P7114022

Varhainen kahden ja puolen tunnin lento kolmen meren yli. Dublinin kentällä on ruuhkaa. On vain yksi pitkä kiitotie, sama sekä tulijoille että lähtijöille. Kiertelemme puolisen tuntia ympyrää ennen kuin tulee vuoromme laskeutua. Mietin miksi me olemme täällä vasta nyt, kun matkustus alkaa käydä vaivalloisemmaksi. Niin kauan Irlanti on ollut toivekohteiden listalla. Vuotemme pinoutuvat, pinon paino jo tuntuu. On aika herätä vihdoin: jokainen matka tästedes voi olla viimeinen yhteinen, sen verran riskitekijöitä jo on.

Tulopäivän sää osoittautuu saaren tyypillisimmäksi: pilveilevää, auringon pilkahtelua, muutama sadepisara bussin tuulilasiin kaupunkikiertoajelulla. Dublinin kuhinaan tuntuu olevan helppo solahtaa. Kadut ovat kotoisasti mullin mallin kuten Helsingissäkin joka kesä. Dublinissa kaivetaan nyt paikkaa luas’in (raitiotien) kiskoille kapeiden pääkatujen keskelle. Kaksikerroksisia kaupunkibusseja jyrisee tauotta suuntaan ja toiseen. Siellä täällä joku huono-osainen lojuu kadun varrella kerjuukuppi ojossa. Jalkaudumme keskustan ainoaan puistoon. Se on omistettu Oscar Wildelle. Siellä on myös ainoa koko matkan aikana nähty lasten puistoalue.

sieluni tarvitsee puut

Oscar Wilde

Oscar Wilde

P7114037

P7114039

Saamme liput Dublinia-museoon tutustumaan Irlannin historiaan ja opas häipyy teilleen. Museo on ahdas ja sokkeloinen, vaeltelemme siellä koululaisryhmien seassa omaan tahtiin opastauluja tutkien. Eri aikakausia on elävöitetty luonnollisen kokoisin vahanukkevitriinein. Tekstitaulut ovat myös iiriksi, joka on virallisesti maan ensimmäinen kieli, vaikka vain kymmenesosa puhuu sitä äidinkielenään. Historia kertoo viikinkien tulleen saarelle ensin laivoineen ryöstelemään luostarien aarteita ja tekemään kauppaa. Viikinkien valta-aika päättyi 1100-luvulla, kun anglo-normannit hyökkäsivät saarelle ja valloittivat sen. Museo esittelee viikinkien ajan ja keskiajan elämää Dublinissa.

Museon uumenista nykyaikaan noustuamme vaeltelemme omin päin kaduilla. Penkkejä ei ole missään, nuoriso istuskelee talojen portailla ja turistit seisoskelevat tukkimassa ahtaat kulkuväylät. Ymmärrämme, että penkit ovat pubeissa. On ilmeinen tarkoitus viihtyä siellä guinneslasin ääressä.  Mekin viihdymme lounassalaattia nautiskellen. Sitten kuljeskelemme Trinity Collegen portista alueelle, missä on nurmikkoa ja upeita puita (mutta ei penkin penkkiä). Aurinko on tullut esiin ja helottaa täysillä. Koska on tarkoitus tavata siellä Leni-opas määräaikaan, emme enää lähde kaupungille. Ryhmämme näyttää kokoontuvan paikalle ajoissa.

Bussissa käy ilmi, että eräs yksin matkustavista naisista puuttuu. Opas lähtee takaisin kohtaamispaikalle etsimään, mutta sillä välin nainen ilmaantuu omia aikojaan bussille. Opas tulee ja kuulee, että nainen on löytynyt, mutta eräs mies on lähtenyt pakottavan tarpeen ajamana etsimään vessaa. Tilanne huvittaa matkalaisia, vaan mitä miettinee oppaamme. Odottelemme siis, ja kohta helpottunut mieskin ilmaantuu. Mutta kaupungin työstäpaluuruuhka on alkanut ja jumittanut bussin. Odotus jatkuu. Leni käyttää tilaisuuden hyväksi ja saamme kosolti dublinilaisten arkeen liittyvää tietoa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme on Kildaressa, josta on tarkoitus heti aamulla jatkaa kohti Galwayta. Olen puhkirikkiväsynyt huonosti nukutusta yöstä, varhaisesta ylösnoususta, odottelusta ja kävelemisestä. Ehdin suihkuun ja siistiytymään ennen illallista. Pöydissä keskustelu on väkinäistä kuten aina ensimmäisenä iltana uppo-outojen kesken on.  Naiset puhuvat puuta heinää, miehet eivät vaivaudu sitäkään vertaa, paitsi Toinen. Hän ottaa luontevasti puhetta vieressään istuvan miehen kanssa päivän kokemuksista. Minä en jaksa. Vieressäni istuva edellisen puoliso kysyy vähän töksähtäen: Mistä te olette? Vastaan yhdellä sanalla. Hän ei saa siitä lörpötyspuheen aihetta, jättää minut rauhaan. Kolmen ruokalajin illallinen on ihan liikaa. Syön kasviskeiton ja maistelen pääruokaa. Jälkiruoka on ylimakeaa minulle. Poistumme ensimmäisten joukossa huoneeseen, eikä unta tarvitse houkutella.

