Että paratiisisaariaika olisi täydellinen, meillä oli aurinkoiset päivät ja täyden kuun yöt. Kesämökittömälle oli harvinainen kokemus herätä aamuyöllä kahdelta, sujahtaa saappaisiin ja askeltaa pihan perälle kasteista nurmipolkua. Huussivajan yllä kumotti kirkas, täydellisen pyöreä kuulamppu. Mikä hämyvalaistus! Toisena yönä heräsin neljän aikaan. Kuu oli valahtanut aavemetsään, näytti paisuneelta, vaaleanpunaiselta pallolta. Maaginen näky tallentui sisäisten sielunkuvieni galleriaan.

Oleellisen osan paratiisitunnelmaa loivat Raisa ja Ulla, jotka loihtivat meille päivittäin kahdesti jumalaisen hyvää kasvis- tai kalaruokaa ja yllättivät herkkupaloilla. Lounaan jälkeen oli aina vapaa-aikaa. Kolmantena päivänä laskeuduin Luontotuvalta rinnettä alas rantaan kallioiden suojassa olevalle nuotiopaikalle. Istuuduin lankulle kirjoittamaan, kasvot merelle päin. Jonkin ajan kuluttua silmäkulmassani vilahti kuin kalliota alas olisi vierähtänyt jokin. Katsahdin jalkoihini. Siinä makasi musta käärme, puoliksi kuivien lehtien alle sujahtaneena. Vaistomaisella vauhdilla hyppäsin lankulle. Sillä hetkellä olin kiitollinen, että meitä oli kehotettu pitämään saappaat jalassa metsässä ja kallioilla liikkuessa. Käärme oli melko pieni, ilman sahalaitakuviota. Pää jäi varjoon, joten en tiedä oliko se rantakäärmeen vai mustan kyyn poikanen. Kuvasin sitä penkillä seisten ja livahdin sitten tieheni. Sanotaan, että jokaisessa paratiisissa on käärmeensä – kallioisilla saarilla kirjaimellisesti.

Meriveden viileys ei houkutellut ketään uimaan. Kahtena iltana kuitenkin saunottiin ja siinä yhteydessä kehotettiin tekemään punkkitarkastus. Punkeista riitti muutenkin paljon puistattavaa puhetta. Lehtikuvien perusteella se on aina pullea ja selvästi havaittava, mutta tähän aikaan vuodesta punkit ovatkin nymfi-asteella eikä paljon mustaa pistettä kummempia iholla. Aika vaikea niitä on pikku luomista erottaa. Kirjoittajilla ei punkkeja havaittu retken aikana, mutta luontoväki niitä muutaman rapsi säärestään tai käsivarrestaan kylmän rauhallisesti. Joku meistä oli hätäpäissään ottanut rokotuksenkin ennakkoon, mutta sehän ei estä ötökkää tarttumasta ihoon, jos niikseen on. 

Luontotuvalla valokuvaajapappi Kimmo kertoi voimaannuttavasta valokuvauksesta. En sattunut silloin olemaan paikalla, mutta tiedän mitä se on. Kirjoittaryhmästämme muutamat sopivat Kimmon kanssa kuvauksesta saaressa olomme aikana. Näin erään kuvaussession ja tuloksen. Kiehtovaa. En tahtonut kuitenkaan itse osallistua. Ehkä en halunnut näkyä itse maisemassa, joka oli niin voimaannuttava minulle sellaisenaan. Kuvasin itsekin, kuvissa on vähän ihmisiä ja paljon luontoa.

Eräs tehtävistämme oli tehdä kuva/esineinstallaatio omasta äidistä pihapiiriin tai talon sisälle. Olin unohtanut ottaa materiaalia mukaan. Ensimmäisenä aamuna huomasin, että olin valinnut intuitiivisesti nukkumapaikakseni vanhan ryijyn kohdalla olevan sängyn. Ryijy oli täsmälleen samanlainen kuin lapsuuden kodissani äidin omin käsin kutoma. Siinä installaationi! Teemamme kääntyi minun kohdallani kuitenkin vaikuttavimmaksi tehtävänä olleen kirjeen kautta. Siitä tuli Äidin kirje Kuopuspojalle ja sitä kirjoittaessa itkin.

Kun se jolta sait elämän / on kivulla lähtenyt / on kuin keinu pysähtyisi, maailma humahtaisi kuulumattomiin. / Näet hiljaisen talon maisemassa, lapset heinänkorkuisina sen edessä, / joku avaa vintin ikkunan, pihlaja tekee marjaa. / Lähestyt sitä hitaasti / järveltä päin / ja jokainen kahahdus, tuoksu, suhina / repäisee väylät auki lapsuuden kaikkiin kesiin.

(Helena Anhava)

(Paratiisisaaressa 3/3.)

Meitä oli ohjeistettu välttämään rantakallioilla kuljeskelua ja siten kunnioittamaan lintujen pesimärauhaa. Siivekkäitä pesijöitä oli lehdoissakin, sen tiesi äkillisistä pyrähdyksistä ja varoitusäänistä, joista varsinkin punajalkaviklon hätäinen thyyt-thyyt-thyyt tuli Vartijatuvan pihapiirissä tutuksi. Luulen, että teemaansa pohtivat ja rauhallisesti vaeltelevat kirjoittajat olivat saaren linnustolle sopiva vieraslaji. Luontoväkihän on sisäistänyt suojelevan asenteen jo muutenkin.

Kirjoittajilla oli työskentelyjakso kahdesti päivässä, pari kolme tuntia kerrallaan. Se tuntui hyvältä rytmiltä. Sateista tulopäivää seuraavat päivät aurinko helli meitä paisteellaan. Saari tuntui paratiisilta kukkivine lehtometsineen ja silokallioineen. Siitä maailmasta puuttui täysin kaikki hurina, pörinä ja jyske, johon mantereella asuva saa tottua. Luonnon äänet olivat kaiken aikaa pääosassa. Vain tulopäivänä näimme totisen miehen kuljettamassa pikkuista traktoria, joka toi meille lisää klapeja toisesta päästä saarta.

