…kuldakägöset kukkuu, kirigon ristat kiildelöö…” lauloi usein ennen radiossa Georg Ots, virolainen upea baritoni. Lähdetään aamulla matkaan kevyin varustein, kuten viime vuosina on totuttu nämä päivän matkat tekemään. Matkan varrella ehtii ajajan vieressä istuja silmäillä pelloilta korjatun sadon jäljet, väreiltään yhä syksymmiksi muuttuvat metsiköt, taivaalle ajelehtivat poutapilvetkin, jotka matkan edetessä harmaantuvat ja tiivistyvät. Aamun lehtikin tulee luetuksi.

Tutulla pysähtymiskeitaalla on kokonainen bussillinen retkelle päässeitä eläkeläisiä. Se tietää kassajonoja ja vessajonoja ja saa meidät kääntymään ovelta takaisin ja etsiytymään muutaman kilometrin päässä vastaan tulevalle isommalle paussipaikalle, jossa on kyllä tilaa. Radiokanavalta unohdumme kuuntelemaan tutkijaprofessoreiden puheita suomalaisten sammuneista geeneistä.

Perillä lehmusten kaupungissa tuuli pyörittelee puita kiivaasti. Poikkeamme tutussa kukkakaupassa ja siitä jatkamme hautausmaalle. Kesäkukkaistutukset ovat yhä täysin kunnossa, niiden viereen kaivan paikan kanerville ja suppiloon tiristetään kastelukannuista viimeiset tipat kukkaoksaa varten, vesiallas on näet typö tyhjä. Sitten jo kiiruhdamme Kitchenin lounaspöydän antimien pariin. Kotimatkalla syvennyn kirjaan nimeltä Äiti, josta luen ajajalleni koskettavimpia kohtia ääneen musiikin lomassa.

Sinne jää erään äidin ja isän leposija, muistelupaikka, johon palaamme syksyin keväin niin kauan kuin voimme. He elivät yhteisen elämänsä, tekivät työtä ja jättivät perinnöksi lapsilleen parhaan mitä saattoivat, rakkautensa ja paljon muistoja.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.