…jatkuu

Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

Pissismummo paikansi ittens ylemmäs kartalla juhannuksesta toivuttuaan. Seurana oli nuorempi ystävämummo, Kriikuna. Mummokansalaiset kohentautuivat yksissätuumin sinivalkoisille siivillen ja lehahtivat tunnin ja vartin matkan kaupunkiin, josta valkoisella vuokralimusiinilla arvokkaasti suuntasivat he viivasuoraa tietä korpien halki pohjoiseen. Korven kätköissä tiesivät he piilevän pirtin, jossa heitä odoteltaisiin. Ajo-ohje oli kännykässä ja sen mukaan oli selkosilla selkeä suunnistaa. Päivä pilveili ja pilkahteli, siis mitä mainioin ajosää.

Vastaanotto oli lämmin ja vallan rutistavainen. Kutsu oli ollut voimassa liki kaksikymmentä vuotta ja väkevästi uudistettu kevätkuussa tänä vuonna. Kaikella on aikansa ja nyt tällä reissulla. Piilopirttiä isännöivä Menninkäinen Keiju-emäntänsä kera esitteli vuosien mittaan rakentuneet tilat: luomuharmaa pirtti sydämenään pikkuinen liesi, lasten perheille pystytetty nukkuma-aitta, jossa satunnaisen vieraankin oli mukava yöpyä, liiteri ja sen kyljessä pikkuinen huussi, leikkimökki lapsenlapsille ja soma sauna, jonka kiukaan alle Menninkäinen jo tulta viritteleiksen. Ja näkymä rinteeltä alas järvelle ihan sykähdytti! Rannassa odotteli vene soutajaa. Ja ah, saunalta polku uimasille veteen, jossa sirkeät kalat silmille hyppivät.

Aamusella Menninkäinen ilmoitti päivän ohjelmaksi Pirunkirkolla ja Hepokönkäällä käynnin. Hepoköngäs on könkäitten köngäs – Suomen korkein (24 m) luonnonvarainen putous. Se oli vuolaimmillaan kevään ja alkukesän runsaiden sateiden ansiosta. Mummot olivat yhdessä ja erikseen siellä joskus käyneetkin ja tiesivät, että kulku koskenniskalle ja puolivälitasanteelle oli helppo ja siitä vielä alas astikin portaita pääsi. Jylisevien vesien tuntumassa siemaistiin kahvit ja matka jatkui. 

Pirunkirkolla ei kukaan meistä ollut käynyt, tietä jouduttiin kyselemään. Vaan annas olla, kun seistiin polun alkupäässä, siinä jäpötti öykeä puomi poikittain ja puomissa lappu: Polku suljettu ja pääsy kielletty myrskytuhojen takia. Kauempana näkyi tukinpaksuinen kuusi kaatuneen polun poikki. Pissismummo, että mitäs nyt tehdään. Menninkäinen, että tänne asti piti tulla peijakkaan lappua lukemaan – ja Keijumuori, että kun Korven Sanomissa vielä viime numerossa oli mainos oikeen… Vaan mitäs nämä. Eipä siinä kauan aanailla, kun Pissismummo on jo pujottautumassa kaiteiden välistä rinnettä laskeutuville rappusille ja mutisee mennessään: käynpä kattomassa, josko tuosta miten… Kriikuna on kiipeämässä perään, Menninkäinen nostamassa kenkkuista koipeaan puomin yli ja Keijumuori pujottautumassa puomin ali.

No, äläs. Tukinpaksuisesta kuusesta päästään kohtuullisen hyvin yli, mutta sittenpä edessä rönöttää kaksi puuta päällekkäin polun kaiteiden varassa ja niitten takana tureikkoa niin kauas kuin rappuja alaspäin näkyy. Pissismummo huikkaa perässä tulijoille: kyllä on piru kaikkensa tehnyt, ettei kirkolle kukaan pääsis. Ja Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää takasi kääntyvä, kun kerran on pirunpolulle lähtennä. Jovain hikeä norui, kun selvitettiin reittiä puu kerrallaan, yhdestä yli, toisesta ali, kolmansien välistä – kunnes tuli kolmen puun oksakas ryteikkö. Pissismummo, että nyt lykkäs piru merran viimesen kerran – nääs näytti, että tähän tyssäsi matkanteko. Ryteikön takana polku vielä ilkkui selvänä. – Akat tieltä kääntyy, puhisee Mummo ja kiipeää, hitaasti ja huolella jalansijat asetellen ja oksantynkiä väistellen. Niinvain tuo mokoma huutelee kohta toiselta puolen, että nyt loppu esterata. Kriikuna tulee perästä ketterämmin nuoremmuuttaan, ja Mummot jäävät katsomaan, joko kasikymppiset peränpitäjät luovuttavat. – Siunatkoon, nehän kiipeävät yli!!

Pirunkirkon maisema perillä on kivinen ja kolkko, syvän rotkon pohjalla kohisee koski kallioseinämät kohtisuorana kahtapuolta. Mykistynyt katsoja saa ihmetellä kymmeniä metrejä korkeiden korpikuusten latvuksia alapuolellaan. Siinä seisovat hikihelmet otsalla Pissismummo, Kriikuna-mummo, Menninkäinen ja Keijumuori. – Taitaa olla Nälkämaan laulun paikka, virkkaa sitten P.Mummo. Ja se lauletaan.