Luontotuvan rantalaiturin alla pesi pääskysyhdyskunta. Huiman taitavina lentäjinä pääskyt sujahtelivat laiturin alle ja taas töihinsä eli lämpimien rantakallioiden yllä hyrisevien hyönteisten pyydystämiseen poikasille.  Luontoväki liittyi seuraamme tai me heidän seuraansa Luontotuvalla ateria-aikaan. Oli aivan inspiroivaa jutella heidän kanssaan ja kuulla mitä havaintoja he olivat tehneet. Lintumiehet olivat bonganneet kymmeniä lajeja joka päivä ja biologit tehneet kasvihavaintoja.

Sain katsoa kiikarilla hauskan näköisiä meriharakkoja, joita en tiennyt olevankaan. Niiden pitkä nokka oli kirkkaan punainen. Tarkkailin myös jonkin aikaa rantaan hakeutunutta kyhmyjoutsenta ja sain kuulla sen olevan vieraslaji Suomen luonnossa, ilmaston lämpenemisen mukana tänne siirtynyt. Kyhmyjoutsen ei ’laula’ kuten kansallislintumme laulujoutsen. Biologiystävä kertoi mistä muusta nämä joutsenlajit erottaa kuin kyhmystä nokan juuressa ja paljasti senkin, että inhoaa kyhmynokkaista, joka ei kuulu alkuperäislajistoon.  

Luontotuvalle tullessa poimin usein jonkin kiinnostavan itselle tuntemattoman kukan matkan varrelta ja kysyin Kristiinalta sille nimeä. Näin tutustuin erilaisiin saralajikkeisiin, puna-ailakista poikkeavaan punakkoon, ja pieni jänönpapanan näköinen nupullaan oleva kukka osoittautui yhteisen pohdinnan tuloksena lupikaksi, joka on melko harvinainen. Minusta oli aivan ihanaa kerrankin saada vastauksia, sillä olen aidosti kiinnostunut kasveista. Tavallisimmat tunnen ja rohjetessani kysyä oudommista vastaus on yleensä: en tiedä.

Lapset. Haava äidissä. / Äiti. Haava toisessa äidissä, jo poismenneessä. / Te olette minun haavani ja minä olen haava hänessä. / Olemme toistemme haavoja, ja toinen toistamme hoidamme.

(Marja-Leena Toukonen)

(Paratiisisaaressa 2/3)             *jatkuu

Jo lähtösatamaan tullessa tajusin, että kertakäyttösadetakkikin on parempi kuin ei mitään. Siis kurvasimme kaupan kautta. Tottuneilla saarenkävijöillä oli tietysti oikeat sadepuvut. Sateenvarjo olisi ollut naurettava kapistus tällä matkalla eikä sitä kellään ollutkaan. Pisaraista merituulta ja pärskeitä halkoen kiisi taksivene perille tunnin matkan päähän Korppoon Galtbyn venesatamasta Kihdin selällä sijaitsevaan Jungfrukäriin. Kohta perillä kävi selväksi, että tämä on survival-reissu minun mittakaavassani. Eikä kaduttanut yhtään.

Laiturista käpsehdimme reppuinemme ja muine kantamuksinemme saaren sisäosaan johtavalle pikkutielle. Rinkat ja muu painavampi varustus lastattiin siinä maitokärriin, jolla Raisa ne työnteli Vartijatuvaksi kutsutulle torpalle, johon majoituimme. Torpassa oli keittiö, tupa ja viisi kamaria. Kukin etsi mieleisensä petin, jonka tuntumaan levitti tarpeistonsa. Huonetoverikseni osui ennestään tuttu Anneli, joka viritti heti kohta näppärästi tulen kaminaan. Naapurihuoneessa toimittiin samoin. Se oli oleellista. Talven jäljiltä asumattomat huoneet alkoivat hitaasti lämmetä ja luovuttaa kosteuttaan. Ulkorakennuksesta löytyi kaksi huussia, seinustalta käsienpesupaikka. Tuvassa oli sähköt, vessakin, mutta se ei ollut toimiva. Olimme saaneet täysin olosuhteita vastaavan ennakkoinfon, joten useimmilla ei sopeutuminen kauan kestänyt.  

Sade oli sentään tauonnut, mutta märkää oli, kun läksimme talsimaan majapaikasta rentukkametsän halki menevää polkua Luontotuvalle. Rantakosteikosta haeskeltiin kulkukelpoista kohtaa. Tupa oli kallioiden suojaan laudasta kevyesti rakennetun aitan tapainen. Siinä oli toisessa päässä kenttäkeittiö kaasuliesineen ja –uuneineen sekä tarjoilupöytä, toisessa kaksi pitkää ruokapöytää jakkaroineen. Meille oli katettu kuumaa purjoperunakeittoa, lämpimiä piirakoita ja ruisleipää, kurkku- ja tomaattisiivuja, leikkeleitä sekä raikasta vettä. Että voikin maistua hyvältä. Saman tien tutustuimme esittelykierroksella toisiimme. Kirjoittajakurssilaisia oli kahdeksan ja ohjaajamme Heli. Luontomatkaajia oli kuusi ja heistäkin kaksi oli yllättäen minulle ennestään tuttua. Meistä kaikista pitivät sydämellistä huolta reippaat monitoiminaiset Raisa ja Ulla, jotka olivat etukäteisjärjestelytkin hoitaneet suvereenisti.

lehtokielo

lehdestetty puu

Aterian jälkeen kuljimme pätkän luontopolkua, kuuntelimme lintuja ja tutustuimme saaren harvinaisiin kevätkukkiin. Seljakämmekkä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Adam och Eva blomman, kukki ihanin valkein (Adam) ja viininpunaisin (Eva) kukinnoin. Lehtoleinikkiä oli siellä täällä keltaisinalämpäreinä. Kalliokieloja ja lehtokieloja oli runsaasti. Yleisempiä kukkivia, kevätlinnunhernettä, rentukoita, kevätesikkoja sekä orvokkeja oli kaikkialla. Kukkasieluiselle juhlaa! Lehtojen tervalepät, haavat, saarnit ja hieskoivut yksilöllisine runkoineen tekivät maisemasta erilaisen kuin mantereella. Osa puista oli lehdestetty, joka tarkoittaa rungon katkaisemista parin metrin korkeudelta. Näin aluskasvullisuus rehevöityy, ja kesäksi saareen tuodut lampaat ja lehmät saavat syötävää. Vartijatuvan pihapiiristä aukeava lehdestetty metsä oli yön hämärässä aavemainen näky.   

