä purity ball-seremoniasta*, johon liittyviä hätkähdyttäviä kuvia on esillä Suomen valokuvataiteen museon poliittisen valokuvan festivaalin osana.

Kysymys on perheistä, joiden tyttäret ohjataan tekemään siveyslupaus. Perhe, erityisesti isät sitoutuvat tukemaan tytärtensä koskemattomuutta heidän avioitumiseensa asti. Esimerkkinä tunteellisesta seremoniasta lehti julkaisee kuvan, jossa pitsimekkoinen tytär seisoo isän edessä, isä pitää käsiään tyttären lantiolla ja taustalla on valkoinen risti.

Lehden lainaama kuva hätkähdyttää. Asetelman intiimiydessä on jotain hämmentävän vierasta, suorastaan insestistä. Puhtausihanteessa sinänsä ei ole mitään väärää, vaikka se ei pohjoismaiseen kristillisyyteen noin  alleviivattuna kuulukaan. Moni kristitty perhe toivoo nuortensa pidättäytyvän seksikokeiluista, ainakin ennen vakavampaa suhdetta. Rippikouluissa opetettaneen edelleen, että seksi kuuluu avioliittoon, mutta nuorten todellisuudessa ne ensimmäiset kokeilut lienee usein jo siinä vaiheessa tehty.

Jos seksuaalinen puhtaus ihanteena nostetaan arvohierarkiassa korkeimmalle tasolle, herää väistämättä kysymyksiä. Onko seksi siis likaista, synnillinen osa ihmisyyttä? Eikö ihmisen lapsi omista itse seksuaalisuuttaan? Miksi puhtaus on erityisesti tytärten ihanne? Miksi tyttären puhtauden vaaliminen kiinnostaa erityisesti isiä?

*https://www.google.fi/?gws_rd=ssl#q=purity+ball

Ihmisen olisi hyvä ajoittain palata entisiin kiinnostuksiinsa, mutta myös etsiä uutta, ennen kokematonta. Kävi niin, että kaupungissamme alkoi meditatiivisen rukouslaulun kurssi, jonne menin mukaan. Tässä yhdistyivät sekä kiinnostus asiaan että hyvä kokemus 1990-luvulta vastaavasta. Ohjaaja on sama, joten nyt voin havainnoida myös metodin kehitystä.

Sali on avara ja valaistus kynttilähämärä. Sivupöydillä on ikoneja. Kaksikymmentäkolme eri ikäistä naista ja kolme miestä on tullut paikalle kurssia aloittamaan. Esittelykierroksella jaetaan ajatuksia siitä, mitä kukin toivoo kurssilta. Moni ilmaisee etsivänsä syvempää yhteyttä henkiseen, syvyyttä hengelliseen elämään ja rukoukseen.  Joku on ollut vastaavalla kurssilla aiemmin ja haluaa jatkaa. ”Ääni on liikettä; lähdemme nyt laulaen yhteiselle matkalle”, sanoo Tanja-ohjaaja.

Meditatiivisen laulun idea yksinkertaistettuna on saada yhteys omaan kehoon soittimena ja äänen hoitavaan, parantavaan vaikutukseen kehossa sekä mielessä. Pyrimme löytämään laulamalla oman sisäisen harmoniamme. Laulamme aluksi a-vokaalia kukin oman hengityksen tahtiin etsien kohtaa, jossa ääni resonoi koko kehossa. Kuuntelemme pareittain toistemme tuottaman äänen väriä ja sointia rintakehän alueella. On merkittävää havaita, missä kohdin ääni soi, missä taas on tukkoista. Parini kertoo, että oikealla puolella lapaluun kohdalla ääneni sointi on kirkkain. Mietin mitä merkitsee, että kipeän olkani puolella ääni soi parhaiten.