Paluumatkalla Mummot menevät taas edeltä ja etsivät nyt kiertotietä. Ei ole helppo sekään, sillä maastossa polkuja ei ole, jyrkkää rinnettä sen sijaan on ylös ja alas päin ja kaatuneita puita sielläkin sikin sokin. Menninkäisellä ja Keijumuorilla on kevyet lenkkarit toisin kuin Mummoilla, jotka ovat sonnustautuneet saappaisiin. Lopulta ollaan kaikki ehjinä siinä mistä lähdettiin. Ryytyneen hiljaisuuden katkaisee Pissismummo. – Otetaanko uusiks, kysäisee.  Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää, pirunpolkuja, van saapi sanoa, että kerran on käyty.    

 

Paluupäivä lähenee. Aamiaisella pohdimme mitä tekisimme tänään. Toinen käy tietokonehuoneessa tutkimassa kotimaan uutisia, minä selailen kohde-esitteitä ja poimin niistä Jerseyn kasvitieteellisen puutarhan Samareksessa. Sinne! Paikkaan näyttää pääsevän helposti bussilla 1A kerran tunnissa. Sonnustaudumme matkaan. Keskustan bussiasemalla on moderni meininki. Sähköinen opastaulu kertoo, että kyseinen bussi lähtee viiden minuutin päästä laiturista D, liitymme jonoon ja pian istumme täpö täydessä autossa. Bussin sisällä reittiopastin on pimeänä, kysymme kuskilta kauanko matka kestää (10 min, hän sanoo) ja yritämme kurkkia ikkunoista kadunvarsiopasteita. Joku takana istuva paikallinen herra vahvistaa ystävällisesti, että olemme jäämässä oikealla pysäkillä pois.

Tulemme Paratiisiin. Aika katoaa, kaikki muu unohtuu, on vain loputtomasti viehättäviä hiekkakäytäviä, upeita puita, kukkivia pensaita, muureilla rönsyäviä ruusuja, kukkia kukkia kukkia. Alueella on nautinto vaellella kiireettä, tutkia mihin mikäkin polku johtaa. On Water Garden, Herb Garden, Arboretum ja Japanilainen puutarha. Erään polun päässä on hevosten laidun, toisaalla aasin ja muulin, muuan polku johtaa lammaslaitumelle. Kahvila tarjoaa välipalaksi voileipiä, salaattiannoksia, leivonnaisia – ja vaeltelu jatkuu. Väkeä on liikkeellä, mutta tungosta ei ole, sää on mainio: viileää, auringonhuntu paratiisin yllä. Japanilainen puutarha on kauimpana, saamme olla siellä pitkän aikaa ihan kahdestaan. Harmonia on syvä ja rikkoutumaton. Tänne tahtoisin jäädä…

bussipysäkit on numeroitu ja merkitty kapeaan katuun

bussipysäkit on numeroitu ja merkitty kapeaan katuun

P5222726

P5222717

iiris!

iiris!

callat

callat

P5222703

P5222681

vanha plataani

itkupaju

itkupaju

makoisaa jerseynperunaa kasvaa

makoisaa jerseynperunaa kasvaa

Japanese Garden

Japanese Garden

tänne tahtoisin jäädä...

tänne tahtoisin jäädä…

Illastamme hotellin italialaisravintolassa tyytyväisinä päiväämme. Laukut pakataan valmiiksi, sillä heti aamiaisen jälkeen on lähtö kentälle. Vielä nukahtamisen rajamailla kuulen huoneen avonaisesta ikkunasta vaimeina St. Lukas’in kirkon kellot.

***

Aamiaisen jälkeen istuskelemme jonkin aikaa hotellin puutarhassa, jossa seurailemme kesynoloisen kissan touhuja. Se on kiinnostunut gorilla-patsaasta. Kivahan olisi ollut tietää, miksi puutarhassa yleensä on kookas gorillapatsas, emmepä tule kysyneeksi.

kissa ja gorilla

kissa ja gorilla

Kävelemme selkeän ja lyhyehkön reitin kaupungin keskustaan Vapaudenpatsaan aukiolle ja sen laidalta sunnuntain kierroksella huomaamaamme Jerseyn museoon. Museossa on monta kerrosta mielenkiintoista nähtävää Jerseyn historiaan liittyen. Onpa oikeisiin nahkoihin täytetty Jerseyn lehmäkin. Kahden tunnin museossa kiertelyn jälkeen tuntuu lounas olevan jo tarpeen, etsimme siis kauppahallin, jonka kohdalla toisella puolen katua on kalahalli. Siellä on oppaan kehuma ravintola, jossa valitsemme grillattua meribassia voikastikkeen ja tuoreiden kasvisten kera lounaaksi. Hyvää!

Vapautuksen  muistomerkki

Vapautuksen muistomerkki

sukellus Jerseyn historiaan

sukellus Jerseyn historiaan

saaren pyhä lehmä(rotu) on museoitu

saaren pyhä lehmä(rotu) on museoitu

terveiset museosta Murulle!

terveiset museosta Murulle!

...ja Pikkuritarille kokoisensa keinuheppa

…ja Pikkuritarille kokoisensa keinuheppa

 yksi kaupungin lukuisista patsaista, kentaurilla ratsastava Amor

yksi kaupungin lukuisista patsaista, kentaurilla ratsastava Amor

kauppahallin komea julkisivu

kauppahallin komea julkisivu

Kuningas Joku Mones

Kuningas Joku Mones

hallittu pudotus

hallittu pudotus

eipä ylety prinsessa suukolle

eipä ylety prinsessat suukolle

Keskustan katujen näyteikkunat luovat kuvan hyvinvoivien ihmisten kaupungista. Pieni paikka, mutta paljon patsaita. On perinteinen kullattu kuningaspatsas, on ylevä Vapautuksen muistomerkki, on modernimpaa, ilmassa roikkuva ihmishahmokin, on hyvinvoiva sammakko pylvään päässä. Kävelyllä tulemme kaupungin nimikkopyhimykselle omistettuun St. Helierin kirkkoon. Se on tavanomainen anglikaanipyhäkkö, kaunis, rauhallinen. Kohtaamme mummon, joka laittelee kukka-asetelmia. Pienessä sivukappelissa on katseenvangitsijana lasitaiteilijan luomus, Sininen Madonna. Yritän ymmärtää sen värisanomaa, mutta siinä tulee vain viluinen olo. Kirkossa viipyessämme on kirkon pihalle pystytetty kahvikoju, mutta emme nyt poikkea siihen vaan jatkamme läheiseen Paraatipuistoon, jota hallitsee kookas ja pöyhkeä Don-patsas korkealla jalustalla. Sen juurella on runsaasti nuorisoa istuskelemassa, ehkä Don-herra on heidän idolinsa.

pääkirkon seurakunta esittäytyy heti portin pielessä

pääkirkon seurakunta esittäytyy heti portin pielessä

kaupungin oma suojelupyhä

kaupungin oma suojelupyhä

anglikaaneilla on urut

anglikaaneilla on urut

sinisin madonna

sinisin madonna

Palaamme kaupungin halki oman puistomme teehuoneelle kahville ja Rose Gardeniin istuksimaan. Tunnelma on apea, jonkinlaista riitaa on matkalla syntynyt, en enää edes muista mistä. Miten voi ollakin, että neljänkymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen toisensa ajatusten, tunteiden ja toiveiden ymmärtäminen käy aina vain vaikeammaksi. Lokki yrittää repiä Ruusutarhan kalalammikon suojaverkkoa. Istumme Maryn ja Arthurin penkillä taas, koska siinä on hiukan varjoa, enkä voi olla auringossa. Mietin, ovatko M ja A olleet sopuisa pari. Jos eivät, mikä piina, että joutuvat istumaan samaa penkkiä vielä vuosikymmenet kuolemansa jälkeenkin. Joku lintu laulaa meille kirkkaasti livertäen. Mustarastaskin siinä hyppelee, ja kauempana kujertaa kyyhkynen. Tunnelma lientyy. Edessäni valtava hehkuvanpunainen ruusu on tänään avannut kasvonsa auringolle. St. Lukasin kellot soivat puoli kuutta.

******jatkuu

Keskiviikkona meillä on erikseen varattu saarimatka Sarkille. Aamulla olemme hyvissä ajoin satamassa, opas on jo varannut venepaikat. Matka isolla moottoripaatilla avomerelle ja Sarkin saareen kestää tunnin verran. Oh, se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Sattuu nimittäin olemaan ’kova merenkäynti’. Opas käy vielä ennen lähtöä tarjoamassa pahoinvointipillereitä, joita en huoli, eipä niistä apuakaan ole niin myöhään otettuna. Emme ole laivoilla kärsineet kovastakaan merenkäynnistä, mutta nyt tuntuu kyllä huteralta. Toinen siinä vierellä on vielä ärsyttävän hyväntuulinen. Aamiainen pysyy sisällä, mutta päätä alkaa särkeä. Tiedänpähän nyt senkin millaista on ryskyvässä veneessä pyrkiä vessaan: pylväältä toiselle ja kahvoista kiinni, askel kerrallaan. Huh! Asian toimituskaan oven takana ei ole yksinkertainen, kun on koko ajan pidettävä kiinni jostain, ettei lennä seinälle. Henkilökunta korjaili sieltä täältä paperipusseja, joihin monen kalpean matkalaisen aamiainen päätyi siinä röykytyksessä.

Olo helpottaa välittömästi, kun astun satamalaiturille. Olen jo paatissa sanonut Toiselle, että saaren on kyllä parasta olla tosi elämys tällaisen menomatkan jälkeen. Ja sehän on! Sark on itse asiassa vähän kuin muuan gallialaiskylä Asterix-sarjakuvassa, kylä, jossa on kuutisensataa asukasta, yksi pääkatu ja siellä täällä polveilevia sivuteitä. Saaressa ei ole autoja lainkaan, kylän lääkärikin kuulemma ajelee polkupyörällä ja potilaita varten on ambulanssitraktori. Hevoskyytiäkin on tarjolla ja me istumme hilpein mielin Bob-nimisen karvajalkahevosen vetämään vaunuun, jossa pääsemme kuskin esittelyn kera saarikierrokselle. Minulle nämä lapsuudesta tutut kulkupelit eivät ole ihmeellisiä, saan niistä nostalgisia fiiliksiä, joista Toinen ei syvemmälti tiedä. Hän on Lapsuusmaallani vasta seitsemänkymmentä luvun alkupuolelta asti vuosittain kanssani käynyt eikä siellä silloin enää ollut hevosta.

satamasta traktoritaksi vie pääkadun alkupäähän

satamasta traktoritaksi vie pääkadun alkupäähän

ja nelijalkataksilla saarikierrokselle

ja nelijalkataksilla saarikierrokselle

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

Sarkillakin on poikanen, Pikku Sark, johon pääsee maantietä. Emme lähde sinne seikkailemaan, valitsemme sen sijaan puutarhan, jossa vaeltelemme kukkien lomassa. Sinne unohtuisin mieluusti pitkäksi aikaa, ellei mielessä olisi pidettävä paluupaatin lähtöaika. Keskellä saarta on kivestä rakennettu St. Peter’s Church, anglikaanikirkko, jossa on komeat lasimaalausikkunat. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1820. Anglikaanikirkon paikalla oli jo aiemmin ollut metodistikappeli ja saaren ensimmäisten asuttajien joukossa oli myös presbyteerejä. Kirkkotien varteen on perustettu myös koulu, jonka urheilukentällä on paraikaa meneillään – kuinkas muuten – poikien jalkapallopeli. Laskeudumme aikanaan jalan viehkoa luontopolkua alas satamaan. – Luojan kiitos paluumatkalla merenkäynti on normaali.

asumus

asumus

St.Peter's Church

St.Peter’s Church

lääkärin vastaanotto

lääkärin vastaanotto

Sarkin paratiisipuutarha

Sarkin paratiisipuutarha

mehikukka

mehikukka

iiris

iiris

...ja sen sisko

…ja sen sisko

 Päivän jälkeen toteamme, että nyt on turistin osallistumisvelvoite täytetty meidän osaltamme. Pidämme kaksi vapaapäivää omin ohjelmin! Iltakierros Rode Gardenissa jää väsymyksen vallatessa lyhyeksi. Mutta ihanasti ruusut kukkivat ja availevat yhä uusia nuppuja. 

ruusujen runsautta Rose Gardenin muurilla

ruusujen runsautta Rose Gardenissa

 

*****jatkuu

  

 Tiistaina on toinen koko päivän saarikierros. Aloitamme Gorey Gastlen linnoitukselta. Sää on koleahko ja pilvinen. Nahkatakki on tarpeen ja sen alla villaista. Tämäkin linnoitus on korkealla paikalla, joten portaita riittää. Kattotasanteelta aukeava näköala palkitsee kiipeävät. Linnoituksen sisäpihoilla on tykkejä ja muuta sotakalustoa, rekvisiittana ritariasuinen ratsastajakin. Tornihuoneissa on huolellisesti esille pantuja museoesineitä, karttoja, myös kuningatar Elisabeth II:n hologrammikuva. Koska en rakasta historialuentoja, olen tyytyväinen, että saamme kierrellä omaan tahtiin linnoituksessa, lueskella opastauluja tai jättää huomiotta, jos ei kiinnosta. Lopulta laskeudumme maan tasalle ja rinnettä alas rannalle pikku kylään, jossa on pub, tietenkin, sekä pari pikkuista ravintolaa ja kahvila. Kahvila on täpö täynnä, pujahdamme sitten pubiin ja Toinen siemaisee olutlasillisen, minä kunnon siideriä (= englantilaista).

Jerseyn lippu alavasemmalla

Jerseyn lippu alavasemmalla

Gorey Castle

Gorey Castle

linnoituksen sisälle

linnoituksen sisälle

Iso muinais ritari

Iso muinaisritari

Kuningatar hologrammissa

Kuningatar hologrammissa

näköala huipulta

näköala huipulta

kyläranta laskuveden aikaan

kyläranta laskuveden aikaan

pubin tunnelmaa

pubin tunnelmaa

Bussimme kiertelee pohjoisrannikkoa ja pysähtyy parilla näköalapaikalla. Yhdellä mies rakentaa hiekkalinnoitusta ja ojentelee hattuaan kuvaajille. Kiertoajelun aikaan sattuu olemaan laskuvesi ja näemme karikkoisen merenpohjan, jonka kiviltä paikalliset keräävät merilevää, jota käyttävät perunapeltojensa lannoitteeksi. Tästä johtunee Jerseyn oman perunalajin erityisen herkullinen maku. Oppaamme on tosi ihastunut Jerseyn vaaleanruskeaan lehmärotuun ja huokailee mikrofoniin aina kun jossain lehmä vilahtaa. Jerseyn lehmä on pienikokoinen, suurisilmäinen, lauhkealuontoinen ja lempeännäköinen. Se tuottaa erinomaisen rasvaista (6%) maitoa, josta saa herkullista juustoa, jogurtteja ja jäätelöä.  Makuväittämät voin todistaa paikkansa pitäviksi vaikkapa Mertonin aamiaistarjoilun perusteella.

linnoitus hiekasta

linnoitus hiekasta

merilevän keruuta laskuveden aikaan

merilevän keruuta laskuveden aikaan

Kierroksen päätteeksi tulemme esihistorialliselle hautapaikalle, La Hogue Bie’lle. Siellä on hyvin järjestetty museo, jonka erinomaiseen esittelyvideoon minäkin jaksan syventyä, kun siinä on katsottavaa. Itse hautakammioon pitäisi likipitäen kontata sisälle eikä kumpikaan meistä löydä syytä miksi ryömisimme esihistoriallisen hautakummun sisuksiin.  Kuka ylimalkaan haluaa ryömiä jonkun toisen hautaan, ajattelen. Mutta joku joukosta aina haluaa, ehkä vain kertoakseen, että kävi siellä. Hautakumpu on tosi korkea ja sen päälle on rakennettu pieni kappeli, jonne kiipeämme portaita. Itse kappeli on hyvin yksinkertainen, mutta kummulta on myös hyvät näkymät ympäröivälle alueelle.

La Hogue Bie

La Hogue Bie

hautakummun kappeli

hautakummun kappeli

esihistoriallisen asumuksen konstruktio

esihistoriallisen asumuksen konstruktio

 

Retkeltä paluu on niin myöhään, että Tea Garden on jo suljettu. Kävelemme Ruusutarhan läpi, istumme hetken Maryn ja Arthurin penkillä vain kuuntelemassa lintuja ja katselemassa pergolan läpi kulkijoita. Muutamat St. Lukas’in kellot kuunneltuamme lähdemme kukkien tuoksussa viipyillen kulkemaan takaisin hotellille. Lomarytmi on jo löytynyt, nukumme hyvin ja aamulla olemme virkkuina valmiit uusiin seikkailuihin.

Puiston iirikset

Puiston iirikset

****jatkuu

 

Kokopäiväretki länsirannikolle sisältää aluksi tutustumisen St. Matthewin moderniin anglikaanikirkkoon, jossa alttari, kastemalja sekä Neljän enkelin kappelin ja eteistilan jugendtyyliset koristeaiheet ovat kuulun pariisilaisen lasitaiteilijan René Laliquen käsialaa. Pieni kirkko on ulkoapäin yksinkertainen, mutta sisältä uniikki taideteos, jossa suurikokoiset lasiveistokset tekevät voimakkaimman vaikutuksen. Koin kirkon tavanomaisesta poiketen viileänä, kosmisena tilana. Lasi materiana luo enemmänkin puhtaan ja ylimaallisen kuin hartaan, ihmisläheisen tunnelman.

St. Matthewin kirkon alttari

St. Matthewin kirkon alttari

Neljän enkelin kappelin enkeli

Neljän enkelin kappelin enkeli

kastemalja

kastemalja

eteisen koristeaihe

eteisen koristeaihe

sakraalivalo

sakraalivalo

Rannikkotien maisema on hienoa katseltavaa. Ajomatka länsirantaa inspiroi oppaan tarjoilemaan aimo pläjäyksen saaren sotaista historiaa bussissa, jossahan sitä ei pakoon pääse. Saarella on vastikään juhlittu saksalaisten miehityksestä vapautumisen 70 merkkivuotta ja kolmannen maailmansodan päättymistä, joten paikallaanhan tuo on, myönnettäköön. Taivas pilveilee, tuulee voimakkaasti. Sadettakin on luvattu, mutta saarella sää voi olla mitä tahansa ja vaihtua useaan kertaan päivän mittaan ennusteista piittaamatta. Viisas ottaa joka sään varusteet kokopäiväretkelle, sanoo opas. Viisautemme sadevarusteiden osalta on jäänyt kotimaahan, mutta nahkatakki on kyllä oiva varuste mereltä puhaltavassa viileässä tuulessa ja kerrospukeutuminen sallii vaatteiden vähentämisen sopivilta osin tarvittaessa. Lämpötila Jerseyllä on toukokuussa keskimäärin +15 astetta eli suunnilleen sama kuin lähtiessä kotimaassa, vaikka etelämpänä nyt ollaankin.

Tutustumme Jerseyn maamerkkinä kuvissa usein esitetyn Corbieren majakan upeaan maisemaan ja Noirmont Farmin saksalaisbunkkereihin. Jerseyn sodanaikaiset tunnelit ovat minusta karmaiseva kokemus; kuljemme pimeissä tunneleissa omaan tahtiin museohuoneesta toiseen. Niiden näkymät autenttisine äänimaisemineen antavat selkeän kuvan siitä, mitä sota on ollut. Tulemme viimein huojentuneina päivänvaloon taas. Jokainen on saanut pääsylipukseen jäljennöksen jonkun sodanaikaisen vangin alkuperäisestä identitaetskarte’sta. Minulle sattuu 25.10.1894 syntyneen, naimattoman Luise Renee Schwobin kortti. Siitä ilmenee, että hänet on vangittu Jersyllä 27.tammikuuta 1941. Kahvilan takaseinältä voisin käydä tarkistamassa miksi hänet on vangittu ja miten hänen sitten kävi. Seinän edessä on tungosta, enkä oikeastaan haluakaan tietää Luisen kohtalosta mitään.

