Miksi elämä menee niin kuin menee, voisiko se mennä toisinkin? Mitkä ovat ne kohdat, joissa valinta tehtiin? Entä, jos olisi lähtenytkin eri suuntaan? Tai lähtisi nyt? – Kävimme pitkästä aikaa Kansallisteatterissa. Edellinen teatterikokemus siellä oli aika masentava. Taisin julistaa hiukkasen mahtipontisesti, että laitosteatteri on kuollut. Kunnes Paavo Westerberg kirjoitti ja ohjasi Mahdolliset maailmat.

Draama on hienosti rytmitetty, liikkuu ajassa eteen ja taakse ja viipyy käänteentekevissä hetkissä. Se koskettaa katsojaa, koska on niin aito, niin paljastava. Se tulee suorastaan iholle, ennen muuta Eero Ahon fantastisen upean roolityön takia. Ahoa on nähty televisioteatterissakin, mutta vasta perinteisellä näyttämöllä hänen räjähtävä energiansa, karismaattinen eläytyminen näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja henkilönsä nahkoihin on oikeassa elementissään.

Perjantai-iltana katsomontäyteinen yleisö eli hienosti tarinan mukana ja palkitsi ensemblen myrskyisin aplodein. Aluksi vierastin hiukan kameran ja screen-kuvan käyttöä ja filminpätkiä, aika pian siihen kuitenkin tottui niin, että se ikään kuin kuului asiaan. Sitä jäin miettimään, mistä tv-elokuvasta idea näyttelijän alastijuoksusta teatterin ympäri oli lainattu, yleisössä filminpätkä herätti tietysti suunnatonta hilpeyttä. Toinen naurua nostattanut kohtaus oli pariterapiaistunto. Ehkäpä monet tunnistivat siinä itsensä.   

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

Senioritiistain luennoitsijaksi oli saatu emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereelta, ’onnellisuustutkijana’ tunnettu onnellisenoloinen mies. Hän aloitti räväkästi siteeraamalla virttä 598, joka nyt on varsinainen onnellisuuden antikliimaksi. – ”Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä. Parhaimmillaankin se on työ ja kiire rauhaton…” –  katsokaapa, jos talosta löytyy virsikirja. Hän sanoi onnellisuuden myyvän hyvin nykyään, nettikirjakauppa Amazon.com:ssa mm. on tarjolla 93 270 aihetta käsittelevää opusta.  ”Muutaman olen tainnut kirjoittaa itsekin”, lisää hän vaatimattomasti.

Tunneonnen tunnistamme kaikki, se on hetkellisempää ja liittyy onnistumisen ja toiveiden täyttymisen kokemuksiin. Tyytyväisyysonni on merkitykseltään laajempaa ja pitkäkestoisempaa. Siihen liittyy turvallisuutta, hyödyllistä tekemistä, hyviä ihmissuhteita, mahdollisuus toteuttaa sisintä itseään. Tutkimus osoittaa, että raha ei näytä lisäävän onnellisuutta, vaikka mahdollistaa kyllä sen etsimistä. ’Onni ei tule etsien, vaan eläen’, sanotaan, mutta etsijöitä silti riittää.

– Suomalaisten huono itsetunto, melankolia ja kateus on myytti, julistaa Ojanen. Tutkimusten mukaan olemmekin keskimäärin melko onnellisia. Menetykset, sairaudet, onnettomuuksien kasaantuminen ja alkoholi ovat elämän ’onnellisuusvarkaita’, kuten myös häpeä, masennus, pelko, viha ja erityisesti katkeruus. Ojanen korostaa kiitollisuuden, anteeksipyytämisen ja -antamisen sekä avuliaisuuden merkitystä sekä ilkeilyn onnea tuhoavaa, kaksisuuntaista vaikutusta. Ilkeilevä tuhoaa oman onnensa ja kohteensa onnen. ”Sanalla viilletty haava paranee hitaimmin”.