Saaren päiväjärjestys rytmittyi työskentelyjaksojen, ruokailujen ja vapaa-ajan kesken. Luontoväki pystytti oitis kiikarinsa ja kameransa jalustoineen kallioille. Kirjoittajat kokoontuivat aloittamaan työskentelyä Vartijatuvan pöydän ääreen huopiin ja villapaitoihin kääriytyneinä. Teemamme oli Äiti, äidit. Ryhmän prosessit lähtivät heti liikkeelle Helin valitsemien, aiheeseen liittyvien runojen vauhdittamana.

Lapset juoksevat pois. / Mutta äidit / kulkevat vaiti kotipihassa. / Minunkin äitini kantaa ikuisesti / tuhkaämpäriä marjapensaan juurille.

Lapset juoksevat, juoksevat pois. / Mutta äidit / istuvat yhä jossain kuistilla. / Minunkin äitini kuorii ikuisesti / multaisia perunoita kuistin nurkassa.

Maa murtuu, taivas jäätyy./ En löydä tietä avaruuden ääriin. / Mutta äiti, hän on pihalla, / hän kulkee elokuisen illan halki / peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla.

(Aulikki Oksanen)

(Paratiisisaaressa 1/3)              *jatkuu  

 

 

Aamulla sää tuntui leppeämmältä. Turkki ei tosiaankaan taida olla mikään hotelliaamiaisten mekka. Joka aamu prikulleen samanlaisena toistuva tarjonta alkoi jo ennen lähtöpäivää kohotuttaa kulmiamme. Hei, haloo, missä innovaatiot ja paikalliset monipuoliset herkut! Ihmettelimme appelsiineja, joita oli iso vadillinen, vieressä sähköinen puristin. Vieressä lappu kertoi englanniksi, että vastapuristettu mehu maksaa viisi liiraa (n. kaksi ja puoli euroa) lasi. Koko aikana näin vain yhden asiakkaan lunastavan lasillisen. Löysin kahdesta vaihtoehdosta juustolajin, joka maistui, opin paahtamaan aamiaisleivät paikallisella paahtimella, kokeilin turkkilaista jogurttia – siihen maissihiutaleita ja rusinoita. Ihmettelin säilykehedelmiä. Kokeilin erilaisia leivonnaisia, kaikki tihkuivat rasvaa. Munakokkeli oli kelvollista, mutta keittoihin ja makkaraan emme koskeneet. Tuli oikein ikävä ruotsalaisia ja tanskalaisia aamiaisia menneiltä matkoilta.

Hagia Sofian kupoli

bysantin keisarien kruunauspaikka Opus Alexandrinum

alttarisyvennys, joka osoittaa nyt Mekan suunnan

Päivästä sukeutui aurinkoinen ja lämmin (15 astetta), ihan posket hehkuivat illalla. Ohjelmassa oli Hagia Sofiassa käynti. Paikka on monella tavalla vaikuttava: arkkitehtonisesti, historialtaan ja tilana. Taas mentiin metallinpaljastimista ja laukut läpivalaistiin. Nykyinen Ayasofia on jo kolmas versio samalla paikalla, ensimmäinen valmistui v.537 silloisen kristikunnan suurimmaksi kirkoksi. Pitkän bysanttilaiskauden jälkeen valloittajaosmanit muovasivat Pyhän Viisauden kirkosta moskeijan. Turkista tehtiin tasavalta 1923 ja ensimmäisen presidentin, Kemal Atatürkin, ansiosta paikka on kunnostettu museoksi. Hagia Sofian mittasuhteista kertoo jotain se, että keskikupolin lakikorkeus on 55 metriä ja kupolin halkaisija n. 30 metriä. Valtavat turistimassat, jotka vellovat tilassa joka päivä, tuntuvat kutistuvan muutamaksi kapalliseksi kirppuja. Ihminen tuntee todella pienuutensa muinaisten arkkitehtien rakentamassa valtavassa tilassa.

mosaiikki Jumalanäiti Ennusmerkki

kuusisiipinen enkeli

Hagia Sofiassa hukkasin hetkeksi itseni. Porukka jakaantui isossa tilassa käytyään, osa nousi parvelle tutkimaan mosaiikkeja ja muutamat meistä jäivät eteiskäytävän myymälään. En aikonut ostaa mitään, mutta halusin katsella. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että ketään tuttua ei enää näkynyt. Voi minua, en ollut taaskaan kuunnellut, mitä tapaamispaikasta ja –ajasta oli sanottu. Se tieto oli kulkeutunut Toisen mukana parvelle. Maleksin ovelle, josta olimme tulleet sisään. Porukkamme vanhin pappa näkyi istuvan siellä. Okei, odotellaan tässä, ajattelin ja syvennyin vanhoihin pylväsornamentteihin. Hetken päästä pappa oli kadonnut. No, ehkä piti odottaa sisällä, siellä, mistä erottiin, tuumin. Vaan sisällä eteistilassa ei näkynyt ketään tuttua. Alkoi tulla kylmä fiilis: täällä voisi tosiaan eksyä, jäädä kiertämään sisäänkäynniltä toiselle. Puhelinkin oli tietysti jäänyt hotellihuoneen kassakaappiin. Kun haahuillessani havaitsin kyltin EXIT, arvelin, että sieltä jostain niiden on pakko löytyä. Ja aivan oikein, siellä olikin osajoukko. Kun parvella kävijät tulivat alas, kävi ilmi, että pappa puuttui. Opas ja papan perheväki lähtivät etsiskelemään kadonnutta. Hikisen vartin päästä kaikki olivat koossa ja päästiin lähtemään. Omasta paniikinpoikasestani opin, että jos jättäytyy joukosta, on oltava itse selvillä, missä tavata muut ja milloin eikä luottaa tuttujen naamojen näkemiseen tuhannen turistin laumassa.

