Kun lento lähtee suden hetkillä ja kentällä pitäisi olla kaksi tuntia ennen, on melkein turha mennä ylipäätään nukkumaan. Mennään kumminkin ja siitähän seuraa heräämisen hetkillä vain melko syyntakeetonta toimintaa. Kolmasosa taksimatkasta lentokentälle sujuu unihämärässä (käsittämättömän pirteän kuskirouvan kyydissä), kun tajuntaan äkisti hiipii epävarmuus tuliko kaikki mukaan. Passi ainakin on, mutta lyhyt tsekkaus osoitti, että pieni lentolaukkuni puuttui. – No, käännytäänkö hakemaan, kysyi Pipsapirteä. – Pakko se on hakea, ynähdän häpeissäni. Pienen kotiseuturetken verran eestaas sompailua ja kohta matka jatkuu eteiseen unohtuneen laukun kera. Toinen ymmärsi olla sanomatta sanaakaan ylimääräisestä kierroksesta, vaikka mittari raksutti.

JERSEYN SAARIVALTIO – pikkuisia saaria puolenkymmentä Englannin Kanaalissa – valikoitui kohteeksi kiinnostuksesta saarimatkailuun. Tarjontaa valmismatkoille sinne ei ole liiemmin näihin asti meiltä ollut eikä paikka kovin suurta turismivolyymiä kestäkään. Lähtö- ja paluupäivä menevät matkaamiseen, ei uskoisi, että noin lähellä olevaan paikkaan on lentäen niin hankala matka. Kööpenhaminassa vaihdetaan (ja odotellaan) konetta ja SASin pienet reittikoneet saavat tunteja kulumaan meren yli lentäessä.

Pääsaarella asuu lähes satatuhatta ihmistä, pääkaupunki St.Helierissä kolmisenkymmentä tuhatta. Puolet väestä on syntyperäisiä saarelaisia. Saarivaltio on itsehallintoaluetta Englannissa (kuten Ahvenanmaa meillä), sillä on oma parlamentti, oma rahakin (Jerseyn punta) eikä Jersey kuulu EU:hun. Toki Englannin puntakin on käypää valuuttaa, mutta euro ei. Viralliset kielet ovat englanti ja ranska. Saari on itseasiassa lähempänä Ranskan rannikkoa (25 km) kuin Englannin. Kaikki on ihmisenkokoista; kadut (ja bussit) kapeita, vasemmanpuoleinen liikenne soljuu ketterästi. Verotus on matala, mistä johtuu, että saarta kutsutaan myös veroparatiisiksi. Ihan ketä tahansa saarelle muuttavaa ei hyväksytä asukkaaksikaan, pitää olla sijoituspääomaa.

Hotelli Merton

Hotelli Merton

Hotelli sisäpuistikon puolelta

Hotelli sisäpuistikon puolelta

näkymä sisäpuistikkoon

näkymä sisäpuistikkoon

Howard Davis's puisto

Howard Davisin puisto

Hotellivalintamme osui mitä parhaiten, sijainti hiukan keskikaupungilta sivussa, St.Helierin suurimman ja kauneimman puiston kulmalla. Hotellissa sattuu olemaan saapumisiltana yksityinen first communion-juhla, varakas italialaissuku juhlii hienosti päivälliselle pukeutuneena tyttärensä ensiehtoollista. (Katolisessa maailmassa meidän rippikoulumme konfirmaatiota vastaava riitti toimitetaan ennen murrosikää, jopa 7 vuotiaana.) Hotellin toiseen siipeen kulkiessamme näemme pikku Shannon-Marian tanssimassa kimaltavassa valkoisessa morsiuspuvussaan ystävineen tunnelmavalaistulla tanssilattialla yökerhossa. – Ajattelen: miten eri maailmasta aamuvarhaisella lähdimmekään.

*jatkuu

Pissismummo ja Poikakaveri ottivat alkuviikosta rivakan asenteen, että nyt äkkiä jonnekki. P.Kaveri möyri tuokion netissä ja tiedotti, että aamuvarhaisella kun järjestää ittens Länsisatamaan ja ottaa siitä laivan, ei kauaa nokka tuhise, kun vastarannan sadama on jo siinä. Maissaoloaikaa on koko päivä ja illalla pääsee takas omaan sänkyyn. Ja kun ottaa menopelin mukaan, niin perillä pääsee mihin mielii. No, Mummohan on aina reissupäällä, jos vain henki pihisee. Mentiin!

Vaan eikös Mr. Murphy – tuo matkaseuran kelvottomin – tuppaantunut reissuun mukaan jo laivan uumeniin ajaessa: siinä se seisoi kuin seinäpalkki ja veti ajokin etukulmaan hampaanjäljet. Poikakaveri synkistyi toviksi ja huokaili: mitä halvempi reissu, sitä kalliimmaksi tulee.

P3172090

Varhaisherätys ja kutsumaton matkaseura ei enää kirponut laivan aamiaisbuffetin tarjoomusten jälkeen.  ¨Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois... Mummoa jo hyräilytti tähtäillessään kameraansa merelle päin. Hetki raikasta meri-ilmaa kannella riitti ja matkalaiset majoittuivat kahvilan yläloungeen. Sohvalla sopi Mummon ojentaa kenkkukoipensa ja syventyä kirjaan sekä P.Kaverin räpeltää kännykkäänsä. Naapuripöydässä yksinmatkaaja täytti ristisanaa, toisessa harmaapartainen mies ja punatukkainen nainen pelasivat gini-rommia. Tuonnempana sänkileukaukkojen rinki turisi omiaan. Vastapäätä istui alakuloinen mies käsi poskella ja katseli merelle. Pulleroäiti yritti paimentaa kahta villiä leikki-ikäistä, ja toinen heijasi vauvaa vaunukopassa. Vanhapari selaili kaupallisia tiedotteita ja sanomalehtiä. Alhaalla cafén pöydissä mussutettiin ja keskusteltiin. Tunnelma oli viihtyisän rauhallinen.