Onnellisuuden vaalijan kannattaa viljellä huumoria ja ottaa oppia lapsista: innostu leikkiin! elä hetkessä! Kuulimme hykerryttävän tarinan ONNI-nimisestä koirasta, joka katosi kotoaan. Katoamisilmoituksessa koiran tuntomerkkeinä mainittiin: vasen silmä sokea, toinen korva kuuro, hännätön ja laikkukarvainen. Kun kadonnut koira löytyi ja palautettiin kotiinsa, omistaja julkaisi kiitokseksi kuvan, jossa hännätön Onni makasi tyytyväisenä matollaan onnellisen perheen keskellä.
Ja tämän Markku Ojasen teesin haluan välittää kultakirjaimin: kukoista! uskalla kukoistaa!

Leffakerho tarjosi hienotunteisella tavalla suorasukaisen ja lämpimän dokumentin Ingrid Bergman: Omin sanoin. Filmi on Stig Björkmanin ohjaus ja käyttää paljon Bergmanin päiväkirjatekstejä ja itse kuvaamaa intiimiä kaitafilmikuvaa perheestä, uutiskuvia, elokuvien kuvauspaikoilta otettuja katkelmia sekä aikuisten lasten haastatteluja. Dokumentti näyttää Ingrid Bergmanin (1915-1982) eloisana ja määrätietoisena näyttelijän kutsumuksen varhain sisäistäneenä naisena, jolle lapset olivat tärkeitä, mutta joutuivat myös hyväksymään äidin työn, joka vei hänet eri puolille maailmaa usein pitkiksi ajoiksi. Bergmanilla oli neljä lasta, vanhin Pia ensimmäisestä avioliitosta lääkäri Petter Lindströmin kanssa; kaksoset Isabella ja Ingrid sekä poika Roberto avioliitosta elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin kanssa. Ingrid Bergmanin kolmas aviomies oli jälleen ruotsalainen, Lars Schmidt. Paitsi kolmea avioliittoaan Ingridillä oli muutama romanssi elokuvatyön lomassa. Hän asui lyhyitä jaksoja useissa maissa ja puhui viittä kieltä. Ingrid Bergman oli harvinaisen valovoimainen sekä elokuvarooleissaan että teatterissa. Naispääosa-Oscarin hän sai elokuvasta Kaasuvalo sekä useita Oscar-ehdokkuuksia. Ingrid Bergman kuoli Ruotsissa rintasyöpään 67 vuotiaana. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi upea Syyssonaatti Ingmar Bergmanin ohjauksessa sekä televisioelokuva Nainen nimeltä Golda, josta hänelle myönnettiin postuumi Emmy-palkinto.  – Oli todella koskettavaa nähdä tämän harvinaislaatuisen ja karismaattisen näyttelijän elämästä tehty lämmin ja intiimi dokumentti. Mieleen jäi erityisesti muuan otos, jossa ikääntynyt näyttelijä katsoo meikittä, täysin omana itsenään kameraan, ja kamera rakastaa yhä hänen kasvojaan.

Jossain vaiheessa jokainen blogisti miettii, miten kauan kirjoittelua jatkaa. Lähtökohta on kauhean itsekäs, tarjota nyt julkiselle areenalle itsestäkin ummehtuneilta tuntuvia, toistuva-aiheisia ajatuspöllähdyksiä, joista moni haeskelee ideaansa ja tarkoitustaan. Harvoin saa itsekriittiseltä katsannolta riittävän oivalluksen kirjattua ja yhä harvemmin sellaisia syntyykään.