mausteita

basaarikauppias puodissaan

Istanbulin joulun epäilemättä omalaatuisin kokemus oli käynti basaarialueella. Huu! Mieti, yli kuusikymmentä kujaa, kilometritolkulla, ristiin rastiin (onneksi ruutukaavassa), neljätuhatta pikkuista puotia, pankkeja, kahviloita, ruokapaikkoja, pieniä moskeijoita. Kovin vähän oli aikaa kaupantekoon, mutta me, jotka emme tarvinneet sieltä muuta kuin välipalaa, istahdimme somaan pikku kahvilaan teelle. Siinä oli hauska katsella basaarin tapahtumia. Korujen määrä oli häkellyttävä. Kulta ja hopea kimalsi kymmenien kauppojen vitriineissä. Kankaita ihanissa väreissä, mattojen silkinpehmää kiiltoa, antiikkia ja käsityötaitoa, laukkuja ja kenkiä ja vaikka mitä. Aiemmin olimme jo käyneet erikseen maustebasaarissa, jossa oli vastassa runsauden pula turistille, joka ei tunne ennestään laatuja eikä tiedä mitä ostaisi. Avolaatikoita katsellessa tuli mieleen sekin, mahtaako mausteista aromit olla jo aikaa sitten haihtuneet taivaan tuuliin.

Päivän päätteeksi joukkomme vietiin nahkatehtaan myymälään. Aluksi meille esiteltiin catwalk-näytöksessä viimeisimmät takki- ja puseromallit upeasta silkkinahasta. Miesmallit varsinkin olivat oikein sykähdyttäviä ilmestyksiä, harvoin noin rodukkaita yksilöitä pääsee näkemään lähietäisyydeltä. Mitä lie miettineet varttuneempaa suomalaiskansaa katsellessaan. Näytöksen päätyttyä kukin myyjistä oli jo valinnut potentiaalisen asiakkaan, jonka kanssa ryhtyi hieromaan kauppoja. Chef esitteli Toiselle hienosti sopivan laadukkaan nahkatakin, jonka värisävy sopi täydellisesti ja mallikin miellytti. Toinen ei ole tinkimämiehiä, hänelle hintakin oli sopiva, kun kerran takkia tarvitsi. Kaupat tehtiin. Sitten Chef kääntyi rouvan puoleen. Ensimmäisen väri ei miellyttänyt, toisesta ei löytynyt kokoa. Kolmas oli täydellinen, mutta minunhan piti hinnasta tinkiä tottakai eikä ihan turhaankaan. Lopulta tulimme ulos myymälästä kummallakin mieleinen uusi takki mukana. Pihalla purskahdimme nauruun – minä erityisen pöllämystyneenä ja vähän häpeissäni: miten tässä nyt näin pääsi käymään, kun en mitään aikonut ostaa! Kyllä siinä Toisen visakortti vingahteli ja seuraava eläkkeeni tulee saamaan kunnon loven, kun osuuteni maksan. Olo oli vähän kuin dervissillä kunnon pyörityksen jälkeen.

Galata-torni

Poikettuamme siistiytymässä hotellissa, hakeuduimme läheiseen italiaisravintolaan syömään kunnon pizzaa ja juomaan cappuccinoa, jonka kanssa tuotiin aistikas mistelinoksa, pipari ja konvehti. Täytyy sanoa, että tämä oli Turkinmatkamme maukkain ja miellyttävin ateria ja siis italialaispaikassa. Iltakävelymme suuntautui Galata-tornin upeaa iltavalaistusta ihailemaan ja sieltä vielä jonkin matkaa kävelykatua. Laadukkaasta lahjapuodista löytyi pieni muisto kotiin tästä erilaisesta joulusta itämaan tietäjien mailla. Palatessa poikkesimme vielä hotellikorttelin teehuoneeseen, joka oli jo tullut tutuksi jokailtaisen käynnin merkeissä. Nautimme ihanaa turkkilaista teetä tulppaanilaseista, herkullisten leivonnaisten kera. Palvelu oli aina ystävällistä ja lähtiessä pojat sanoivat ’Hei hei’. Palasimme hotelliin samaan aikaan, kun pieni porukka matkalaisia oli lähdössä yökerhoon napatanssista nauttimaan.

Kerran elämässä -joulu on siis nyt eletty eikä sitä tarvitse kokea uudestaan. Mitä toivoinkin, toteutui. Jouluttomassa maassa kristillisen joulun sanoma kirkastui osuttuamme Pyhän Antonuksen kirkon messuun jouluaamuna. Seimi, kuuset koristeineen, laulut, kynttilämeri… Jeesus Kristus syntyi kerran Betlehemissä seimeen ja syntyy joka joulu yhä uudestaan häneen uskovien sydämeen.