Toisella kerralla mukaan liittyy yksi uusi ja joku on jäänyt pois. Tanja kysyy, oliko viime kerran jälkeen jotain tuntemuksia. Muutamat kertovat kipuaistimuksista, päänsärystä tai väsymyksestä. Minä huomaan yllättäen, että vuosien takaisen aivotärähdyksen jälkeinen asentohuimaus tuntuu taas. Jotain siis tapahtuu.

Alamme laulaa ja kuuntelemme a:n, o:n ja u:n sekä m:n erilaista sointia sisällämme. Annamme äänikylpyä koko keholle. Aina välillä istumme hiljaa tuolilla leväten. Piirin keskelle levitetään joogamattoja ja osa asettuu ensin selinmakuulle ja sitten vatsalle ottamaan vastaan toisten hiljaista ja voimakasta ja taas hiljaista a:lla laulua. Antavan ja vastaanottavan osia vaihdetaan. Lopuksi tuntemuksia puretaan. Joku kertoo leijailleensa mielikuvissaan äänen mukana ylös ja alas. Käsivarsiani pistelee ja kämmenissä tuntuu voimakas lämpö. Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä.

Meditatiivisen rukouslaulun kurssi kestää kahdeksan kertaa ja etenee hengitystekniikan sekä henkisen valmennuksen kanssa yhtä matkaa. Toisen kerran jälkeen kotona selkääni jomottaa ja jaloissa tuntuu lievää särkyä. Tulen siis tietoiseksi kipukohdistani. Paraneminen on alkanut.

”Vaurautemme lähteet ovat meille pääasiassa annettuja. Sen pohjana ovat resurssit, joita emme ole tehneet itse: mineraalit, energia, maaperä, joet, valtameret, biomassa, eläimet. Niiden päälle tulee sukupolvien uurastus, jolla näitä resursseja on opittu hyödyntämään yhä tehokkaammin.”     – Jani Kaaro, Helsingin Sanomat, essee 14.1.2015

Perintövero puhuttaa ihmisiä. Itsekin olen miettinyt tätä kuviota, jossa mahdollisesti sukupolvien työn tuloksena kertyvä varallisuus on aikanaan verotettu valtion ja kunnan  toimesta, ja kun seuraava sukupolvi siitä vähänkään hyötyisi, verokarhun tassu vetää taas välistä. Mikä tässä on logiikka? Pitääkö kaikkien alottaa aina alusta? Ei ihme, että nuoret katkeroituvat.

”Minä ratsastan menneiden sukupolvien työn aallonharjalla. Suurin osa siitä, mitä yksittäinen ihminen täällä voi saavuttaa, on pitkälti kiinni siitä, mitä on tehty häntä ennen. Mitkä tahansa yksilölliset saavutukset kalpenevat näiden kollektiivisten saavutusten rinnalla. Mitä tehokkaammaksi yhteiskunnan tuottavuus kasvaa, sitä vähäisemmäksi yksittäisten ihmisten panos suhteessa kutistuu.”

On vähintään kolmenlaista suhtautumista omiin saavutuksiin. On niitä, jotka katsovat luoneensa menestyksensä itse. On niitä, jotka tunnustavat olevansa jatkumossa, antavat arvon ennen tehdylle, oman sukupolvensa saavutuksille sekä omille ponnistuksilleen. On myös hetken lapsia, jotka eivät mieti miten on vaan tarpovat tietään niine hyvineen.

Helppo on sanoa, että perintöjä pitää verottaa, ettei rikkaus kasaannu yksille ja samoille. Ajatuksen voi ymmärtää, mutta se lemahtaa kateudelta. Olisi hyvä tarkastella myös sitä, miten varallisuutta on kartutettu: huono-osaisempia riistämällä vai tarjoamalla mahdollisuuksia kehittyä.

”Jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva talous ei ole mahdollinen, tarvitaan inhimillisempää ja ekologisesti kestävämpää ratkaisua. ”

Viisaankuuloisesti sanottu, mutta pitäisi olla enemmän ekonomista, ekologista ja poliittista tietoa/kokemusta, että voisi lähteä miettimään mikä se inhimillisempi ja kestävämpi ratkaisu olisi. Tänä keväänä äänestetään taas yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On oltava mukana siitäkin huolimatta, että poliitikkojen hyvät pyrkimykset inhimillisistä ja demokraattisista syistä usein vesittyvät.

Katselin eilen illalla Ylen ykköseltä dokumenttia lontoolaisen luksushotellin arjesta ja joulusesongista. On ihmisiä, jotka saapuvat hotelliin ties mistä, varaavat seurueelleen koko loistohotellin kerroksen, asennuttavat kylpyhuoneeseen poreammeen, sisustuttavat huoneensa uudeksi joka kerran saapuessaan,  tarvitsevat oman hovimestarin ja palveluskunnan.  Moni haluaa kirjautua salanimellä siitä huolimatta, vaikka hotellin henkilökunta on sitoutunut vaitioloon asiakkaistaan. On ihmisiä, jotka haluavat viettää jokaisen joulunsa kuninkaallisessa sviitissä, missä yö maksaa yli 5000 puntaa.

Koko ohjelman ajan minua häiritsee mielessäni kuva hyväntuulisista lapsista leikkimässä pakolaisleirin kuraisella kujalla. Ajattelen, ettei rikkaita tarvitse kadehtia, pikemminkin sääliksi käy, etteivät (o)saa nauttia yksinkertaisista asioista, vaan joutuvat maksamaan ylellisestä elintasosta ja henkilökohtaisesta turvallisuudestaan valtavia summia.

Meillä pidetään kovasti ääntä tasa-arvosta. Globaalitaloudessa eriarvoisuus on räikeimmillään. Myös rikkaimpien joukossa on niitä, joiden varallisuus hyödyttää maailmantalouden kehitystä eikä vain omaa nautinnon ja pröystäilyn halua. On hyvä tiedostaa, miten monen kerroksen väkeä ja miten moniarvoista maailmassa on. 

mitä en tule kulkijana kaipaamaan ovat nämä tuuliset asemalaiturit. betoniin liiskaantunutta räkää, viimassa kieriviä roskia, tupakannatsoja. kun juna lähtee, laituri autioituu hetkeksi, alkaa odottaa seuraavaa, joka ensin tulee.

juna kulkee maisemassa: päivä valostuu ja hämärtyy, metsänlaita vaihtuu peltoaukeaan ja takaisin, pakkaspuut vilahtavat ohi, lumiset niityt lepäävät siinä hetken. maisemaa voi kaivata.

jatkumo: juna kulkee ohi. aina ohi. taivas kulkee mukana, pilvet lipuvat junista  riippumattomaan suuntaansa. vastaantuleva vaunuletka kohahtaa ikkunan takana, juna huojahtaa.

junassa istuja vaistoaa lapsen uteliaan katseen käytävän toiselta puolelta, se ei pakene,  lapsi vastaa hymyyn. aikuisen katse väistelee aikuista, livahtaa ohi, lusmuilee vaivihkaa.  voisimmehan mekin hymyillä -?

junan ikkunasta se selviää, mikä ero on metsällä ja puupellolla – ja mitkä kuuluvat yhteen,  virta ja silta sen yli.

rata on mies, miehen syöksyvoima, suoraan maalia kohti. tie on nainen, hulmuava nauha, mutkikas, maisemaa myötäilevä. rata miellyttää minua päämäärien takia. tie on elämäni.

radanvarren talo kylmillään. sen huurteiset silmät, portailla rikkumaton kinos. kauempana talo elää, ikkunoissa valot, savukiehkura piipunnokassa. lapio nojailee porraspieleen, pihapolku luotu  auki postilaatikolle.

(teksti  junamatkamuistiinpanoistani kymmenen vuoden takaa )