P3172099

Sadamasta matkalaisemme suunnistivat suoraan Kumuun. Kohta olivat he taidemuseon portilla kulmat koholla tavaamassa tekstiä: museo on avoinna keskiviikosta sunnuntaihin.  – Kah, ain pittää jottai yllätyst matkaa lähtijäl olla, Pissismummon Ikimuori olisi tuumannut. (Mr. Murphy virnuili siinä vinosti.) – Eipä tullut mieleen tutkia netistä aukioloaikoja, mutisi P.Kaveri ja Mummo että ilman muuta oletin, että maanantaina se on kiinni niin kuin muutkin maailman museot. Tiistaipäivä ei asiaintilaa ällistellessä keskiviikoksi muuttunut, joten pariskuntamme ensimmäinen tutustuminen virolaiseen nykytaiteen pyhäkköön keskittyi ympäristötaiteeseen.Kumun arkkitehtoonista kol..komeutta saatiin vapaasti ihailla eri kulmista ja tasoilta. Puistoalueen patsaat tulivat tarkkaan tutkituiksi.Päivä paistoi ihanasti ja tunnin verran siinä käyskennellessä kymmenittäin epäuskoisia kävi nyhtämässä turhaan taidemuseon ovenripaa.

P3172115P3172104

Mummo ja P.Kaveri palasivat toista kautta Kadriorkin kauniiseen puistoon, jossa sitten vaeltelivat he leppoisissa tunnelmissa. Auto vietiin parkkiin lähelle satamaa, Mr.Murphy lupasi jäädä takapenkille ja ottaa nokoset, kun Mummo ja P.Kaveri livahtivat Estonian muistomerkin kautta vanhaan kaupunkiin, jonka tunnelmallisilla kujilla on aina yhtä viihtyisää kuljeskella. Ainoassakaan kaupassa eivät he  poikenneet. Kaupungin perinteikkäimmässä kahvilassa nautittiin välipalaa ja sen jälkeen olikin sopiva aika jo palailla ajopelin luo ja järjestäytyä laivaan menevien autojen jonoon. Ja tässäkin kirja teki seuraa Mummolle

P3172152P3172178P3172186

Paluumatkalla nautittiin päivän ateria buffetissa, tarjolla oli mm. poronmaksaa ja riistapihviä.  Kertailtiin päivän tunnelmia ja todettiin, että kevät kyllä tuntui olevan pidemmällä Suomenlahden tuolla puolen, mutta ei varsinaisesti näkynyt. Iltayökerhon tiloissa tanssahdeltiin charmantisti harmaantuneen mattieskon laulun tahtiin. Rytmiryhmän soitto kuulosti intohimottomalta jumputukselta. Pissismummo tuumi itsekseen miten ikinä säällinen mies jaksaa tuonikäisenä veivata viikkokaupalla illasta toiseen samoja lauluja iäkkäiden ihmisten laumalle. Toisaalla baarissa esiintyi mies, joka soitti kitaraa varsin mehukkaasti, mutta jonka laulu kuulosti englanninkieliseltä puurolta. Myymälästä haettiin Mummon sydänlääke, pikku pullo madeiraa ja bonuslahjana P.Kaverilta vielä pienempi pullo ’suitsuvettä’.

Matkalaisemme kaarsivat kotipihaan iltakymmenen aikaan sopivasti väsyneinä. Toruskelivat he vielä Mr.Murphyä tuppautumisesta matkaan ja suosittelivat häntä häipymään jonnekin timbuktuun ja jättämään reissuilijat tästedes rauhaan.

Tiesittehän – jos olette seuraillut Kolmannen Huoneen kirjoittajan aatoksia – että ystävättären kanssa yhteinen kesäprojektimme on vierailla hengellisillä kesäjuhlilla.  Tänä kesänä matkasimme Jyväskylään, jossa kansanlähetysväki piti Kesäpäiviään teemalla Kasvokkain.  

Minulla on ollut kosketus Kansanlähetykseen sen syntyvaiheissa 1960-luvun lopulla, kun tulin opiskelemaan pääkaupunkiin. Ajauduin kurssitoverin mukana Ylioppilaslähetyksen ja katulähetyksen järjestämiin tapahtumiin. Kansanlähetys asemoitui kirkossa ns. viidenneksi herätysliikkeeksi mottonaan ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Työelämän ja perheytymisen myötä etäännyin liikkeen vaikutuspiiristä. Ehkä sitä voisi sanoa hengelliseksi aikuistumiseksi. Tätä taustaa vasten nyt puoli vuosisataa myöhemmin oli kiinnostavaa päästä aistimaan liikkeen nykyistä ilmapiiriä ja kuuntelemaan kieltä, jolla puhutaan.

 

Tupsahdimme lauantaina kolmen tunnin ajomatkan päästä suoraan Hippos-halliin, jossa väkeä kuhisi tuhatmäärin. Ovensuusta aukeni  laaja lähetyskenttien esittelyalue. Kenttiä oli paljon! Sieltä bongasin ensimmäisen tutun (60-luvun ajoilta), joka tervehtiessämme lausahti spontaanisti: miten sinä tänne olet eksynyt? Ajattelin: siinäpä paikkani tuli asemoitua lähetystyön veteraanin terävin silmin. Vaeltelimme kirjapöytien tuntumassa, missä törmäsimme tuttuun evankelistaan, joka vaikuttaa vähän siellä sun täällä. Hän ilahtui odottamattomasta kohtaamisesta ja halasi meidät molemmat.

Kirjapöytien vaiheilta tein viisaaksi osoittautuneen hankinnan: ”Viisikielisen”, laulukirjan. Hippoksella yhteislaulut näet laulettiin ”viisikielisestä” rytmikkään orkesterin säestyksellä ja reippaiden esilaulajien johdolla. Istahdimme iltapäivätilaisuuteen hallin etuosaan. Laulut svengasivat oivallisesti ja tilaisuuden kaava meni tutusti niin, että juontajanainen jutteli mukavia, antoi puheenvuoron nuorelle, jota kutsui ’hymypojaksi’.  Hymyilevä nuorimies ’todisti’ omakohtaisesti uskoontulostaan ja päätti puheenvuoronsa hehkuvasti: ”Jeesus on ihana!” Tilaisuuden pääpuhujamies piti raamattuopetuksen, joka seuraili juhlateemaa. Eniten toistunut sana siinä opetuspuheessa oli Jeesus.

Kävimme välillä majoittumassa uutukaishotelliin, jonka trattoriassa nautimme myös lounaaksi erinomaisen ’päivän kala’ -annoksen (paistettua siikaa) ja palasimme juhlapaikalle iltatilaisuuteen, joka eteni saman kaavan mukaan kuin päivälläkin. Laulettiin viisikielisiä. Juontaja (mies) kutsui esille nuorukaisen, joka tilitti elämänsä taitekohtaa. Siinä rankat vaiheet ja vaikeudet ratkesivat Jeesuksen avulla parhain päin. Pääpuhuja ruoti Kasvokkain -teemaa ansiokkaasti joka kantilta raamattusitaatein höystäen. Sivummalla oli joukko sielunhoitoon valmennettuja, joiden luo kehotettiin menemään ’rukoiltavaksi’. Monet menivätkin.