***

Opas kertoi Istanbulissa asuvan n. 16 miljoonaa ihmistä. Väestönlaskenta tehtiin viimeksi vuonna 2000 talosta-taloon- systeemillä, joten tulos on mitä suurimmassa määrin jotain sinne päin, ei missään nimessä tarkka. Koko Turkissa lienee asukkaita noin 80 miljoonaa. Tämäkin luku on varsin suurpiirteinen. Voin kuvitella, miksi Turkin liittymisestä EU:iin on oltu ihan hiljaa jo pitkän aikaa.  Maassa ei tiedetä edes asukkaiden määrää eikä niin tarkkaa taida olla muukaan valtion huushollinhoito. Lentoaseman ja tärkeimpien turistikohteiden moninkertaiset turvatarkastukset kertovat omaa kieltään alueen vaikeuksista.

Ruotsin lähetystön portti kävelykadun alkupäässä

Pukkihahmo turkkilaisittain

Joulupäivän aamuna kaupungilla oli hieman savusumua. Ilma oli edelleen viileä, vaikka lämpöasteita olikin hiukan eilistä enemmän. Aamiaiselta läksimme etsiskelemään kahdestaan kävelykadun alkupäätä. Istiklal Gaddesi löytyi ja oli mustanaan väkeä, nimenomaisesti, sillä turkkilaiset näyttävät pukeutuvan varsin yleisesti mustaan. Hunnutettuja naisia näkyi jonkin verran, opas oli kertonut arabimaista tulevan turisteja, joiden naiset pukeutuvat perinteisesti, paikalliset naiset eivät huntua käytä, eivät monet huiviakaan. Mietin, miksi Istanbulissa kukaan ei istu kerjäämässä kadulla, koko matkan aikana näin vain yhden miehen. Patsashahmoja ei ollut lainkaan ja katusoittajiakaan ei montaa näkynyt. Näytti siltä, että Turkissa miehet tekivät ahkerasti jotain tavallista työtä, naisia näki vähemmän muuten kuin ostoksilla olevia.

Pyhän Antonuksen kirkko

Sitten tapahtui yllättävä, ihana juttu. Maleksiessamme katua havaitsimme avonaisen rautaportin takana kauniin sisäpihan, jossa oli paljon väkeä. Paikalla oli Pyhän Antonuksen kirkko. Pihassa oli luonnollisen kokoinen seimiasetelma koristeltuine joulukuusineen. Sisällä kirkossa oli jouluaamun messu meneillään ja istumapaikat aivan täynnä. Kuorissa loistivat sinisin valoin koristellut kuuset ja lasimaalaukset loivat sinihämyä tilaan. Nuorten lauluryhmä toimi kitarasäestyksin messun musiikkiosuuksissa. Seisoimme hiljaa sivulaivassa ja tunsin jouluni siinä hetkessä hyvin voimakkaasti. Olin siis kuitenkin kaivannut sitä, mikä minulle on joulussa oleellista. Messu, jossa aito seurakunta oli paikalla, loi pyhyyden ilmapiirin, jossa kävijän sielukin lepäsi. Palatessamme kävelykadulle tuntui sen hulina tyhjältä ja arkiselta.

Itsenäisyyden muistomerkki Taksim-aukiolla

Kävelykadun toinen pää oli Taksim-aukiolla, jossa on itsenäisyyden muistomerkki, laumoittain kyyhkysiä ja kukkamyyjien kojuja. Siinä päässä katua huomasin sivummalla toisenkin ristikirkon. Sinne suunnistaessamme tuli vastaan kengänkiillottajamies, jonka tarpeistosta putosi kadulle pieni harja. Toinen sen poimi ja huuteli miehen perään, joka sai harjansa takaisin ja meitä saatteli vuolaiden turkinkielisten kiitosten virta. Hetken päästä mies alkoikin huudella meidän peräämme: Sir, Lady, please… ja riensi takaisin luoksemme sekä pystytti oitis kenkien kiillotustelineen ja tarjosi palvelujaan. Emme olisi välittäneet siitä, mutta hän siirtyi aina eteemme ja jatkoi tarjoustaan. Niinpä lopulta saimme elämämme ensimmäisen kengänkiillotuksen kadulla. No, se ei ollut kiitollisuuden osoitus vaan myyntikikka, joten palvelulle tuli kelpo hintakin. Lopuksi matkaa riitti meille hupia yltiökiiltävistä kengistämme.

kengänkiillotusta

Kolmas yllätys tapahtui löytämässämme toisessa ristikirkossa, joka osoittautui bysanttilaiseksi, vaikkakaan ristissä ei ollut alapoikkipuuta. Vanha mies päästi meidät sisään pienestä maksusta ja viivyimme tovin katselemassa ikoneita. Kirkko näytti olevan rappeutumassa, ehkä seurakunta oli pieni ja köyhä, vaikka kirkko olikin iso. Sitten kuulimme kolinaa ovelta ja lähdimme etsiytymään tuloreittiä ulos, mutta raskas rautaovi olikin lukossa. Ehdimme vähän säikähtää tilanteen absurdiutta ja kolistella ovea hetken, kun vanhus tuli avaamaan ja pääsimme ulos. Ei sentään vaatinut uutta maksua avaamisesta. Huh, olisi ollut aika erikoista joutua soittamaan oppaalle, joka oli ties missä ja pyytää häntä pelastamaan meidät ulos tyhjästä kirkosta.

Taksim-aukiolta päätimme ajella takaisin kadun alkupäähän vanhalla raitiovaunulla. No, se ei sujunut ihan noin vain. Toinen sai kyllä setelillä lippuautomaatista kaksi Istanbul-korttia ulos, mutta kun nousimme raitiovaunuun, kuljettaja alkoi turkinkielisen pajatuksen ja kun se ei tietenkään mennyt jakeluun, talutti Toisen takaisin automaatille. Siinä ilmeni, että kortti olikin vasta kortti, siihen olisi pitänyt ymmärtää ladata matkarahaa. Ja tarvittiin lisää liiroja. Niin pääsi vaunu viimein lähtemään. Galata-tornin aukiolta löytämäämme ravintolaan poikkesimme lounaalle. Valitsimme keittoa, lampaankyljyksiä, hedelmiä ja Angels hair jälkiruuan. Enkelinkiharat osoittautuivat makeaksi leivonnaiseksi, joka olikin hedelmien kanssa hyvä yhdistelmä. Lounaan hinnaksi tuli viinilasillisineen yhteensä n. 50 euroa.

