Saattaa olla, että ennen Suomen sotia 1920-luvulla syntyneet ovat se sukupolvi, joka sinnittelee pisimpään elämässään. Moni heistä ehtii nykyään liki 100 vuoden ikään ennen kuin vuodet tulevat täyteen. Toisen kummitäti on heitä.

Viime aikoina olemme kyllä havainneet elämänhalun hiipumista. Sen voi tiedostaa mm. siitä, että yhä vähemmän tarvitaan ilta- ja aamupalatarvikkeita, kun tädillä ei ole koskaan nälkä, ateriapalvelun ruoka ei houkuta yhtään ja tuskin puolta litraa vettä saadaan menemään vuorokaudessa.

Kolmesti päivässä käyvät hoitajat yrittävät parhaansa mukaan ruokkia ja juottaa. Kun muistia ei ole, ei janontunnetta eikä nälkää, vaikeaa on saada tädin painoa pysymään säällisissä lukemissa. Nyt ollaan jo vaippavaiheessa, vaikka onkin ihme, että yleensä jonkin verran aineenvaihduntaa tapahtuu tuolla ruuan ja veden määrällä.

Täti tunnistaa meidät omaisikseen, mikä tuo hänelle turvan tunnetta. Joka kerran tavatessamme puhumme siitä, että hänen asiansa hoituvat meidän kauttamme, joten huolta hänellä ei ole. Tulemme käymään niin usein kuin vain jaksamme ja olosuhteet sallivat.

  • Kyllä satavuotiaaksi asti tuntuu entistä useampi elävän. Se sukupolvi ei ole helpolla päässyt, mutta ovat sitkeitä. Tunnen muutamia 85-95- vuotiaita, joilla ei ole mitään sairauksia eikä lääkityksiä ja hoitavat itse asiansa niinkuin ennenkin. He voivat elää vielä pitkään. Itsestäni tuntuu, että pitäisi olla enemmän elämänsisältöä, että haluaisin elää niin vanhaksi. Jos valita saisi.

    Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 26. kesäkuuta @ 15:27

  • Kyllä kai se perusgeenistö paljon määrittää, mutta myös omat elämänvalinnat ja -asenne. Itsellä on tätä sairauskuormaa sen verran, että en haluaisi elää kovin vanhaksi. Olen arvellut, että kymmenisen vuotta näillä geeneillä varmaan riittää.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 26. kesäkuuta @ 19:34

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.