Sunnuntaiaamuna liityimme seurakuntaan, joka kokoontui Taulumäen kirkkoon messuun. Viisikielisen lauluja säesti siellä pelimanniduo, viulu ja basso, kaksi esilaulajaa ja kanttori kuoriuruissa. Messussa oli valoisa ja harras tunnelma, laulujen virrenomainen rytmi toimi rauhoittavana elementtinä. Ja millä häkellyttävällä voimalla tämä seurakunta yhtyi uskontunnustukseen!  Saarna ei ollut mikään akateeminen kymmenminuuttinen, liikkeen veteraanirovasti johdatteli kuulijat lempeästi syvälle tuhlaajapoikakertomukseen niin, että minäkin, tuhlaajatytär, siellä kohtasin liikuttuen Isän rakastavat kasvot. Ehtoollispöydässä oli palvelutehtävässä myös naispappi sekä maallikkonainen, mikä kertoi minulle sen, että vaikka Kansanlähetys ei hyväksy naispappeutta, siitä ei tehdä riitakysymystä paikallisseurakunnan kanssa.   

Kotimatkalla pohdimme projektikokemuksia. Kansanlähetyksen juhlaväen joukko koostui kaikenikäisistä; runsaasti nuoria, lapsiperheitä ja vanhempia pareja. Pukeutuminen oli huomiota herättämätöntä, ja naiset esiintyivät ’puhtain’, meikkaamattomin kasvoin.

Eri liikkeiden piireissä näkee ja kokee seikkoja, jotka saattavat oudoksuttaa, mutta on myös sitä, missä sielu on pakottomasti samalla aaltopituudella. Ehkä se juuri on uskon ydintä.

Ajelimmme viikolla kevätpäivää tasaamaan Ruissaloon, tuttuun ja mieluisaan kylpylään. Viimeksi olimme lomailleet siellä 2011 tammikuussa. Majoituttuamme lähdimme oitis tarkastamaan kevään etenemistä metsäkävelylle. Miten ihanan, merellisen raikasta! Olin varannut hartiahieronnan kuntohoitajalta tulopäiväksi ja hoitopenkillä maatessa sain huumorintajuista juttuseuraa sekä pehmityksen ohella ilmaiset hyvät neuvot alaselän venyttelyyn. Kuntohoitaja vannotti oikein ’kautta kiven ja kannon’ että teen venytykset säännöllisesti. Lupasin.

Tasauspäivänä heräsimme auringonnousuun. Aamiaiselta lähdimme taas metsäkävelylle ja löysimme luontopolun, joka kulki lintujen ruokintapaikan kautta. Siellä kuuli monenmoista sirkutusta, jänis loikki kauempana, ja orava seuraili männynoksalta kulkuamme. Neljä kilometriä riitti, sitten jo Toisen lonkka ja minun kipulihakseni muistuttivat kohtuudesta. Iltapäivällä meillä oli molemmilla jalkahoito ja minä sain vielä virkistävän kasvohoidon. Hyvin hoidettuina nautittiin kahvit ja nukuttiin makoisat päiväunet.

Iltapäivällä sää pilvistyi,tuuli pyöritteli lumituiskua ikkunan takana. Päätettiin syödä päivällistä oikein pitkän kaavan mukaan. Alkuruokana oli kampasimpukkaa. Sehän ei itsenään paljon muulle maistu kuin merelle, mutta sopivan kirpeät kastikkeet antoivat väriä ja täyteläistä suutuntumaa. Pihvi oli murea ja jälkiruoka lemon posset kohmeisten vadelmien kera oli oikein raikas päätös aterialle.

Iltaohjelmaksi talo tarjosi yläkerran kabinetissa katulähetyksen iltahartautta ja alakerran aulassa harmonikkatansseja. Arvatkaa kumpi valittiin. Ettepä arvanneet – tehtiinkin poikkeusliike ja mentiin yläkertaan. Kolmea vaille ilmoitetun alkuajan siellä oli paikalla pappi ja kanttori ja muuan vanha mies. Istahdimme takariviin, josta kanttori kutsui meitä ”lähemmäksi, että kuulette paremmin”, johon minä, että kiitos vain, meillä ei kuulossa ole mitään vikaa. Kanttoria ei selvästikään ollut siunattu huumorintajulla, huomasin. Tasalta pappi aloitti kuuluttamalla virren, jota kanttori istuutui säestämään pianolla. Viime hetkellä joukkoon liittyi yksi pariskunta lisää. Papin puheista päättelin, että katulähetyksessä ollaan vanhakantaisen pappeuskäsityksen miehiä. Ei siitä puheesta sielu paljon kostunut, mutta mukava oli virsiä laulaa. Loppuilta meni huoneessa lueskellessa ja Toinen viihtyi television ääressä.  Uni maittoi.

Lähtöaamuna saimme seurata ruokasalin maisemaikkunasta kahden joutsenen  ruokailupuuhia ja uteliaan ketun tarkastusretkeä rannalla. Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin. Poikettiin matkalla vielä ihailemaan Yliopiston kasvihuoneen orkideoiden ja kamelioiden kukkimista ja Turun Taidemuseon Emil Vikström -näyttelyn herkkiä marmoriveistoksia.

Aamiaisella istahdamme lähelle erästä pariskuntaa, joka on kulkenut enimmäkseen omissa oloissaan ryhmän laidalla. Pitkä ja vaalea, näyttävästi pukeutuva rouva on ilmeisen ilahtunut juttuseurasta, miehensä syö aamiaistaan vaiti. Löydämme heti kohta sielujen sympatiaa rouvan kanssa, joka on ikään kuin odottanut, että jokin rikkoisi heidän keskinäisen vaikenemisensa. Mies on umpimielisen oloinen, mutta ei torjuva. Aamiaispuheet jäävät mietityttämään.

Tapaninmessuun kutsuvat kellot moikavat alhaalta kaupungista, kun joukkomme valmistautuu lähtemään maaseuturetkelle. Itävallassa kuuluu olevan ”seitsemän ihanaa järveä”. Tapaninajelulla näemme niistä neljä. Eilisen föhnin ennustama sade onneksi odotuttaa, aurinkoinen aamu on mitä kaunein, ja tunnelma kevyen iloinen kuten tapaninajelulle kuuluukin.