Joulupäivänä pääkadulla arkinen työ jatkuu

Illalla lähdimme Bosporin salmen risteilylle. Salmihan johtaa Marmaramereltä Mustallemerelle ja erottaa Euroopan Aasiasta, mutta kaupunki jatkuu molemmilla rannoilla. Iltavalaistut palatsit ja sillat yli salmen olivat komea näky. Turkilla taitaa olla pieni ongelma muinaisten sulttaaniensa ja heidän haaremiensa entisissä kesäpalatseissa, ne kun ovat niin upeita, ettei niitä yksityiseen käyttöön kukaan voi hankkia. Niinpä monet niistä on muutettu kansainvälisiksi luksushotelleiksi, joissa saattaa yhden yön hinta erikoispalveluineen vaihdella tuhannesta jopa kymmeneen tuhanteen euroon. Risteilylaiva ajeli Mustanmeren tuntumaan ja sieltä takaisin. Meidän matkamme varsinaiset käyntikohteet sekä hotellimme olivat kaikki Istanbulin Euroopan puoleisilla alueilla. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi kiinnostavaa nähtävää ollut Aasian puolellakin.

Mitä mieleen jäi salmiristeilyltä? Muistan sumujen sillan, pienen kauniisti kaartuvan, Euroopan puoleisella rannalla. Pieni silta yhdisti niemekkeen toiseen, valo tuli takaa ja niin sillan kaari piirtyi tummana valoa vasten. Kohta se jäi taakse, ei siitä olisi kuvaa saanut niin kaukaa pimeässä, mutta piirtyi se näky sieluni sopukkaan tuliaisiksi ystävälle, joka siltoja rakastaa.

Joulupäivän iltana ajattelin: on mukava pian palata kotiin, lumen maahan. Ja että kerran elämässä on hyvä kokea joulu vieraissa, osaa arvostaa taas omia perinteitä katsottuaan kauempaa.

*jatkuu

Emme olleet ainoita, jotka eivät tänä jouluna olleetkaan kotona. Uutisissa kerrottiin, että joulumatkat ulkomaille oli taas myyty loppuun. En tiedä mikä ilmiö tämä joulupakolaisuus on. Kotimaankin joulunviettomestat ovat kuulemma pullistelleet väestä. Olemme itse kotijouluihmisiä, niinpä puolivälissä syksyä tehty päätös lähteä jouluksi eri kulttuuriin, oli meille poikkeus, ’kerran elämässä’ -juttu. Kohdetta ei tarvinnut miettiä kauan, auringon metsästys tai paikallisten janojuomien innoittamat joululaulut palmujen katveessa eivät ole meidän juttumme. Päätöksen jälkeen huomasin, miten totaalisesti se vapautti jo ennakkoon kaikesta jouluhässäköinnistä ja varustautumisen paineista.

Perillä matkaporukka ei joulusta keskenään puhunut. Aihe tuntui olevan kertakaikkiaan tabu. Mitä lie kukakin mielessään miettinyt. Joukkomme koostui yksin tai ystävän kanssa matkustavista, eri ikäisistä pariskunnista ja muutamasta kahden sukupolven perheestä. Lennolla samaan kohteeseen näkyi olleen jokunen lapsiperhekin. Olin ottanut kotoa mukaan tuikun ja lentoaseman myymälästä rasian Pandan suklaakonvehteja (meidän jouluperinteemme). Tuikkua poltettiin iltaisin ja suklaata maisteltiin kun siltä tuntui. Tuikku paloi loppuun jo joulupäivän iltana, suklaa riitti koko ajaksi.

Laskeutuminen Istanbulin kentälle oli satumaisen kaunis hetki. Ylhäältä nähtynä kaupungin valot kimalsivat pimeässä illassa rinteillä kuin tulikärpäsparvi ruohikossa. Lämpöasteita oli vain viisi, mutta ilma tuntui viileänäkin pehmeältä. Vain pari päivää aiemmin Istanbulissa oli satanut lunta, joka sitten suli kohta pois. Maissa kaupunki näytti yllättävän pimeältä, sillä kauempana keskustasta vain pääkadut olivat valaistut. Aistit tottuivat yllättävän pian tauotta vyöryviin autovirtoihin ja hämäriin katuihin. Ruuhkat ovat alituinen riesa miljoonakaupungissa, jossa liikenne sujuu parhaiten omaa tahtiaan valoista tai merkeistä juuri piittaamatta. Kapeat jalkakäytävät käyvät tosi ahtaiksi töihinmenoaikaan.

Joulu näkyi Istanbulissa vain hotellien koristuksissa ja keskustan mainosvaloissa. Sangen omituisia versioita joulupukkihahmoista nähtiin. Hulahulahameinen pukki kävelykatu Istiklal Caddesin varrella oli niistä groteskein. Mutta auringonnousun ja laskun aikaan vastarannan maisema hotellin terassilta oli sykähdyttävä väreissään, ja hämärän valahdettua nopeaan, kuten se etelässä tapahtuu, kaupungin siluetti minareetteineen piirtyi upeana graafisena viivana horisontissa.

Jouluaatto

Jo ensimmäisenä yönä tulimme tietämään neljän tähden hotellin seinien ohuuden. Kun yöeläimet olivat palailleet pesäkoloonsa, pääsimme mekin nukkumaan. Aamulla ihmettelin taas eivätkö minulta työunet ikinä lopu. Pukeutuessa käytiin pieni orientoiva keskustelu. – Tänään on jouluaatto, sanoin. – Niin on, Toinen siihen. – Ja me olemme täällä, yli kahden tuhannen kilometrin päässä joulusta. – Niinpä. – No, kaduttaako? – Ei. Entä sinua? – Ei ihmeemmin.

