Kuningataräiditkin lähtevät, kun äitien aika on mennä pois. Poika on ehtinyt harmaantua tätä päivää odotellessaan. Viimein hän pääsee paikalleen ja jatkaa tehtävässä, koska niin säädetty. Monarkia ei huoju, ei ainakaan vielä. On se kyllä monta osumaa saanut vuosien varrella, mutta historia on pitkä ja ura syvä ihmisten mielissä.

Me Suomen sotien jälkeisten suurten ikäluokkien harmaantuneet lapset olemme eläneet Britannian, Ruotsin, Tanskan ja Norjan kruunupäiden ympäröiminä. Jo lapsuudestamme olemme tulleet tietämään Kuningatar Elisabet II:n perheen, seuranneet prinssien ja prinsessojen kasvua, avioliittoja, eroja ja rakkaussuruja median välityksellä. Lienee ymmärrettävää, että meille Brittiläisen Kansainyhteisön majesteetti on ollut oikeastaan koko maailman mahtavin kuningatar. Kruununperillinen ei ehdi koskaan sellaiseen asemaan kuin äitinsä oli.

Näinä päivinä nähtiin mediassa kuninkaan ottavan arvokkaasti vastaan tehtävänsä. Saamme seurata kansan osoittamaa surua ja kunnioitusta. Hiljennymme saattamaan kuningatarta haudan lepoon. Ja tulemme näkemään myös kuningas Charles III:n kruunajaiset. Hetkeksi siirtyy Venäjän ja Ukrainan sota taustalle. Toisaalla tykeillä ammutaan taivaalle kunnialaukauksia hallitsijalle – toisaalla tykit moukaroivat kansaa, joka halusi vain elää rauhassa.