Pakkaan yhden-yön-laukkuni ja Toinen vie minut vajaan tunnin matkan päähän kotoa tapaamaan opiskelutovereita. Paikalla käy ilmi, että meitä on koolla kymmenen. Tila on vanha Kehräämö, teollisuushalli, joka on täynnään pikku liikkeitä, kuntosali, tanssisali, ravintola ja pieni hotelli, kirppis, useita käsityö- ja lahjatavaraliikkeitä. Niitä nuohottuamme ja lounastettuamme ravintolassa majoitumme erikoisimpaan hotelliin ikinä: kukin nukkuu omassa teltan kokoisessa ja mallisessa mökissä, jotka on pystytetty avoimen tilan halkaisevan kujan kahta puolta. 

Olemme kokoontuneet lähes joka syksy eri paikassa suunnilleen samalla joukolla. Kuulumisten jakaminen on oleellinen osa ja usein on joku teema, josta keskustellaan. Toisinaan keskustelu jää mieleen antoisana, aika ajoin hajoaa yleiseksi kalabaliikiksi. Tällä kertaa oli teemana Vanhuus, josta ’vaivain vaikerruksen’ ohella onnistuttiin saamaan muutakin irti. Tällä joukolla on mahdollisuus löytää huumorin pilkettäkin vakavien juttujen oheen.  

Seuraavana aamuna hyvästelen toverijoukon, joka jatkaa vielä taidenäyttelyyn lähistölle. Toinen noutaa minut ja ajamme parin tunnin matkan toiseen suuntaan. Siellä hautausmaalla käynnin jälkeen käymme syömässä lounaan ja ajelemme tällä kertaa silmäilemässä Toisen lapsuusmaisemia kaupungin laidalla. Reilun kolmen tunnin päästä olemme taas kotona.

Tällä välin Tädin asioita on setvitty päivystysosastolla. Hän ei kuulemma pysy jaloillaan, veriarvot ovat kyllä kohdillaan, mutta sitten paljastuu tulehdus, jota on lääkittävä antibiootilla. Kaupungin sairaalaan paikkaa ei löydy, joten Täti palautetaan kotiinsa. – Huoh. – Toisen pyytämänä hoitopaikka-arviointi liitetään selvitettävien asioiden listaan. Saa nähdä tehdäänkö se, ja jos tehdään, niin milloin.

  • On se hurja, tämä vanhushuollon tilanne. Yksin kotiin, avuttomana. Joillakin onnistuu paremmin. Juuri sain viestin muistisairaan sukulaisen rauhallisesta kuolemasta Helsingissä. Hän oli saanut intervallijaksojen jälkeen paikan palvelutalossa, vaikka kotona oli toimiva puoliso ja vieressä asuvia lapsia. Leski sanoi, ettei ole moitteen sanaa palveluista. Miten ei yksin asuva saa ympärivuorokautista turvaa?

    Kommentin jätti Annikki · sunnuntaina 11. syyskuuta @ 12:52

  • Toivon pilkahdus: puhelinkeskustelun perusteella ymmärsimme, että hoidon tarpeen arviointi todella tehdään ja hoivapaikkatilanne on kartoitetaan. Tädillä on – kuten lienen maininnutkin – sotaveteraanin status, mikä auttaa hiukan asiassa.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 12. syyskuuta @ 18:30

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.