Sinisen moskeijan sisäänkäynti

Kun lähtee matkalle Istanbuliin, tietää jo mennessään suunnilleen, mitä ainakin saa. Ne obligatoriset Sininen moskeija, Topkapin museopalatsi haaremeineen ja Ayasofia-museo eli Hagia Sofian ent.kirkko, sittemmin moskeija. Kun on niistä kuvia nähnyt, muodostuu paikalla tärkeimmäksi elämykseksi mittasuhteiden valtavuus ja se jokin määrittelemätön, jota voi kuvata vaikka termillä oriental spirit. Moskeijan eteistilassa riisuimme kengät pussiin, jota sitten kantelimme kädessä. Seinien sinikoristeiset kaakelit ovat kuvissa sinisemmät kuin luonnossa. Tunnelma moskeijassa oli turistilaumoista huolimatta rauhallinen. Eristetyllä rukousalueella oli yksinäinen rukoilijakin.

Jollakin tavalla moskeijan rukoustilaolemus puhutteli minua. Se kalustamaton avaruus, jumaluutta kunnioittava korkeus. Voin kuvitella moskeijan täyteen rukoilevaa kansaa. Onhan se vaikuttava näky, kun valtava joukko miehiä seisoo samaan suuntaan kääntyneenä kädet koholla ja toistuvasti polvistuu maahan saakka kumartuen. Moskeijassa naisten paikka on ahtaassa takaosassa aitauksen takana, kuten juutalaistenkin synagogissa. Tietysti kulttuuriset perusteet määräävät, mutta jo rukousasennon vuoksi on tosiaankin parempi näin. Kaduillakin näki naisten kävelevän pari askelta miehensä takana, jos kyseessä oli vanhempi pariskunta. Nuoremmat sukupolvet eivät näitä tapoja enää näy noudattavan.

Ajattelin ulos tultuamme, että vaikka olimme muslimien pyhässä paikassa, en kokenut pyhän tuntua. Ehkä se johtui minusta itsestäni tai turistilaumoista, en osaa sanoa. Voi olla, että kukin kokee voimakkaimmin pyhyyden oman uskontonsa läpi, ymmärtämiensä symbolien kautta ja itselleen tutuissa rituaaleissa. Voin silti kunnioittaa toisin uskovien pyhiä paikkoja ja rituaaleja heidän kulttuurinsa ja uskonsa ilmentyminä.

palatsialueen sisäänkäynti

Topkapi, Sulttaani Ahmedin palatsi, osoittautui valtavaksi sokkeloiseksi rakennukseksi, jossa eri tarkoituksiin rakennetut asumukset oli upeiksi koristettu kullatuin ornamentein ja yhdistetty toisiinsa kauniisti kivetyin käytävin ja sisäpihoin. Opas kertoi ottomaanien valtakauden alkaneen vuodesta 1453, josta eteen päin Ahmed, Mehmed, Osman, Selim ja Murad nimet vilisevät hallitsijasulttaanien suvuissa. Tämä tieto vastasi lausumattomaan kysymykseeni, miksi suunnilleen kaikki miespuoliset turkkilaiset ovat saaneet jonkun kyseisistä mahtinimistä.

Palatsialueen puisto valtavine vanhoine puineen ja suihkulähteineen olisi ollut kiinnostava paikka vain katsella sisään ja ulos valuvaa ihmisvirtaa sekä kastanjanpaistajien, teenmyyjien ja obligatoristen kuvateoksia kaupittelevien yksityisyrittäjien elinkeinonharjoitusta. Kauppiaiden ilmiömäinen kyky tunnistaa eri Euroopan maista tulleet ulkoasusta ja kielen rytmistä huvitti. Minä selvisin heistä tekeytymällä sokeaksi ja kuuroksi, kun Toinen vastasi kymmenet kerrat tarjoajalle kohteliaasti:”No, thanks”. Aikaa olikin katseluun, kun porukkamme joutui odottelemaan jonkin aikaa bussia, joka oli tietysti – kuinkas muuten – juuttunut ruuhkaan.

muslimikulkue Topkapin ulkopihalla

Aattoiltana kokoonnuimme Kukkakujalle suosittuun keskustaravintolaan päivälliselle, jossa saimme tyypillisiä turkkilaisia mezeitä, alkupaloja kylminä ja lämpiminä, pääruuaksi lampaanlihasta tehtyjä erittäin maukkaita lihapullia maustetun riisin, munakoison ja ranskalaisten perunoiden kera sekä jälkiruuaksi hedelmiä. Halutessaan sai lasillisen rakia ja viiniä, joita skoolaten opas toivotti meille hauskaa joulua. Nämä toisilleen vieraiden ihmisten ateriat väkinäisine jutteluineen ovat usein minulle ainakin ns. seuramatkojen piinallisin osuus. Tällä kertaa satuimme kahden leskirouvan kanssa samaan pöytään. He aloittivat reippaasti kyselylinjalla: mistä olette kotoisin, oletteko matkailleet ennen Turkissa jne. Toinen heistä tunsi kotikaupunkiamme jonkin verran, joten siitä päästiin alkuun. Ihan viihtyisää juttuseuraa sitten olivat nämä fiksut, paljon matkustelleet naiset.

Ennen nukahtamista katselimme hotellihuoneessa vähän aikaa saksalaista tv-kanavaa, jossa keskusteltiin joulutavoista ja laulettiin joululauluja. Ajattelin hetken joulun erilaisuutta kotona ja maailmalla. Miten hartaasti ja perinteen mukaan me suomalaiset joulumme yleensä vietämme. Istanbulissa on täysin normaali arki, joulu koskee vain ’joulupakolaisia’ ja pientä kristittyjen vähemmistöä. Tätä kokemusta vasten tajuan, miten kristillinen juhla joulu oikeastaan on. Jos ei ole Kristuksen syntymää, ei ole joulua. Anglosaksisten kulttuurien ja katolisen maailman nimityskin sen kertoo: Christmas, Kristusmessu.