 

Ensimmäinen kuvauspaikka on Salzburgerlandissa Fuschlseen rannalla. Siitä matka jatkuu St. Wolfgangiin, jossa pysähdymme kävelemään Wolfgangseen rantaa. Siellä on Valkoisen Hevosen majatalo, joka on nimetty Ralph Benatzkyn operetin mukaan. Nousemme Wallfahrtskirchelle, jossa on vanhan puuveistotaiteen mestarin, Michael Pacherin valmistama upea monikerroksinen alttarikaappi 1400-luvulta. Vastaavaa ei ole toista maailmassa ja tämä on juuri tässä pyhälle Wolfgangille omistetussa luostarikirkossa. Mykistävää katsella, miten se on säilynytkin satoja vuosia, toki restauroituna, mutta silti alkuperäisenä. Alttarikaapin eri ’ovia’ pidetään auki juhlakausien mukaan. Nyt avoinna oli keskikaappi, Jeesuksen syntymä, sivuovineen.   

Seuraava pysähdyspaikkamme on Bad Ischl, viehättävä pieni kylpyläkaupunki Traun- ja Ischl-jokien tuntumassa. Siellä syömme kevyen keittolounaan kaupungin kuuluisimmassa kahvilassa, joka on herkkupuodin yläkerrassa ja ostamme kotiin tuliaisiksi pienen joulukakun ja peltirasiaan pakattuja pikkuleipiä. Niitä saamme sitten maistella vierailulle tulossa olevan ystävän kanssa. (Ja makoisia olivatkin!)Paluumatkalle lähtiessä sää yhtäkkiä muuttuu pilviseksi, ja tuuli tuntuu raaemmalta. Näemme vielä Atterseen ja Mondseen maisemia Salzburgiin palatessa. Kevyitä sadepisaroita ilmaantuu tuulilasiin vasta kun olemme melkein kotona. Erinomainen tapaninajoretki!

Jäähyväisillalliselle ehdimme hyvin ja saamme seurata pöytäseurueiden muodostumista. Pöytämme täyttyy nopeasti ja ilokseni huomaan jo tutuksi käyneitä pareja, muun muassa aamiaisseuramme. Yritän keskustella joka suuntaan pöytänaapurien kanssa jotakin. Yllättäen käy ilmi, että oikealla puolellani istuva mies on syntynyt samassa etelä-karjalaisessa pitäjässä kuin minäkin. Se on kyllä jo aikamoinen sattuma! Ei hänkään siellä enää asu, mutta tuttuja paikkoja muistellaan. Sitten aamullinen keskustelukumppani kumartuu pöydän yli jatkamaan teemoista, joihin on helppo antautua mukaan. Miehensäkin on päässyt viimein puheen alkuun pöydän päässä istujien kanssa. On oikein rattoisaa.

Illalla pakkaamme laukut valmiiksi, nukumme hyvin ja aamiaisen jälkeen bussi tulee noutamaan meidät. Lähtiessä isäntä ja henkilökunta tulee vilkuttamaan, ja emäntä jakaa jokaiselle pikku pussillisen jouluhyvää evääksi. – Miten ihana joulumatka, kaikkineen!

Epilogi.        Helsinki-Vantaalla matkatavaroita odotellessa viereeni istahtaa  jämäkkä mies, muuan matkatoveri, joka oli kinastellut vaimonsa kanssa koko matkan, sanonut oikein rumastikin. Nyt mies huokaa tuskaisena, että on hyvä päästä kotiin, kun on koko matkan ajan ollut helvetillinen särky aikoinaan vammautuneessa olkapäässä.     – Ajattelen, että ihmistä voi niin helposti arvostella mielessään, kun ei tiedä, miten toisen on. Arvostelunhalu häviää, kun tietää. Muistaisinpa tämän.

Joulumatkamme ehdoton kohokohta on tässä ja yllättäen. Istumme Tuomiokirkossa (lämpimästi puettuna, viileydessä) jouluaamun messussa. Urut alkavat soida ja niiden riemukas sointi jylisee holveissa, rikkoo uneliaan tunnelmani ihanalla voimalla. Sävelet ovat kuin syntymäriemun julistus: Christ ist geborn! Sivuovesta lähtee kulkue, joka kiertää kirkon takaosaan ja tulee arvokkaasti keskikäytävää kuoriin, piispa kultalameekaavussa hiippoineen ja timantteja välkkyvine sauvoineen, puolitusinaa prelaattia valkeissa pitsikaavuissaan, yksi heistä evankeliumikirjaa kantaen. Pappisjoukon arvokkaimmat istuutuvat kuoriin kahtapuolta piispaa kasvot seurakuntaan päin ja muut sivummalle. Seurakunta istuutuu ja messu alkaa.

Jouluaamun palvelus on oikea juhlamessu! Urkuparvella soittaa orkesteri, kuoro laulaa riemukkaasti latinankielistä messua ja jumalaisen upea sopraanoääni soolo-osia. Musiikki täyttää juhlavana valtavan kirkon ja ravistaa kauneudellaan sielua niin, että silmäni kostuvat. Kun tulee papin osuus, kontrasti on huima: piispa on heiveröinen vanha mies, joka istuu kokoonpainuneena tuolissaan ja nousee vaivalloisesti laulamaan messun vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa. Luterilaiselle katolisen messun kuviot eivät täysin aukene: vaikuttaa lähes koomiselta, kun avustava pappi tuo puolenkymmentä kertaa messun aikana hiipan piispan päähän ja hakee sen välillä pois. Hiipan tilalle laitetaan aina  kardinaalinpunainen patalakki pään peitoksi, ja kun hiippa tuodaan paikalleen, patalakki katoaa avustajan haltuun. Piispa pitää saarnan, jonka sanoma jää mysteeriksi, mutta kun messun musiikkiosa taas alkaa, on tunnelma ekstaattinen.

Palveluksen jälkeen joukkomme kokoontuu Tuomiokirkon edustalla lähteäkseen kaupungin vanhimman osan kierrokselle Helmut-nimisen paikallisoppaan johdolla. Opas puhuu saksaa itävaltalaisittain, suurin osa arvokkaasta asiantuntemuksesta menee puluille ja harakoille, kun vielä tuomiokirkon kellot pauhaavat messun päätössoittoa puoli tuntia täysillä siinä vieressä. Upeiden yksityiskohtien historiat ja merkitykset katoavat pauhuun, vaikka suomalainen opas koettaa kääntää tarinoita aina, kun vain saa hetkeksi suunvuoron innokkaalta Helmutilta. Kaupungilla puhaltaa lämmin föhn-tuuli, joka tempoo koristeita, kaataa joulukuusen ja pöyhäyttelee markkinakojujen antimia. Helmut kertoo, että paikalliset sanovat föhn-tuulen edeltävän sadetta.

 Kierroksen jälkeen eroamme joukosta ja lähdemme vaeltelemaan kaupungille. Mozart-aukiolle on ilmaantunut hopeanvärisessä peruukissa ja epookkiasussa patsasteleva mies, joka näyttää leijuvan ilmassa. Aukiolla on paljon lapsiperheitä, jotka heittävät lantteja miehelle ja saavat kiitokseksi arvokkaan kumarruksen. Lapset käyvät taputtelemassa ajurien hevosia ja moni saakin manguttua vanhemmiltaan hevosvaljakkoajelun kaupungilla. Käymme kahvilla aukiolla sijaitsevassa kuulussa Tomaselli Cafèssa, joka on tupaten täynnä väkeä. Siellä tilataan kahvi pöytään ja pitsiessuinen tarjoilija tuo samalla kakkutarjottimen, josta voi valita mieleisensä herkkupalan.

Meidät viedään illalla konserttiin, siksi päivällinen on tänään viideltä. Tarjotaan hummerikeittoa alkuun ja forellia pääruuaksi. Jälkiruokana on erinomaisen herkullinen luumu-hedelmäparfait. Konserttipaikka on Mirabelle-sali, jonka kristallikruunujen loisteessa ja kultakoristeisten marmoriseinien keskellä kuulemme – kuinkas muuten – Mozartia jousikvartetin esittämänä: alkusoitto oopperasta Figaron häät ja sitten Eine kleine nachtmusik. Väliajan jälkeen kvartetti soittaa Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Kuulijoina on enimmäkseen turisteja, niinpä sinänsä kelpo esityksiä katkaisevat tuon tuosta aplodit, mistä teosten jännite tietysti kärsii.

Väsyneenä päivän elämyksistä käymme levolle majapaikassa syötyämme iltapalaksi jaetun omenan, pari suklaakonvehtia ja palan markkinapiparia omenamehun kera. Nukumme parvekkeen ovi hiukan raollaan ja viileä vuoristoilma antaa syvän unen.
* jatkuu

Aamukävelyllä hengitän syvään raikasta vuoristoilmaa. Aurinko paistaa ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta. Majatalon ympäristössä pysähdyn metsikköön, suljen silmät ja kuulostelen. Vuori humisee tyyntä rauhaa jonkalaista tasaisen avaralla maalla asuja ei tiedäkään. Rauha valuu liki kumartuvasta taivaan laesta, pilvien harsoista, joihin vuori joskus kietoutuu, tuulen tanssista rinnepuiden oksistossa. Metsä kuiskii lintujen äänellä ja näyttää kulkijalle metsäkauriin polun. Rauha syntyy tiedosta, että vuori on vanha kuin Maa ja avaruus ja vanhempi kuin ihmisen suku.

Rinnettä kiemurtelee alas kapea tie, jo tutuksi tulleine mutkineen. Ensin on kaunista niittyä, sitten tien toinen laita nojaa vuoren seinämään, toiselta laidalta rinne putoaa pystysuoraan. Katselen alas, missä  kymmenien metrien korkuisten vanhojen pyökkien latvatkin ovat niin kaukana ja laakson talot näyttävät tulitikkulaatikoilta. Tulee lintuolo. Osa tien reunaa on aidattu, osin se on avoin. Bussin ja henkilöauton kohtaaminen näyttää pelottavalta. Laakson takaa nousee niittyrinne maalaistaloineen. Hyräilyttää: ” The hills fill my heart with the sound of music…”

Palaamme majatalolle. Pihapolun laidassa, pienen Vaeltajan kappelin kupeella kasvaa mahonia, jonka piikkilaitaiset, vahapintaiset lehdet tuovat mieleen vanhojen joulukorttien kuvat. Talon toiselta sivustalta nousevat raput tasanteelle, josta löytyy uima-allas, siinä on vielä vettä, toiselta laidaltaan ohuelti jäässä. Alppiruusuaita erottaa altaan piha-alueesta. Keväällä se kukkii varmaan upeasti. Kun palaamme sisälle, huomaan ravintolan oven pielessä Chaine de Rotisseurs -kilven. Siksi siis ruoka ja palvelu on niin ruhtinaallista! Aattopäivän yhteinen ohjelma alkaa kevyellä lounaalla, jonka jälkeen sopii lepäillä ja lueskella ja pukeutua sitten lämpimästi iltaa varten.

Illan hämärtyessä lähdemme bussilla Oberndorfin pikku kaupunkiin Saksan rajalle. Siellä on ollut se kirkko, jossa ensimmäisen kerran esitettiin joululaulu, jonka nyt koko maailma tuntee. Palaneen kirkon paikalle on rakennettu pieni kappeli, jota ympäröivälle alueelle kokoontuu joka jouluaatto tuhatmäärin itävaltalaisia ja saksalaisia ja bussilasteittain turisteja. Tungos on nytkin valtava. Läheisen kukkulan laella loistaa valaistu joulukuusi ja paikallisen metsästysseuran jäsenet ampuvat perinteen mukaan sieltä taivaalle kymmenen laukausta tilaisuuden alkajaisiksi. Kappelin portailta puhuvat pormestari ja pappi, lapsikuoro laulaa ja torvikvartetti soittaa viereisen talon parvekkeelta. Lopuksi kaikki yhtyvät lauluun Stille nacht, heilige nacht, kukin omalla kielellään. Unohtumaton hetki, jossa on laulun yhdistävää voimaa.

Illalliselle palaamme ’kotiin’. Palvelukulttuuri, joka kotimaassa on luvalla sanoen usein olemattoman ohut, on täällä aivan erityinen. Asiakas tuntee, ettei hän ole vaivaksi, vaan henkilökunta nauttii saadessaan tehdä olomme mahdollisimman viihtyisäksi – ja täysin ilman yliystävällisyyttä tai minkäänlaista makeilua. Majatalo on perheyritys ja isäntä ja emäntä tyttärineen ja poikineen, vanhempineen ja lapsenlapsineen  on kutsunut jouluvieraansa koolle ennen juhlaillallista. Juodaan glühweinia (taas!), lauletaan yhdessä muutama joululaulu, jota tytär säestää hapuilevasti kitaralla, ja emäntä lukee jouluevankeliumin. Perheelle on katettu illallinen samaan tilaan, jossa mekin syömme. Tunnelma on yhtä aikaa juhlallinen ja kotoisa. Isäntäväki osallistuu tarjoiluun kuten muinakin iltoina, apunaan pari hoikkauumaista trachterpukuun pukeutunutta tarjoilijatyttöä, jotka ilahduttavat miesväen silmää avarine puseromiehustoineen.

Emme anna lahjoja toisillemme, mutta Toinen on valinnut minulle kauniin joulunlapsiaiheisen kortin ja kirjoittanut siihen rakkauden sanoja. Nukahdamme käsi kädessä.

*jatkuu

Sunnuntaiaamuna suljemme kotiovien lukot, katsomme että kaikki jää hyvin. Taksi vie vauhdikkaasti kentälle. Lufthansan reittikoneella mennään, senkin nyt voi vertaillakseen kokea. Toinen on tehnyt lähtöselvitykset kotona, nopeasti katoavat laukut hihnalle ja T-ykkösen uumeniin, saamme boardingcardit ja toimittaudumme turvatarkastuksen läpi. Lähtömaljoja juodessa katselen kahvilassa muita lähteviä.

Yksinäinen mies, nappulat korvissa. Aasialaispiirteiset tytöt, toinen läppäriinsä uponneena, toisella tabletti edessä ja kännykkä kädessä. Tyttö ja poika, kumpikin kännykkänsä lumoissa. Tablettiperhe: äidillä ja teineillä jokaisella omansa. Isä tulee paikalle tiskiltä kännykkä kädessä ja olutlasi toisessa kourassa. Viereisessä pöydässä nuoripari juo kahviaan ääneti ja katsoo toistensa ohi jonnekin; miehellä on pöydällä Lumia ja naisella IPhone.  – Taidan olla ainoa ihminen tässä maailmassa, joka kirjoittaa kynällä vihkoon, sanon Toiselle.

Kentällä on sumuista, pilvet matavat melkein maata. Lähtijän mieli kurottuu määränpäähän.   Kuohuviinilasillisen luoma tunnekupla puhkeaa, tasaantuu miellyttäväksi odotukseksi. Kohta kone nousee siivilleen ja pilvet jäävät alapuolelle. Ahtaat tunnit Müncheniin ja sieltä puolitoista tuntia moottoritietä Itävallan puolelle Salzburgiin. Perillä on jo pimeää.  

Hotellimme on kymmenen kilometrin päässä Salzburgin keskustasta vuoren rinteellä. Se näyttää miltä tahansa kodikkaan rustiikilta alppimajatalolta, mutta huoneet ovat modernin aistikkaasti ja laadukkaasti sisustettuja. Talonväen tervetulotoivotukset ovat lämpimät, on kuin kotiin tulisi. Kohta tarjotaan glühweinia ja herkullisia pikku voileipiä.

Illallinen on katettu isompaan ruokasaliin, kolmeen pitkään pöytään. Osoittautuu, että illalliseen kuuluu kolme ruokalajia. Hups, nyt tekee jo tiukkaa! Ei muuten, mutta kun Lufthansa tarjosi kanapiiraan ja bussimatkan tauolla tuli syödyksi välipalaa. Kurpitsakeitto on mitä maukkainta, naudanlihakalopsi mureaa ja jälkiruoka, pannacotta hedelmien kera, ihan sulaa suussa. Mihinkä ruokaparatiisiin olemme tulleetkaan!

Ennen nukkumaan menoa hengitän parvekkeella syvään metsän tuoksua ja katselen alas kaupunkiin. Valot hohtavat kuin kourallinen timantteja yön helmassa lumihuippuisten vuorten siluetti taustallaan.  Talon takana kohoaa metsäisen vuoren turvallinen kylki. Nukumme ihanasti untuvapeiton alla.

Christkindle Market ja sacherkakkukahvit

 

Aamiaisen jälkeen tilataan takseja, joilla laskeudumme kiemurtelevaa rinnetietä alas kaupunkiin. Matkan järjestäjä tarjoaa mukilliset vahvaa ja kuumaa glühweinia eräästä kojusta. Edellisiltaisesta kokemuksesta viisastuneena pyydän juoman mehuversiona, jota sanotaan kinderweiniksi. Se on paremman makuista eikä sekoita päätä. Äimistelen joulumarkkinakojujen runsautta. Kotimaiset Tuomaan markkinat pääkaupungin Senaatintorilla tuntuvat aneemisilta tämän kaupallisen ylenpalttisuuden rinnalla. Salzburgissa kuuluu olevan noin 150.000 asukasta, turisteineenkin siis vain kolmannes Helsingin väkimäärästä, mutta kaikenmoista joulukitchiä ja herkkuja on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme vauraammassa maassa, sen huomaa kaikesta.

Kuljemme aurinkoisilla aukioilla, upeasti koristelluilla näyteikkunoilla reunustettuja ostoskatuja Staatsbrücke-sillalle, joka kylpee auringonpaisteessa tuhannet pikku lukot, nuo ikuisen rakkauden symbolit, kaiteissaan kimaltaen. Sillan alta välkehtii kirkasvetisen Salzach-joen leveä nauha. Maassa kyyhöttävien kerjäläisten kuppeihin eivät lantit kilahtele, vaikka sillalla parveilee satoja turisteja.

Toisella puolella jokea on maineikas vanha hotelli Sacher, jonka päädyssä on nimikkoleivosten ja -kakkujen myymälä. Siitä paikalliset hakevat kotiin  lempiherkkujaan jouluksi.  Me kaksi erkanemme joukosta ja suuntaamme Cafè Sacheriin nautiskelemaan päiväkahvia. Ja tosi on: aito itävaltalainen sacher on jotain niin suloisen suklaista, mehevästi täytettyä ja kermavaahdon kanssa suorastaan taivaallista. Ei niin täydelliseen makuun sacherkakun tekijöistä meillä yllä edes se yritys, jonka nimi on sanottava hyvää saadakseen.