rannikkomaisema

rannikkomaisema

P5182424

tykki on vaiennut

majakka kuuluu merimaisemaan

majakka kuuluu merimaisemaan

tunnelimuseon sisäänkäynti

tunnelimuseon sisäänkäynti

Rose Garden, Monday afternoon

Tuuli hajottaa pilvet iltapäivällä. St.Lukas-kirkon kellojen kuuden soiton aikaan taivaalla on enää ohutta haituvaa. Retkipäivän jälkeen lepäsimme tunnin hotellissa, ehdimme sitten vielä Tea Gardeniin teelle. Nyt on jo viileää. Illalla puistossa soitetaan, tuolit ja viirit ovat jo valmiina soittolavalla. Jos jaksamme odottaa puoli kahdeksaan, tuskin kuitenkaan jaksamme. Puut kohahtelevat tuulessa. Aurinko painuu alas, ilma käy yhä viileämmäksi, kohta palelen villaisessa viitassani. Ja täälläkin mustarastas laulaa, viheltää ja tremoloi…

magnoliapuu kukkii

magnoliapuu kukkii

I don't forget, ever...

I don’t forget, ever…

***jatkuu

 

Howard Davis -puisto

Howard Davis -puisto

kaiken maailman pensas

kaiken maailman pensas

rhododendron?

rhododendron?

'soihtukukka'

’soihtukukka’

palmujen katve

palmujen katve

Me tutustumme kadun toisella puolen olevaan Howard Davis-puistoon jo tuloiltana kävellen ja rakastun siihen oitis. Toukokuinen vehreys ja kukkaloisto on mahtava: alppiruusut ja kokonainen muurein ympäröity ruusutarha, kaiken maailman kukkivia puita ja pensaita, tuoksuvia orvokki- ja lemmikki-istutuksia, ikivanha puu ja avara ruohokenttä huvimajoineen ja soittolavoineen, kuninkaan patsas, teehuone, vesiaihe… Tapaamme käydä puistossa iltakävelyllä joka ilta kuin mikäkin vanha pariskunta (mitä tietysti olemmekin), istuskella ruusutarhassa ja toisinaan myös teehuoneessa teellä. Puisto on yksityisen merikapteeni Theo Benjamin Davisin perustama ja siihen liittyy tarina. Köyhänä poikana T.B. sai nöyryyttävää kohtelua paikalla muinoin sijainneen kartanon töykeältä isännältä. Hän vannoi, että kartanon maat olisivat kerran kaikkien käytössä. Hän lähti jo nuorena merille, rikastui sotalaivoilla, palasi kartanon isännän kuoltua ja osti maan perillisiltä. Kapteeni purki rappeutuneen kartanon kivi kiveltä, perusti paikalle puiston, nimesi sen sodassa kuolleen poikansa Howardin muistolle ja lahjoitti puiston kaupungille, että kaikki voisivat vapaasti nauttia sen kauneudesta. Ajattelen nöyryytetyn pikku pojan uhmakasta, elämänmittaista, koston motivoimaa ponnistelua, miten kauniina se kosto viimein toteutui. Puistossa on pikkuruinen yleisölle avoin museohuone, jossa on isä ja poika Davisin muotokuvat sekä muistoesineitä.

Toisen päivän aamuna teemme kaupunkikävelyn. St.Helier näyttää olevan sekoitus modernia ja perinteistä tyyliä, on kauniita vanhoja taloja ja tyylikästä nykyarkkitehtuuria rinta rinnan. Satamassa saa ensi kosketuksen ’kahden kerroksen väen’ rinnakkaiseloon: varakkaiden satamassa on sulkujärjestelmä, köyhien venesatama on maailman voimakkaimmaksi sanotun vuorovesivaihtelun armoilla. Kuten saarella aina, meren läsnäolo tuntuu kaikkialla, kaupunki kasvaa merestä ja saarta kierrellessä aina josta pilkahtaa meri. Pääsaari on vain 16 km pitkä, se olisi helposti tutkittavissa pyöräillenkin, korkeuseroja tosin on melkoisesti. Kuljeskelemme kaupungilla Albatrossin oppaan vanavedessä, panemme merkille kalahallin ja kauppahallin, linja-autoaseman, Pyhän Helierin kirkon, Vapauden muistomerkin satama-aukiolla sekä Jerseyn Museon ja muutaman pikku puistikon patsaineen vapaita iltapäiviä ajatellen. Rannikon luodolla kaupungin edustalla on jyhkeä Elisabetin linnoitus, jonne voisi kävellä laskuveden aikaan kivipolkua, nousuvesi vaatii venekuljetuksen.

huolettomien satama

huolettomien satama

laskuvesi kurittaa köyhempien paatteja

laskuvesi kurittaa köyhempien paatteja

Rose Garden, Sunday afternoon

Hiljaista. Lokit lentelevät yli, yksi tulee tarkistamaan onko meillä muruja linnuille. Ei ole ja lokki lennähtää pois. Muurilla köynnöstävät ruusut ovat jo kukassa. Muurin takan anglikaanisen St.Lukaksen kirkon kellot helisevät kuin tuulikellot neljästi tunnissa. Vartin yli neljän, puoli viisi, varttia vaille ja sitten tasalta viisi vakaata lyöntiä alkusoiton kera. Jokin minussa alkaa odottaa iltakellojen helinää, se rytmittää poisliukuvaa aikaa. Toinen sanoo, että neljännessoitot ja puolen soitto ovat hiukan erilaiset. Minä ajattelen kotikirkkomme kellojen surumielistä kumahtelua Suomessa, lauantain ehtookelloja kuudelta ja messuun kutsuvia pyhäaamuisin. Niistäkin muutamasta kumahduksesta lähellä asuvat valittavat.

lapsi ja pergolan tvisselikukat

lapsi ja pergolan tvisselikukat

kalaparvi lokkiverkon suojissa

kalaparvi lokkiverkon suojissa

ruusu muurilla

ruusu muurilla

Tänään Tea Garden on jo sulkenut viideltä, harmi. Muutama ylilentävä kone kutoo harvaa höyryvanakudostaan taivaan sineen. Katselen erilaisten puiden vihreitä sävyjä muurin takana, miten ne eivät yhtään riitele rinnakkain: heleän vihreä, syvä havunvihreä, yöntumma, kellertävä, punertava, palmun ikivihreä… Ruusutarhan pergolan läpi juoksee lapsi, äiti työntää isoäitiä, joka on kääritty punaiseen huopaan. Suihkualtaan vedessä ui punaisten kalojen parvi ja vesi lirisee loputtomasti, öin päivin. Täällä puistoihin voi lunastaa muistopenkin läheiselleen, opas mainitsi. Istumme tänään Mary ja Arthur Perchantille omistetulla penkillä. Lämpimät terveiset Marylle ja Arthurille, jos he sattuvat olemaan tällä taajuudella muistojen maassa.                                      **jatkuu

Kun lento lähtee suden hetkillä ja kentällä pitäisi olla kaksi tuntia ennen, on melkein turha mennä ylipäätään nukkumaan. Mennään kumminkin ja siitähän seuraa heräämisen hetkillä vain melko syyntakeetonta toimintaa. Kolmasosa taksimatkasta lentokentälle sujuu unihämärässä (käsittämättömän pirteän kuskirouvan kyydissä), kun tajuntaan äkisti hiipii epävarmuus tuliko kaikki mukaan. Passi ainakin on, mutta lyhyt tsekkaus osoitti, että pieni lentolaukkuni puuttui. – No, käännytäänkö hakemaan, kysyi Pipsapirteä. – Pakko se on hakea, ynähdän häpeissäni. Pienen kotiseuturetken verran eestaas sompailua ja kohta matka jatkuu eteiseen unohtuneen laukun kera. Toinen ymmärsi olla sanomatta sanaakaan ylimääräisestä kierroksesta, vaikka mittari raksutti.

JERSEYN SAARIVALTIO – pikkuisia saaria puolenkymmentä Englannin Kanaalissa – valikoitui kohteeksi kiinnostuksesta saarimatkailuun. Tarjontaa valmismatkoille sinne ei ole liiemmin näihin asti meiltä ollut eikä paikka kovin suurta turismivolyymiä kestäkään. Lähtö- ja paluupäivä menevät matkaamiseen, ei uskoisi, että noin lähellä olevaan paikkaan on lentäen niin hankala matka. Kööpenhaminassa vaihdetaan (ja odotellaan) konetta ja SASin pienet reittikoneet saavat tunteja kulumaan meren yli lentäessä.

Pääsaarella asuu lähes satatuhatta ihmistä, pääkaupunki St.Helierissä kolmisenkymmentä tuhatta. Puolet väestä on syntyperäisiä saarelaisia. Saarivaltio on itsehallintoaluetta Englannissa (kuten Ahvenanmaa meillä), sillä on oma parlamentti, oma rahakin (Jerseyn punta) eikä Jersey kuulu EU:hun. Toki Englannin puntakin on käypää valuuttaa, mutta euro ei. Viralliset kielet ovat englanti ja ranska. Saari on itseasiassa lähempänä Ranskan rannikkoa (25 km) kuin Englannin. Kaikki on ihmisenkokoista; kadut (ja bussit) kapeita, vasemmanpuoleinen liikenne soljuu ketterästi. Verotus on matala, mistä johtuu, että saarta kutsutaan myös veroparatiisiksi. Ihan ketä tahansa saarelle muuttavaa ei hyväksytä asukkaaksikaan, pitää olla sijoituspääomaa.

Hotelli Merton

Hotelli Merton

Hotelli sisäpuistikon puolelta

Hotelli sisäpuistikon puolelta

näkymä sisäpuistikkoon

näkymä sisäpuistikkoon

Howard Davis's puisto

Howard Davisin puisto

Hotellivalintamme osui mitä parhaiten, sijainti hiukan keskikaupungilta sivussa, St.Helierin suurimman ja kauneimman puiston kulmalla. Hotellissa sattuu olemaan saapumisiltana yksityinen first communion-juhla, varakas italialaissuku juhlii hienosti päivälliselle pukeutuneena tyttärensä ensiehtoollista. (Katolisessa maailmassa meidän rippikoulumme konfirmaatiota vastaava riitti toimitetaan ennen murrosikää, jopa 7 vuotiaana.) Hotellin toiseen siipeen kulkiessamme näemme pikku Shannon-Marian tanssimassa kimaltavassa valkoisessa morsiuspuvussaan ystävineen tunnelmavalaistulla tanssilattialla yökerhossa. – Ajattelen: miten eri maailmasta aamuvarhaisella lähdimmekään.

*jatkuu