*jatkuu

Vanha lihava varpunen istuskeli orapihlaja-aidassa. Sillä oli siistit mietteet. Ei tässä kummempaa, se ajatteli, piikkioksien alla on turvassa isommilta. Kuonoonsa saavat ja silmänsä puhkovat, jos yrittävät hätyyttää. Mikäpä tässä on ollessa, vanhankaan.

Naapurin kirjava kissa oli kyllä huomannut. Niin olisi mehevä paisti, se tuumi ja kipristeli tassujaan. Se ei ollut tyhmä, tiesi kyllä, ettei tuota kannattanut yrittää, piikkiaidasta, mutta vaaniahan aina voi. Makasi aloillaan viiksikarvat värähdellen ja hännänpää ihan pikkuisen liikahteli.

Pihassa oli ihmeen hiljaista. Menijät olivat menneet ja ketään ei ollut tulossa tähän aikaan. Vanha lihava varpunen oli jo aamun eineensä syönyt, sillä oli vatsa pullollaan marjoja ja siemeniä. Ramaisi kovin, mutta silmät oli pidettävä puoleksi auki kaiken varalta.

– Kissa luulee, etten minä huomaa, ajatteli vanha lihava varpunen. – Hohhoijaa, siinä se hiipii matalana pikkuhiljaa lähemmäksi, muttei se nöpönenäänsä piikkeihin työnnä. Ja ainahan tästä voi viime hetkellä ärsyttävästi pyrähtää puun oksalle karkuun.

– Varpunen luulee, etten minä sitä kiinni saa, ajatteli kirjava kissa. – Siinäpä luulee ja tarkemmin ajatellen onkin oikeassa. Pesästään pudonneiden poikasten aika on jo ohi. Vanhat ovat viekkaita, siinä killistelevät, päästävät lähelle, sitten pölähtävät siivilleen.

Kirjava kissa näki silmäkulmastaan puutarhavajan luona liikettä. Se unohti sen siliän tien höyheniään pörhistelevän varpusen ja käänsi päätään. Vajahiiri peijakas siinä vilisti seinustaa. No nyt on paikka, kyllä nelijalkainen toisen nelijalkaisen nappaa, uhosi kissa itselleen. 

Äkkiä ovi lonksahtaa ja rapulle ilmaantuu ihminen. Saman tien vanha lihava varpunen pyrähtää koivun yläoksalle, kirjava kissa säntää tiehensä ja vajahiiri katoaa lehtikasaan. Kaksijalkainen siivetön ei edes huomaa pienimuotoisen draaman päättyneen suunnistaessaan tossujaloin postilaatikolle.   

Toinen päivä Edinburgissa

Viimeinen matkapäivä tarjoaa vielä elämyksen. Osa lähtee aamiaisen jälkeen Eijan johdolla tutustumaan Georgian Houseen, Yrjönaikaiseen museotaloon. Me nukumme pitkään hehtaarivuoteessa ja lähdemme sitten aamiaisen jälkeen levänneinä kävellen kohti Edinburgin linnaa. Tapaamme Eijan ja muut matkalaiset linnan pihalla. Linnan alueella voisi liikkua helposti omin päinkin, mutta onhan mukava kuulla tuttua selostusta ja voida esittää kysymyksiä. Linna on ilmeisen suosittu käyntikohde, siellä on valtavasti japanilaisia ja muitakin turisteja sekä koululaisryhmiä opettajineen.

university square

Edinburgin linna

St. Margaret's Chapel

kappelin lasimaalaus

Linnan pikkuinen St. Margaretin kappeli on suosittu vihkipaikka, niinpä nytkin sinne pujahtaa hääpari, ovi suljetaan ja turistilauma saa kierrellä muualla vuoroaan odotellen. Mielenkiintoista on nähdä linnan museo-osassa mm. kuninkaan kruunu ja miekka sekä ”Kohtalonkivi”, paasi, jonka päällä useimmat kuninkaat on historian saatossa kruunattu. Paasi on ollut Westminster Abbeyssakin 700 vuotta ja palautettu juurilleen 1996. Tämä on skoteille ja englantilaisille pyhä kivi, jonka jokainen haluaa kerran nähdä. Skotlannilla on vaikuttava kuninkaiden luettelo vuodesta 1058 lähtien, muutama kuningatarkin siellä Malcomien, Donaldien, Alexanderien, Johnien, Williamien, Charlesien, Jamesien ja Robertien joukossa. Me tasavaltalaiset emme voi ymmärtääkään miten tärkeä tämä kuninkaallinen jatkumo heille on. Ehkä nykyisen monarkin, Elisabeth II:n 60-vuotisen hallituskauden juhlinta on avannut näitä merkityksiä.

näkymä linnan pihalta kaupunkiin

hääparin juhlamarsalkka kappelin edustalla

linnan siluetti Prince Streetin puistosta

Linnan pihaan johtavalla kadulla on säkkipillin soittajia, historiallisiin asuihin pukeutunutta väkeä, myös näitä patsaaksi naamioituneita hahmoja, joiden ulkoasujen ideoinnilla ei ole rajaa. Yksi on yltyleensä pienten peilien peitossa, toinen esittää päätöntä miestä pelkät silmälasit ja hattu hartioillaan, kolmas on pukeutunut kuninkaaksi ja karjahtelee välinpitämättömille ohikulkijoille vihaisesti miekkaansa kalistellen: miksi ette pane hattuuni rahaa? luuletteko, että tässä lystikseni seison?

Kairoshetki

Pujahdamme St. Giles’n katedraaliin, joka tuntuu taivaallisen rauhan tyyssijalta sirkuspellelauman puristuksesta päästyä. Lasimaalausten läpi siivilöityvä valo ympäröi kauneudenjanoisen sielun. