Pakkaan yhden-yön-laukkuni ja Toinen vie minut vajaan tunnin matkan päähän kotoa tapaamaan opiskelutovereita. Paikalla käy ilmi, että meitä on koolla kymmenen. Tila on vanha Kehräämö, teollisuushalli, joka on täynnään pikku liikkeitä, kuntosali, tanssisali, ravintola ja pieni hotelli, kirppis, useita käsityö- ja lahjatavaraliikkeitä. Niitä nuohottuamme ja lounastettuamme ravintolassa majoitumme erikoisimpaan hotelliin ikinä: kukin nukkuu omassa teltan kokoisessa ja mallisessa mökissä, jotka on pystytetty avoimen tilan halkaisevan kujan kahta puolta. 

Olemme kokoontuneet lähes joka syksy eri paikassa suunnilleen samalla joukolla. Kuulumisten jakaminen on oleellinen osa ja usein on joku teema, josta keskustellaan. Toisinaan keskustelu jää mieleen antoisana, aika ajoin hajoaa yleiseksi kalabaliikiksi. Tällä kertaa oli teemana Vanhuus, josta ’vaivain vaikerruksen’ ohella onnistuttiin saamaan muutakin irti. Tällä joukolla on mahdollisuus löytää huumorin pilkettäkin vakavien juttujen oheen.  

Seuraavana aamuna hyvästelen toverijoukon, joka jatkaa vielä taidenäyttelyyn lähistölle. Toinen noutaa minut ja ajamme parin tunnin matkan toiseen suuntaan. Siellä hautausmaalla käynnin jälkeen käymme syömässä lounaan ja ajelemme tällä kertaa silmäilemässä Toisen lapsuusmaisemia kaupungin laidalla. Reilun kolmen tunnin päästä olemme taas kotona.

Tällä välin Tädin asioita on setvitty päivystysosastolla. Hän ei kuulemma pysy jaloillaan, veriarvot ovat kyllä kohdillaan, mutta sitten paljastuu tulehdus, jota on lääkittävä antibiootilla. Kaupungin sairaalaan paikkaa ei löydy, joten Täti palautetaan kotiinsa. – Huoh. – Toisen pyytämänä hoitopaikka-arviointi liitetään selvitettävien asioiden listaan. Saa nähdä tehdäänkö se, ja jos tehdään, niin milloin.

Kesän kolmas käyntimme jätti alakuloisen ja suorastaan pahan mielen kummallekin. Täti ei reagoi ovikelloon, joten menimme avaimella sisään soitettuamme ensin. Täti lepäili vuoteellaan, nousi sieltä hitaasti istumaan. Hän sanoi tuntevansa meidät, mutta ei jaksanut hymyillä kuten ennen. Ateriapalvelu oli tuonut ruuan ja laittanut sen avaamatta pöydälle. Siihen autoimme hänet istumaan, hän sanoi syövänsä annoksesta yhden kalapuikon ja lusikallisen perunamuussia. Senkin syötin hänelle. Vettä ei halua ottaa ollenkaan.

Sitten iltapäivähoitaja tuli käymään. Hän suhtautui meihin epäluuloisesti, kunnes Toinen sai hänet ymmärtämään olevansa lähin omainen, joka hoitaa tädin asioita. Viimeksi Toinen vei tädilleen heinäkuussa digivaa’an ja verenpainemittarin, joita oli pyydetty. Tarkistin käyntivihosta lukemia, verenpaine näytti olevan normaalilukemissa, paino ensi mittauksessa ollut 48 kg. Sitten paino oli merkitty kahdesti olevan yli 90. Ihmettelin hoitajalle asiaa ja hän huonolla suomen kielellään selitti, että se on verenpaineen alalukema. Osoitin hänelle, että painelukemat olivat kauttaviivalla merkittynä siinä edellä ja sitten paino erikseen. Tajusin, että kielitaidoltaan puutteelliset hoitajat eivät erota mikä on paine ja mikä on paino. Tädin paino mitattiin ja vaaka näytti nyt 39 kg. Luurangonlaihan tädin paino oli siis kuukaudessa laskenut yhdeksän kiloa. Hoitaja väitti, että täti syö kyllä itse. Kuitenkin jääkaapissa oli usean päivän ateriat joko avaamattomina tai lähes koskemattomina. Vettä on kannussa pöydällä ja lasissa sängyn vierellä, mutta täti ei jaksa kaataa täydestä kannusta, ja lasiin valmiiksi aamulla laitettu oli siinä vielä iltapäivälläkin. 

