Olen sitä ikäluokkaa, joka ei juuri joudu epämiellyttävien koskettelujen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Kokemusta tästäkin silti on. Avaudun hieman aiheesta. Alaikäisenä jouduin puolityhjässä junavaunussa yllätetyksi. Vastapäätä tuli istumaan aikuinen mies, joka paljasti sukupuolielimensä. Olin tyrmistynyt ja vaihdoin nopeasti paikkaa. Asematunnelista noustessani rapussa tulin yllätetyksi, kuulin juoksuaskelia takaani ja samassa hameeni nostettiin takaa ylös. Pakenevan miehen kasvoja en ehtinyt nähdä. Mitään uhkaa siinä ei ollut, tunsin lähinnä sääliä. Aikuisena kuoron konsertin jälkeisissä illanistujaisissa johtaja istahti maistissa viereeni ja tarttui rintoihini. Koin sen törkeänä ja erosin siitä kuorosta. Yhden kerran olen joutunut keskenkasvuisten kollien taholta kaupungilla huorittelun kohteeksi, ilmeisesti siksi, että päässäni sattui olemaan punainen hattu. 1960-luvulla illalla elokuvista palatessani joku mies lyöttäytyi seuraan Helsingissä sivukadulla ja yritti raiskata. Hän oli sen verran humalassa, että pääsin irti ja juoksemalla karkuun. Se oli kyllä aika pelottavaa. Ammattiliiton koulutusristeilyllä yökerhossa istuessani eräs seurassamme istunut pappismies tarttui yhtäkkiä nilkkaani kaksin käsin eikä päästänyt irti. Seurueen muista miehistä kukaan ei reagoinut mitenkään. Tilanne tuntui lähinnä piinalliselta ja naurettavalta. Kun pääsin irti, lähdin paikalta. Ammattiyhdistystoiminta jäi siihen minun osaltani. Tanssivat naiset joutuvat aika usein kokemaan kaikenlaista. Samaisessa yökerhossa työtoveri kertoi, että ruotsalainen tanssittaja yritti heti kohta suudella ja ehdotella hyttiin menoa.

Olen aika vähän liikuskellut piireissä, joissa kuvittelen naisten joutuvan helpommin jonkinlaisen ahdistelun tai häirinnän kohteeksi. Koska minullakin on silti nämä kokemukset, päättelen, että häirintä on varmaan yleistä. Lapsella tai kokemattomalla nuorella ei ole keinoja. Ei riitä, että ’siperia opettaa’. Vanhempien on valmennettava tyttäriään ja ohjattava poikiaan. Nuorten netin käyttöä on seurattava. Itsepuolustuskurssit ovat hyödyllisiä, minäkin kävin sellaisen aikuisiällä. Kaikesta häirinnästä ei voi pelkästään miehiäkään syyttää. Ehkä naisissakin on härnääjiä, jotka käyttävät joissakin tilanteissa väärin seksuaalista valtaansa.

PS. Tuore uutinen nettilehdestä: Uimahalleissa ’eksyillään’ naisten suihkuhuoneen puolelle ja altaalla tiiraillaan.

vanhastaan loppiaispyhä oli jouluajan loppu – tosin lopettajaisina on pidetty myös Nuutinpäivää. loppiaisen kristillinen sisältö on vaihdellut vuosisatojen aikana ja eri kirkkokunnissa. keskiajalta lähtien sitä on läntisissä kirkoissa vietetty ”kuninkaiden kumarruksen juhlapyhänä” eli itämaan tietäjien Beetlehemin vierailun muistoksi.

edellisen kerran loppiainen sekularisoitiin lauantaiksi Suomessa 1970-luvulla ja palautettiin vanhalle paikalleen 1993 arkipyhäksi. nyt loppiainen on jauhautumassa taas työelämän rattaisiin. saa nähdä miten suuri tuottavuusloikka tästä nyt seuraa. keskustelua loppiaisestakin hallitsevat nykyään työelämän ehdot ja kauppojen aukiolo.

koska työelämä on taakse jäänyttä aikaa meille, olemme vapaita pitämään loppiaisemme pyhänä  6. tammikuuta jatkossakin. ja loppujen lopuksi pyhää on se, minkä pyhänä pidämme.

Ylen Teemalla on esitetty syksyn aikana kaksi kautta hienosta ranskalaisesta tv-sarjasta Tapahtukoon sinun tahtosi. Se on aikalaistarina katolisen kirkon pappisseminaarilaisista, joiden kamppailua kutsumuksensa kanssa opiskeluaikana ja vasta valmistuneina kirkon työntekijöinä sarja kuvaa aidosti ja pieteetillä. Sarja koskettaa syvästi  kirkon sisäpiirien valtataistelua, paavin asemaa Vatikaanissa, kirkon taloudellisia ongelmia ja eettisiä ongelmia, joita vanhoilliset pyrkivät piilottamaan.

Minulle sarjan seuraaminen on ollut äärettömän kiintoisaa ja terapeuttista. Väitän, että näin syvällistä ja hienosti toteutettua kuvausta aidon hengellisen kutsumuksen ja kirkon valtarakenteiden ristiriidasta ei ole tehty aiemmin. Sarjan toteutus antaa toivoa vanhoillisen ja luutuneen kirkon uudistumisesta nuorten työntekijöidensä mukana. – Sarjan kaksi kautta  uusitaan Teemalla 28.12. alkaen ja kolmas kausi on nähtävissä Yle Areenassa. 

Kuva LuontoPortin sivustolta

Istumme sunnuntaiaterialla ikkunan ääressä, kun huomioni kiinnittyy pihavaahteran rungolla häärivään pikkuiseen lintuun. Sen vatsa on valkoinen ja selkä puun rungon värinen, ruskean ja harmaan kirjava. Huomioni herätti linnun tapa tutkia runkoa järjestelmällisesti puoleen väliin, sitten se pudottautuu äkisti alas ja aloittaa saman vikkelän kiipeilemisen. LuontoPortin sivustolta laji oli helppo tunnistaa liikkumistapansa perusteella: puukiipijä. Mitenkään erityisen harvinainen se ei Etelä-Suomessa ole, mutta pihassamme tuota en ole nähnyt aiemmin. Lajin  muuttoaika on normaalisti syys-lokakuussa, mutta tämä yksilö ainakin on myöhästynyt lähdössä ja tuuminee, että tarkeneehan täälläkin.

Kuulen maailman kiihkeän kohinan. Kansainvaellus Eurooppaan jatkuu. Tyhjät tilat täyttyvät tulijoista, vielä tänään jotkut jaksavat huolehtia, että tulijat rekisteröidään ja ruokitaan. Entä huomenna, ensi viikolla, jouluna? Ensin toivotellaan avosylin tervetulleeksi. Kohta vapaan liikkumisen idea osoittautuu naiiviksi hyväuskoisuudeksi. Alkaa nousta piikkilanka-aitaa rajoille, kun kura roiskahtelee Euroopan kasvoille. Pommit räjähtelevät . Uskonkiihkoiset, kuolemaa kaihtamattomat kylvävät pelkoa ja kuolemaa. Demokratiat tärähtävät hereille järkyttymään, paheksumaan ja tuudittelemaan, ettei meillä ole hätää. 
Ei ole hätää, kunnes on.

Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.    

Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.

Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.

Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.  

Leidi T ja minä olimme katsomassa Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa. Päivänäytöksessä, kuten tavallista, oli parikymmentä mummokansalaista ja muutama nuorempi. Tennispalatsin aulatilat  olivat kokeneet täydellisen mullistuksen: ensin piti etsiä ovea, josta pääsi sisälle, sitten lipunmyyjää ja lopuksi vielä esityssaliakin. Lähtiessä sammutettiin jostain syystä salin valot kesken poistumisen ja mummot saivat haparoida portaita alas pimeässä. Onneksi kukaan ei kompuroinut. Kuulin, kun  muuan mummo kertoi toiselle, että elokuva oli kuin muinoin Helsingin pommituksissa.

Olen lukenut Katja Ketun romaanin, joten juoni ei ollut yllätys minulle. Kiinnosti tietysti mitä Jokinen oli ottanut mukaan, miten elokuvallisesti tarinan kertominen onnistui ja miten näyttelijät suoriutuivat osistaan. Elokuva oli raju ja siten kokemus rankka. Katsoja ei saanut hermolepoa missään vaiheessa, suvantopaikkoja ei juuri ollut. Arvasihan sen mennessään, että sota on sotaa, mutta täyslaidallinen sitä lajia, äänitykit nupit kaakossa puolitoista tuntia, oli kyllä aika kamalaa.

Krista Kosonen oli täydellinen kätilön roolissaan, pohjoisen murrekin luontui uskottavasti. Kätilön veljenä P-P Petelius oli myös todella hyvä. Tommi Korpela leirin saksalaiskomentajana oli suorastaan hyytävä. Toteutus pani ajattelemaan, etteivät näyttelijät totisesti päässeet helpolla tässä elokuvassa – joten mitäpä katsojan kannattaa valitella pehmustetussa tuolissaan. En suosittelisi herkälle katsojalle. 

Tätä ei usein tapahdu. Koen, että hän puhui jokaiselle suomalaiselle, vetosi meihin. Pakolaistilanne koettelee Euroopan, myös meidän kykyämme kriisihuollon järjestämisessä Suomeen tuleville. Valtion taloustilanteen asiassa hän vetosi myös työmarkkinajärjestöihin sekä työntekijäpuolella että työnantajapuolella. Ajattelin: ainakin tuo mies yrittää tosissaan saada meidät tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä. Liturgiat, ’ilman aikujaan puhuminen’, eivät riitä,  on ratkaisujen aika. Sympatiapisteet Sipilälle!

Nyt netissä ja uutisissa jaetaan kilpaa kuvaa Välimerellä rantaan ajautuneesta hukkuneesta lapsesta. Ne lukemattomat täpö täydet veneet, jotka ovat uponneet  ihmislasteineen turkoosinsinisiin aaltoihin ovat olleet meille vain turruttavia uutisia, kunnes lapsen ruumis ajautuu rantaan.

Ajattelen hallitsematonta pakolaistulvaa, johon Eurooppa parhaillaan on tukehtumassa. Miten kauan tätä on pelätty ja nyt kun se tapahtuu, ei ole mitään keinoja, koska ennakoivaa varautumista ei ole tehty, ei EU:n tasolla, ei maiden poliittisella eikä käytännön tasolla. Ihmissalakuljettajat saavat rauhassa rahastaa pakolaisten hädällä. Venäjä kieltäytyy YK:n ajamasta asevientikiellosta Syyriaan, mutta onko heidän rajansa auki aseviennin ruokkimaa sotaa pakeneville. Ei ole. Ja Euroopan on kannettava inhimillisyyden nimissä Venäjän omahyväisen politiikan seuraukset.

Tilanne on jo päällä. On myöhäistä pystytellä barrikadeja, myöhäistä hurskastella ihmisten hädällä. Otamme vastaan minkä kykenemme, mutta tähän tämä ei jää. Miten Eurooppa  kykenee tarjoamaan tulijoille ihmisarvoisen elämän: kodin, ruuan, työn, koulutuksen ja terveydenhuollon? Sodan traumatisoimat ihmiset kootaan kasoihin sinne tänne  odottamaan – mitä?

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi…” Mahdotonta, ei niin kovaa kristityn elämä voi olla! Itseään on jo tosi vaikea rakastaa, puhumattakaan oudoista ja omituisista kanssakulkijoista tai yli kaikkien rajojen vyöryvistä turvapaikan etsijöistä. Eikö nyt hyväksyminen tai sietäminen riitä?

Kirkossa oli puolitäyttä, Toisen mielestä urut soivat epävireisesti. En tiedä, mutta Eero-kanttori soitti alkusoiton jotensakin kovalla rekisterillä. Punatukkainen kesäteologinuorukainen hoiti nuoruuden innolla messun alkukuviot. Kaksi täysivaltaista pappiakin oli töissä, kukin toimitti oman osansa siististi.

Lähimmäisen sunnuntain VT-teksteissä on mm. kertomus Noomista, anopista, jolla oli kolme miniää. Kun Noomin pojat vei sota, hän lähetti miniät palaamaan äitiensä luo. Yksi heistä, Ruut, ilmoitti haluavansa jäädä huolehtimaan anopista. Evankeliumiteksti puolestaan kertoi köyhästä leskivaimosta, joka pani viimeiset roponsa temppelin uhriarkkuun. Jeesus huomasi tämän ja nosti oppilailleen leskivaimon esikuvaksi uhrautumisesta. Ajattelin, hoksaisiko hengen asioita sisäistämätön, miten nämä tekstit liittyvät lähimmäisyyteen. Nuori saarnaajakin pöyhi tekstiä ansiokkaasti ja sanoi lopuksi: ja sitten vielä lähimmäisyydestä vähän…

Evankeliumia kuunnellessa muistin lapsuudestani erään tapauksen. Panin kerran kolehtiin viimeiset markat, jotka oli varattu kotimatkaan ja lähdin kävelemään maantien laitaa, uskoen, että kyyti järjestyy jotenkin pyytämättä. Kymmenen kilometriä käveltyäni, eräs lukemattomista ohi ajaneista pysähtyi ja muuan tuttu mies kysyi miksi olen kävelemässä näin kaukana kotoa. – Ei ole bussirahaa, vastasin ja sain viiden kilometrin kyydin tienhaaraan, josta mies kääntyi kotiinsa. Siitä oli vielä 10 kilometriä käveltävää kotiini. On sanottava, että ehdin ajatella tätä uhrautumisasiaa monelta kantilta. Toista kertaa en ole kolehtiin kaikkia viimeisiä killinkejäni rohjennut laittaa.

Ajattelen, että lähimmäiseni on parhaillaan tämä mies, jonka kyydissä pääsen kirkkoon ja jonka käsivarteen voin nojata rappuja alas tullessa. Ehkä syvä kiitollisuus on yksi rakkauden monista muodoista.