Meitä on opastettu, että itävaltalaiset ovat hyvin arvonsa tuntevaa väkeä. Heidät tunnistaa yleisesti komeasta profiilista, herrat ovat pitkiä ja rouvat hoikkia ja tyylikkäitä. Tulin tietämään paikkani turistina kahvilassa, jossa muuan vanha rouva oli sijoittanut tyylikkään jakkunsa vastapäätä itseään kulmasohvalle, jonka toiselle sivustalle istahdin ja ilmeisesti liian lähelle hänen jakulla merkkaamaansa reviirirajaa. Huu! Pahoittelin vielä englanniksi, mikä selvästikään ei osakkeitani leidin silmissä parantanut. Muuten, kävi ilmi matkan aikana, että muinainen lukiosaksani on käyttämättömyyttään haihtunut päästä kuin aamukaste niityltä.

Olimme tulleet joelle Mozart-aukion kautta ja palaamme sinne tutustuaksemme säveltäjän syntymäkotimuseoon. Tunnin verran maleksimme museon kolmessa kerroksessa ja lopuksi tuliaiset mielessämme poikkeamme vielä museon myymälässä. Käy ilmi, että Mozartin oman perheen residenssi on toisaalla kaupungissa museoituna, mutta Toinen ilmoittaa, että hänen museokiintiönsä on tullut täyteen tältä päivältä. Palaamme markkina-aukiolle ja käymme tutkimassa Tuomiokirkkoa tarkemmin sisältä sekä kymmentä kaappeihin suljettua seimiasetelmaa, jotka ovat aukiolla esillä. Mozartin patsaan juurella jääkaukalossa luistelevia lapsia katselemme vielä tovin ja sitten palaamme taksilla hotelliin päiväunille ja siistiytymään illallista varten.

 

Illallisfilosofiaa

Matkalaisten joukko on pääosin Kotilieden lukijoita. Me emme ole ostaneet matkaa lehden kautta, mutta meidät otetaan joukkoon kuin vävyt ja miniät sukuun. Joukko tuntuu tutunoloiselta, kuten tuttu on lehtikin, satunnaisesti ostettuna. Syömme joka ilta yhdessä kolmen lajin gourmetillallista, joka kuuluu matkan hintaan. Siinä tutustuu eri puolilta Suomea matkaan liittyneihin pariskuntiin. Joukko on pääosin ikäistämme väkeä, vain muutama selvästi nuorempi pari mukana.

Suurin osa on tottuneita matkustavaisia, joilta käy juomien tilaaminen ja aterimien valinta sujuvasti. Ei oikeastaan ole yllätys havaita, että meille suomalaisille on hieman vaikeaa heittäytyä kevyeen seurustelujutteluun. Emme oikein tiedä, esittäytyäkö vai ei, mitä kertoa itsestä ja miten tehdä tuttavuutta olematta liian utelias. Kun pöydät täyttyvät joka ilta sitä mukaa kuin ruokasaliin tullaan, saattaa siinä joutua yhä uudestaan ja uudestaan kertomaan kuka on ja mistä kotoisin ja miksi on juuri täällä. Ammattiakin saatetaan kysellä. Myös jokunen puhumaton mahtuu aina joukkoon. Pian myös ilmenee, kenellä on taipumus shown pitoon, äänekäs nauru remakoi siinä pöydässä niin, että viereisten pöytien keskustelijat eivät ajoittain kuule toistensa puhetta. Inhimillistä niin.

*jatkuu

Kaupunkilaistuneiden ikäihmisten ja vähän nuorempienkin sanotaan kesäisin matkaavan juurilleen. Käydään katsastamassa syntymälepikon torppa jossain taipaleiden takana ja koulu, josta hikinen opintie alkoi. Saman tien sopii havainnoida kotiseudun tilaa muutoinkin. Että vieläkö näkyy tuttuja kylänraitilla ja mitä aikoja sitten lakkautetun koulun suojissa nykyään tapahtuu.

Tällä kertaa juurimatkailu tapahtui Mummon ja ystävänsä Täti Violetin toimesta viimeksi mainitun Kulkuneuvolla. On vuosien varrella tullut kerrotuksi palasia lapsuudesta ja suvun vaiheista puolin ja toisin.  Täti V:n lapsuusmaisemat on kerran yhdessä katsastettu ja nyt oli P.Mummon vuoro esitellä omiaan.  

Reissu alkoi mainioissa tunnelmissa, mutta jatko ei  ihan putkeen mennytkään. Piti kääntyä moottoritieltä tietyssä kohdassa, vaan se kohtapa tietty livahti ohi siinä pulinaboksissa. Täti V oli sanonut ei-tykkäävänsä navikaattorista ja P.Mummo taas oletti karttaekspertiksi tuntemansa ystävän valitsevan suorimman reitin. No eipä mitää, katsottiin taas karttaa ja reissu jatkui Savonmuan kaatta kaartaen. Vaan kahden paikallisen kaupungin välisellä taipaleella varoitusvalo ponnahti kojelautaan. Kohta Kulkuneuvo yskähti pari kertaa ja vauhti tyssäsi. Kuski ohjasi pientareelle, ja moottori sammahti siihen paikkaan eikä sen koommin inahtanut.

Siinäpä ollaan kapean ajotien poskessa jossain korpimetsän keskellä suomemme suloisessa salossa. Täti Violetti tutkii varovalon merkitystä ohjekirjasta, Pissismummo kampeaa nokkapeltiä pystyyn. – Se on pakokaasujärjestelmän tukos, sanoo Täti V ja selitys kuulostaa järkeenkäyvältä. Ystävykset meditoivat moottorinäkymän äärellä tumput suorana ja ymmyrkkäsilmin.  – Onkos sulla Tiepalvelun numero kännykässä, sanoo Mummo viimein vaisusti. Oli, onneksi.

Tiepalvelusta vastaa Mies. Täti V selostaa puhelimeen tilannetta. P.Mummo toimittaa kolmiota jonkin matkan päähän kulkuneuvon tulosuuntaan. Hätävilkut loimottavat.  Kaksisataa autoa ja sata moottoripyörää ajaa ohi. – Juuei, ei ole tyhjä, on pensaa, kuuluu Täti V sanovan TiepalveluMiehelle hivenen närkästyneenä. – Se sanoo, että koettakkee käännistää ja koputella sammaan aekaan pensatankin pohjoo, toimittaa Täti V ja painuu kuskin paikalle. Mummo tutkii pientareella rähmällään auton alustaa täyttöluukun kohdalta. No siellähän se tankki. P.Mummo kopistelee sitä lumiharjan varrella ja Täti V starttaa. Kulkuneuvo jatkaa umpiuntaan. Seuraavaksi TiepalveluMies tiedustaa, jotta missäs työ ootta, jotta tietääpi tilata hinurin. Arvotaan kartan kanssa korpitaipaleen kohtaa. Jossain täällä ollaan.

HinuriPoika kaartaa komean kiiltävällä punaisella kuormurilla paikalle ja toimittaa Kulkuneuvon näppärästi lavalle. Sillä aikaa Mummo käy korjaamassa kolmion tieltä talteen. – Ei kai me jäädä tänne mettään, huolestuu Mummo, kun auto on jo lavalla. – No ee kaet, hypätkee kyytiin, piäsette korjaamole asti. Jaa’a. Olettekos muuten koettaneet hypätä kuorma-auton kyytiin? Ei ole ihan helppo nakki se. Mummo työnsi ja Täti veti ja lopulta molemmat olivat ylen ylhäisellä istuimella, ja matka pääsi jatkumaan.

– Onko sulla havaintoa, minkä merkkisiä autoja eniten on hinattavana, kysäisi  P.Mummo juttelutyyliin hinuripojalta siinä körötellessä. – No min’oon kaet eniten mersuja korjannu tien piältä talteen. Millon on mikäki vikana, ylleensä vikkoo ei löyvy tien piällä, mutta on niinki ollu, että aatosta on piässy pensa huomaamati loppummaan. Ne sitte kipataan vuan seuraavale huoltoasemale.  

Kun Kulkuneuvo oli tallessa lauantaihiljaisen merkkikorjaamon pihassa, ja avaimet yhteystietoineen toimitettu luukusta sisään, ystävykset istuivat pohtimaan viikonlopun aikataulua uusiksi. Aikanaan tilannetiedon saanut Mummon Velimies kaarsi siihen epäonnisia matkalaisia pelastamaan. Mersulla. 

Että paratiisisaariaika olisi täydellinen, meillä oli aurinkoiset päivät ja täyden kuun yöt. Kesämökittömälle oli harvinainen kokemus herätä aamuyöllä kahdelta, sujahtaa saappaisiin ja askeltaa pihan perälle kasteista nurmipolkua. Huussivajan yllä kumotti kirkas, täydellisen pyöreä kuulamppu. Mikä hämyvalaistus! Toisena yönä heräsin neljän aikaan. Kuu oli valahtanut aavemetsään, näytti paisuneelta, vaaleanpunaiselta pallolta. Maaginen näky tallentui sisäisten sielunkuvieni galleriaan.

Oleellisen osan paratiisitunnelmaa loivat Raisa ja Ulla, jotka loihtivat meille päivittäin kahdesti jumalaisen hyvää kasvis- tai kalaruokaa ja yllättivät herkkupaloilla. Lounaan jälkeen oli aina vapaa-aikaa. Kolmantena päivänä laskeuduin Luontotuvalta rinnettä alas rantaan kallioiden suojassa olevalle nuotiopaikalle. Istuuduin lankulle kirjoittamaan, kasvot merelle päin. Jonkin ajan kuluttua silmäkulmassani vilahti kuin kalliota alas olisi vierähtänyt jokin. Katsahdin jalkoihini. Siinä makasi musta käärme, puoliksi kuivien lehtien alle sujahtaneena. Vaistomaisella vauhdilla hyppäsin lankulle. Sillä hetkellä olin kiitollinen, että meitä oli kehotettu pitämään saappaat jalassa metsässä ja kallioilla liikkuessa. Käärme oli melko pieni, ilman sahalaitakuviota. Pää jäi varjoon, joten en tiedä oliko se rantakäärmeen vai mustan kyyn poikanen. Kuvasin sitä penkillä seisten ja livahdin sitten tieheni. Sanotaan, että jokaisessa paratiisissa on käärmeensä – kallioisilla saarilla kirjaimellisesti.

Meriveden viileys ei houkutellut ketään uimaan. Kahtena iltana kuitenkin saunottiin ja siinä yhteydessä kehotettiin tekemään punkkitarkastus. Punkeista riitti muutenkin paljon puistattavaa puhetta. Lehtikuvien perusteella se on aina pullea ja selvästi havaittava, mutta tähän aikaan vuodesta punkit ovatkin nymfi-asteella eikä paljon mustaa pistettä kummempia iholla. Aika vaikea niitä on pikku luomista erottaa. Kirjoittajilla ei punkkeja havaittu retken aikana, mutta luontoväki niitä muutaman rapsi säärestään tai käsivarrestaan kylmän rauhallisesti. Joku meistä oli hätäpäissään ottanut rokotuksenkin ennakkoon, mutta sehän ei estä ötökkää tarttumasta ihoon, jos niikseen on. 

Luontotuvalla valokuvaajapappi Kimmo kertoi voimaannuttavasta valokuvauksesta. En sattunut silloin olemaan paikalla, mutta tiedän mitä se on. Kirjoittaryhmästämme muutamat sopivat Kimmon kanssa kuvauksesta saaressa olomme aikana. Näin erään kuvaussession ja tuloksen. Kiehtovaa. En tahtonut kuitenkaan itse osallistua. Ehkä en halunnut näkyä itse maisemassa, joka oli niin voimaannuttava minulle sellaisenaan. Kuvasin itsekin, kuvissa on vähän ihmisiä ja paljon luontoa.

Eräs tehtävistämme oli tehdä kuva/esineinstallaatio omasta äidistä pihapiiriin tai talon sisälle. Olin unohtanut ottaa materiaalia mukaan. Ensimmäisenä aamuna huomasin, että olin valinnut intuitiivisesti nukkumapaikakseni vanhan ryijyn kohdalla olevan sängyn. Ryijy oli täsmälleen samanlainen kuin lapsuuden kodissani äidin omin käsin kutoma. Siinä installaationi! Teemamme kääntyi minun kohdallani kuitenkin vaikuttavimmaksi tehtävänä olleen kirjeen kautta. Siitä tuli Äidin kirje Kuopuspojalle ja sitä kirjoittaessa itkin.

Kun se jolta sait elämän / on kivulla lähtenyt / on kuin keinu pysähtyisi, maailma humahtaisi kuulumattomiin. / Näet hiljaisen talon maisemassa, lapset heinänkorkuisina sen edessä, / joku avaa vintin ikkunan, pihlaja tekee marjaa. / Lähestyt sitä hitaasti / järveltä päin / ja jokainen kahahdus, tuoksu, suhina / repäisee väylät auki lapsuuden kaikkiin kesiin.

(Helena Anhava)

(Paratiisisaaressa 3/3.)