Ennen lähtöä lakaisin vielä lattiat ja korjasimme roskat. Edellisellä käynnillä pyyhin pölyt kaikkialta, mutta taas pöly peitti olohuoneen kaikki huonekalut. Maksullinen siivous on luvattu kerran kuussa, mutta mitään ei tapahdu. Aamuhoitaja oli pannut pesukoneen päälle, mutta iltapäivähoitajan mukaan pyykki ei ollut vielä valmis. Sitten hoitaja suihkutti tädin,  vaihtoi vaipat, talutti tädin lepäämään ja lähti. Pesukone piippasi ja kun Toinen tarkisti, kävi ilmi, että vesihana oli kiinni. Ei ihme, ettei pyykki ollut peseytynyt. Ennen lähtöämme lauloin tädin kanssa laulun, jota hän sängyllään maaten yritti tapailla. Toinen istui hiljaa tädin kättä pidellen.

Kotimatkalla autossa oli alakuloinen hiljaisuus. Totesimme, että on yritettävä löytää tädille jostain hoitopaikka, ei tällainen kotihoito toimi. 

Saattaa olla, että ennen Suomen sotia 1920-luvulla syntyneet ovat se sukupolvi, joka sinnittelee pisimpään elämässään. Moni heistä ehtii nykyään liki 100 vuoden ikään ennen kuin vuodet tulevat täyteen. Toisen kummitäti on heitä.

Viime aikoina olemme kyllä havainneet elämänhalun hiipumista. Sen voi tiedostaa mm. siitä, että yhä vähemmän tarvitaan ilta- ja aamupalatarvikkeita, kun tädillä ei ole koskaan nälkä, ateriapalvelun ruoka ei houkuta yhtään ja tuskin puolta litraa vettä saadaan menemään vuorokaudessa.

Kolmesti päivässä käyvät hoitajat yrittävät parhaansa mukaan ruokkia ja juottaa. Kun muistia ei ole, ei janontunnetta eikä nälkää, vaikeaa on saada tädin painoa pysymään säällisissä lukemissa. Nyt ollaan jo vaippavaiheessa, vaikka onkin ihme, että yleensä jonkin verran aineenvaihduntaa tapahtuu tuolla ruuan ja veden määrällä.

Täti tunnistaa meidät omaisikseen, mikä tuo hänelle turvan tunnetta. Joka kerran tavatessamme puhumme siitä, että hänen asiansa hoituvat meidän kauttamme, joten huolta hänellä ei ole. Tulemme käymään niin usein kuin vain jaksamme ja olosuhteet sallivat.

Onpa siitä totisesti aikaa, kun olen junalla Stadiin mennyt täältä pikkukaupungista. Toki on tullut asioilla oltua Toisen kanssa ja automobiililla, siksikin, kun se on niin helppoa. Nyt oli sovittu Soffi-ystäväsiskon kanssa tapaaminen Mantalla, kuten ennen muinoin ennen sotia ja pandemiaa. – Osaankohan näitä junakuvioita enää, mietin. Jostain ne kummiskin kaivautuivat tarvittaessa esiin: HSL-kortti, joka oli aikoja sitten tarkistettu, että maksuarvoa riittää, ja aapiskirjaimet, joilla matkaa täältä sinne ja sieltä tänne määritellään.

Ennen sotia jne… kävely Assalta Mantalle kesti meikäläiseltä 10 minuuttia, vaan nytpä olin siinä ajassa ehtinyt vasta Espan jätskikiskan kulmille ja perillä olin viisi minuuttia myöhässä ja vielä kovasti puuskuttaen. Soffi oli jo asemissa ja siitä puikahdettiin sitten Kappeliin, jossa on tavattu käydä lounaalla – siitäkin huolimatta, että siellä on täyttä ja kova kalabaliikki. Panin merkille, että useampikin iso seurue seniorikansalaisia oli valinnut tämän arkisen torstaipäivän kuulumisten vaihtoon hyvän ruuan äärellä.  Söimme paahdettua nieriää, uusia perunoita ja rapsakan al denteä broccolia sitruunaisen kastikkeen kera. 

Cappuccinon ja Creme Brüleen ohessa tuli kummankin omain asiain tila, elon senhetkiset tunnelmat ja  tärkeimpänä kaikesta lastenlasten tapaamiset ja  kuulumiset jaettua oikeutetulla isoäidin ylpeydellä. Soffi oli ollut juhlimassa tyttären perheen eximia-ylioppilasta ja meitähän ovat sykähdyttäneet Esikoisen musisoivat koulukkaat: kympintyttö ja lahjakas sellistipoika sekä Kuopuksen pienet sulokkaat tytöt.

Mutta ennen kaikkea tämäkin oli todettava: ollaan hengissä, hyvillä mielin juuri nyt ja mikä ikinä huolettaakin, se ei lannista, sillä ystävyys on toinen toisensa tukena oloa, rohkaisua ja iloa!

Säänhaltijat ovat olleet kovin suosiollisia eteläisen Suomen asukkaiden kevääntulon odotuksille. Taas oli kaunis sunnuntai. Lähdimme ajelulle järven ympäri kiertyville maanteille. Seudun asukkaat olivat kaivaneet fillarinsa esiin ja painelivat vauhdikkaasti parinkymmenen kilometrin kevytväylää, joka kiertää Tuusulanjärven. Luontorakkaan ihmisen sielu ja mieli virkistyvät raikkaista tuulista, auringon kilosta, muokattujen peltoaukeiden muhevista tuoksahduksista ja lintujen äänistä. Kevään etenemisestä kertovat havainnot nostavat mielialaa, joka tässä virusvuosien ja viimeisen parin kuukauden sotauutisten painon alta pyristelee väljemmille vesille.

Ajelimme yhteen vakipaikoistamme, Halosenniemeen, kahvitermarin kera. Oli hyvä tuuri, rantasaunan terassin penkillä ei ollut ketään, siinä on monesti eväitä nautittu. Sinivuokot ja scillat kukkivat, järvi on vielä jäässä, mutta rannat lainehtivat jo sulana. Jäiden lähtö lienee lähellä. Seutukunnan suosituin vedonlyöntikohde onkin milloin jäät lähtevät. Viimeistään vappuna, veikkaan.

Euroopan rauha on vuoden 2014 Krimin niemimaan valtauksesta ollut uhattuna Venäjän taholta. Oligarkkiensa tukemana Vladimir Putin järjesteli perustuslain muutoksella itselleen elinaikaisen presidenttiyden, joka käytännössä teki hänestä itsevaltiaan. Ukrainan separatistiset itäosat miehitettiin hiljaisin operaatioin, Ukrainan itsenäisyys kyseenalaistettiin valheellisin historiantulkinnoin ja uhkailemalla sodalla. Käytiin surkea näytelmä diplomaattisista neuvotteluista Euroopan, Yhdysvaltojen ja Naton  kanssa pohjana täysin epärealistinen vaatimuslista, jossa Venäjä halusi määritellä Venäjän rajanaapurit etupiirikseen kuin paluuna Neuvostoliiton suurvalta-aikaan. Ukrainan lähialueet Valkovenäjä mukaan lukien täytettiin massiivisin sotakaluston ja sotilaiden siirroin jo ns. neuvottelujen aikana. Kun vaatimuslistaan ei suostuttu, Putin ilmoitti Venäjän tunnustavan Ukrainan separatistialueiden itsenäisyyden ja marssitti sotajoukot tekaistun avunpyynnön nojalla Ukrainan alueelle. Saman tien aloitettiin hyökkäys Valkovenäjän kautta ja Ukrainan itärajan yli kohteena Kiovaa. Suomalaiset hätkähtivät röyhkeää manööveriä, jota vielä ryyditettiin suorilla sotilaallisilla uhkauksilla, jotka toimeenpantaisiin, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Nyt on menossa sodan viides päivä, ja koko manööveri on osoittautunut Putinille luultua hankalammaksi Ukrainan sitkeän vastarinnan vuoksi. Kun Venäjän joukot eivät voineetkaan marssia suoraan tavoitteeseen, alkoi uusi uhkailu ydinaseen käytöstä.

Kuten presidentti Niinistö sanoi: ”Naamiot on riisuttu, nyt nähdään vain sodan kylmät kasvot.” 

Tässä yhtenä aamuna aamuhoitaja lähetti kuvan Tätivanhuksemme makuuhuoneesta. Nurkkaa pitkin katosta valunut vesinoro oli päätynyt jo lammikoksi lattialle. Ylimmän kerroksen asunnossa se merkitsee kattovuotoa. Toinen soitti saman tien isännöitsijäntoimistoon. Lupasivat miehen paikalle. Seuraavaksi soitto kaupungin veteraaniasiain hoitajalle, viesti jäi vastaajaan. Jonkin ajan päästä sieltä soitettiin ja tilanteesta kuultuaan jo aiemmin tädin asioissa tutuksi tullut virkailija antoi puhelinnumeron ja nimen kaupungin vanhusten kotihoitoasioista vastaavalle viranomaiselle ja lupasi ennakkoon tiedottaa tilanteesta. Vuodon tarkastajalta saatiin arvio, että ainakin kuukausi menee kuivatuksessa ja remontoinnissa vielä lisää. Tädille on pakko saada hoitopaikka kuivatuksen ja remontin ajaksi. Todettiin, että veteraaneille ilmaiset kahden viikon kuntoutusjaksot eivät nyt riittäisi ratkaisuksi tähän pulmaan. Toinen soitti saamaansa kaupungin numeroon. Ystävällinen henkilö lupasi selvittää mistä järjestyisi pitempiaikainen tilapäishoivan paikka tädille. Eilen saatiin tieto: yksi ainoa paikka löytyi. Sovittiin ajasta, jolloin taksi tulee tätiä noutamaan. Toinen meni paikalle. Kotihoitaja pakkasi vaatetta mukaan ja saattoi tädin taksiin. Perillä kuulemma ollaan vastassa. Toinen sai tiedon, että vuoto on jo alemman kerroksen asunnossakin. Toinen tyhjensi pilaantuvat ruuat jääkaapista.

Tämäkin vielä, mietimme. Muistisairas täti itkee uppo-oudossa hoitopaikassa, hänen rauhallinen arkensa on rikki, kotia revitään, kuivatetaan ja paikataan. Huokaan Jumalalle: ottaisit hänet talteen taivaan kotiin.

Suomen muodostelmaluistelujoukkueet ovat maailman huippua. Rockettes, Team Unique, Marigold ovat menestyneet. Yksilötasolla silloin tällöin on myös taitoluistelijoita, jotka ovat sijoittuneet kuuden parhaan joukkoon arvokisoissa. Tällä kertaa ei yksilötasolla ole pärjätty Pekingissä, mutta jäätanssiparimme Julia ja Mats on matkalla menestykseen, jos tätä vauhtia kehittyvät.

Näinä aikoina on ollut hyvä tilaisuus tehdä havaintoja jääkiekkopeleistä. Kymmenet vuodet Suomen miesten Leijonajoukkueen yksilö- ja joukkuepelitaitoja seuranneena voi sanoa, että lätkä on meikäläisten mentaliteettiin soveltuva laji. Meillä on myös ollut onni löytää viime vuosien menestystä siivittänyt valmentaja arvopeleihin, tuo ihana hymytön yrmy nimeltä Jukka Jalonen, jolla on homma hallussa ja pakissa keinot tilannetta kuin tilannetta varten.

Miten naisten maajoukkue yleensä on saatu kasaan, ihmettelen. Vaatii runsaasti kokeneita ja taitavia pelaajia, joista voi valita parhaat, kun olympiamitalien tai maailmanmestaruuden metsästyksestä on kyse. Miesten peliin verrattuna naiset pelaavat pehmeämmin, ja pelin rytmi on tasaisempi. Parhaiden naisjoukkueiden, USAn ja Kanadan pelissä ero miesten pelityyliin on kyllä vähäisempi, taklataan reippaammin ja pelitaidotkin ovat kehittyneemmät. Voittajan ilo on yhtä raisua kuin miehilläkin, mutta ehkä häviäjän puolella nähdään enemmän kyyneleitä.

Tänään oli tarjolla yhtä jännitysjuhlaa, kun miesleijonat niittasi Sveitsin 5-1 ja selvitti tiensä pronssiotteluun Slovakiaa vastaan. Pelijännitys ei yhtään ollut ’pehmeämpi’ naisleijonien pronssiottelussa Sveitsiä vastaan, joka päättyi meidän tytöille komeasti 5-0.

Olemme kesän mentyä hiljentyneet sunnuntaiaamuisin radion ääreen. Olen pitänyt radiojumalanpalveluksen tasalaatuisesta äänestä ja musiikista. Seurakuntien striimaukset osoittautuivat kovin eritasoisiksi, ja televisiosta lähetettiin messu-uusintoja, mikä on täysin kuollut idea. Kirkkovuosihan elää teksteineen kulloinkin läsnäolevan seurakunnan osallistumisesta. Adventtina jäimme pitkästä aikaa katsomaan televisiosta lähetettyä messua Siuntion kirkosta. Vaan kuinkas kävikään.

Vanha keskiaikainen kirkko puhutteli kyllä tilana, jos nyt ei kauneudella niin ikiaikaisuudellaan. Seurakunnan kanttori soitti urkuja mallikkaasti, mutta upeaääninen oopperalaulaja ei ehkä ollut paras äänenjohtaja virsilauluun. Hän lauloi komean soolonkin, oopperamaneerit tosin rikkoivat laulun sanomaa. Seurakunta lauloi kuoronsa tukemana adventtiriemuun kutsuvan hoosianna-hymnin. Siihen voi sydämessään yhtyä.

Messumenojen kuvauksen paras kohta oli, kun kamera aika ajoin rauhoittui aidoin kynttilöin liekehtivään kattokruunuun. Liturgi yritti parhaansa, mutta yli taitojensa. Ihmettelin jälleen, miksi papit eivät ymmärrä lukea vuorotervehdyksiä, jos nuottikorva on heikko. Tässä messussa jolloteltiin Isämeidän rukous ja Herran siunauskin.

Palaamme mieluusti radiokirkkojen ääreen taas jatkossa.

…kuldakägöset kukkuu, kirigon ristat kiildelöö…” lauloi usein ennen radiossa Georg Ots, virolainen upea baritoni. Lähdetään aamulla matkaan kevyin varustein, kuten viime vuosina on totuttu nämä päivän matkat tekemään. Matkan varrella ehtii ajajan vieressä istuja silmäillä pelloilta korjatun sadon jäljet, väreiltään yhä syksymmiksi muuttuvat metsiköt, taivaalle ajelehtivat poutapilvetkin, jotka matkan edetessä harmaantuvat ja tiivistyvät. Aamun lehtikin tulee luetuksi.

Tutulla pysähtymiskeitaalla on kokonainen bussillinen retkelle päässeitä eläkeläisiä. Se tietää kassajonoja ja vessajonoja ja saa meidät kääntymään ovelta takaisin ja etsiytymään muutaman kilometrin päässä vastaan tulevalle isommalle paussipaikalle, jossa on kyllä tilaa. Radiokanavalta unohdumme kuuntelemaan tutkijaprofessoreiden puheita suomalaisten sammuneista geeneistä.

Perillä lehmusten kaupungissa tuuli pyörittelee puita kiivaasti. Poikkeamme tutussa kukkakaupassa ja siitä jatkamme hautausmaalle. Kesäkukkaistutukset ovat yhä täysin kunnossa, niiden viereen kaivan paikan kanerville ja suppiloon tiristetään kastelukannuista viimeiset tipat kukkaoksaa varten, vesiallas on näet typö tyhjä. Sitten jo kiiruhdamme Kitchenin lounaspöydän antimien pariin. Kotimatkalla syvennyn kirjaan nimeltä Äiti, josta luen ajajalleni koskettavimpia kohtia ääneen musiikin lomassa.

Sinne jää erään äidin ja isän leposija, muistelupaikka, johon palaamme syksyin keväin niin kauan kuin voimme. He elivät yhteisen elämänsä, tekivät työtä ja jättivät perinnöksi lapsilleen parhaan mitä saattoivat, rakkautensa ja paljon muistoja.