Kirjoittaja ei ole ainoa kauhean itsekäs. Monta on lukijaakin, joka selailee, katsastaa, poimii, hymähtelee – eikä pukahda vaikka mitä mieltä olisi. Pukahtamaton antaa itsestään kuvan, ettei ole mitään mieltä mistään, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Meissä kirjoittajissa on semmoisia, joiden aparaatti käy palautteen polttoaineella. Vauhti hiipuu samaa tahtia kuin kommenttilaatikossa hiljenee. Sen puoleen Kolmas Huonekin olisi jo joutanut historian hämäryyksiin. En taida olla riippuvainen palautteen määrästä, kun aina vain kirjoittelen. Kymmenes vuosi blogistina tuli jo täyteen, ja tämä Kolmas Huonekin täyttää kesällä kymmenen. Se näyttää tapahtuvan itsestään, että kirjoitustahti harvenee. Kyse on eläkkeellä omaksutusta kiireettömästä ja pakottomasta elämänrytmistä.

Blogimaailman lyhyt historia kertoo, että facebookit, twitterit ja muut pintavaahtoiset pikaheittoareenat ovat tempaisseet kiivaampaan rytmiinsä sekä kirjoittajat että lukijat. Kaikista ei olekaan blogisteiksi, se vaatii pitkäjänteisyyttä, luonnetta, itsetuntemusta ja kykyä kroolata omaan tahtiin ajan virrassa. Blogimaailmassakin trendi on käynyt kuvasivustoiden ja erikoistumisen suuntaan. Nettipäiväkirjan tapainen kirjoittelu jää pian harvojen harrastukseksi – ja kuolee aikanaan luonnollisen kuoleman. Sitä odotellessa.   

Olen sitä ikäluokkaa, joka ei juuri joudu epämiellyttävien koskettelujen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Kokemusta tästäkin silti on. Avaudun hieman aiheesta. Alaikäisenä jouduin puolityhjässä junavaunussa yllätetyksi. Vastapäätä tuli istumaan aikuinen mies, joka paljasti sukupuolielimensä. Olin tyrmistynyt ja vaihdoin nopeasti paikkaa. Asematunnelista noustessani rapussa tulin yllätetyksi, kuulin juoksuaskelia takaani ja samassa hameeni nostettiin takaa ylös. Pakenevan miehen kasvoja en ehtinyt nähdä. Mitään uhkaa siinä ei ollut, tunsin lähinnä sääliä. Aikuisena kuoron konsertin jälkeisissä illanistujaisissa johtaja istahti maistissa viereeni ja tarttui rintoihini. Koin sen törkeänä ja erosin siitä kuorosta. Yhden kerran olen joutunut keskenkasvuisten kollien taholta kaupungilla huorittelun kohteeksi, ilmeisesti siksi, että päässäni sattui olemaan punainen hattu. 1960-luvulla illalla elokuvista palatessani joku mies lyöttäytyi seuraan Helsingissä sivukadulla ja yritti raiskata. Hän oli sen verran humalassa, että pääsin irti ja juoksemalla karkuun. Se oli kyllä aika pelottavaa. Ammattiliiton koulutusristeilyllä yökerhossa istuessani eräs seurassamme istunut pappismies tarttui yhtäkkiä nilkkaani kaksin käsin eikä päästänyt irti. Seurueen muista miehistä kukaan ei reagoinut mitenkään. Tilanne tuntui lähinnä piinalliselta ja naurettavalta. Kun pääsin irti, lähdin paikalta. Ammattiyhdistystoiminta jäi siihen minun osaltani. Tanssivat naiset joutuvat aika usein kokemaan kaikenlaista. Samaisessa yökerhossa työtoveri kertoi, että ruotsalainen tanssittaja yritti heti kohta suudella ja ehdotella hyttiin menoa.

Olen aika vähän liikuskellut piireissä, joissa kuvittelen naisten joutuvan helpommin jonkinlaisen ahdistelun tai häirinnän kohteeksi. Koska minullakin on silti nämä kokemukset, päättelen, että häirintä on varmaan yleistä. Lapsella tai kokemattomalla nuorella ei ole keinoja. Ei riitä, että ’siperia opettaa’. Vanhempien on valmennettava tyttäriään ja ohjattava poikiaan. Nuorten netin käyttöä on seurattava. Itsepuolustuskurssit ovat hyödyllisiä, minäkin kävin sellaisen aikuisiällä. Kaikesta häirinnästä ei voi pelkästään miehiäkään syyttää. Ehkä naisissakin on härnääjiä, jotka käyttävät joissakin tilanteissa väärin seksuaalista valtaansa.

PS. Tuore uutinen nettilehdestä: Uimahalleissa ’eksyillään’ naisten suihkuhuoneen puolelle ja altaalla tiiraillaan.

vanhastaan loppiaispyhä oli jouluajan loppu – tosin lopettajaisina on pidetty myös Nuutinpäivää. loppiaisen kristillinen sisältö on vaihdellut vuosisatojen aikana ja eri kirkkokunnissa. keskiajalta lähtien sitä on läntisissä kirkoissa vietetty ”kuninkaiden kumarruksen juhlapyhänä” eli itämaan tietäjien Beetlehemin vierailun muistoksi.

edellisen kerran loppiainen sekularisoitiin lauantaiksi Suomessa 1970-luvulla ja palautettiin vanhalle paikalleen 1993 arkipyhäksi. nyt loppiainen on jauhautumassa taas työelämän rattaisiin. saa nähdä miten suuri tuottavuusloikka tästä nyt seuraa. keskustelua loppiaisestakin hallitsevat nykyään työelämän ehdot ja kauppojen aukiolo.

koska työelämä on taakse jäänyttä aikaa meille, olemme vapaita pitämään loppiaisemme pyhänä  6. tammikuuta jatkossakin. ja loppujen lopuksi pyhää on se, minkä pyhänä pidämme.

Ylen Teemalla on esitetty syksyn aikana kaksi kautta hienosta ranskalaisesta tv-sarjasta Tapahtukoon sinun tahtosi. Se on aikalaistarina katolisen kirkon pappisseminaarilaisista, joiden kamppailua kutsumuksensa kanssa opiskeluaikana ja vasta valmistuneina kirkon työntekijöinä sarja kuvaa aidosti ja pieteetillä. Sarja koskettaa syvästi  kirkon sisäpiirien valtataistelua, paavin asemaa Vatikaanissa, kirkon taloudellisia ongelmia ja eettisiä ongelmia, joita vanhoilliset pyrkivät piilottamaan.

Minulle sarjan seuraaminen on ollut äärettömän kiintoisaa ja terapeuttista. Väitän, että näin syvällistä ja hienosti toteutettua kuvausta aidon hengellisen kutsumuksen ja kirkon valtarakenteiden ristiriidasta ei ole tehty aiemmin. Sarjan toteutus antaa toivoa vanhoillisen ja luutuneen kirkon uudistumisesta nuorten työntekijöidensä mukana. – Sarjan kaksi kautta  uusitaan Teemalla 28.12. alkaen ja kolmas kausi on nähtävissä Yle Areenassa. 

Kuva LuontoPortin sivustolta

Istumme sunnuntaiaterialla ikkunan ääressä, kun huomioni kiinnittyy pihavaahteran rungolla häärivään pikkuiseen lintuun. Sen vatsa on valkoinen ja selkä puun rungon värinen, ruskean ja harmaan kirjava. Huomioni herätti linnun tapa tutkia runkoa järjestelmällisesti puoleen väliin, sitten se pudottautuu äkisti alas ja aloittaa saman vikkelän kiipeilemisen. LuontoPortin sivustolta laji oli helppo tunnistaa liikkumistapansa perusteella: puukiipijä. Mitenkään erityisen harvinainen se ei Etelä-Suomessa ole, mutta pihassamme tuota en ole nähnyt aiemmin. Lajin  muuttoaika on normaalisti syys-lokakuussa, mutta tämä yksilö ainakin on myöhästynyt lähdössä ja tuuminee, että tarkeneehan täälläkin.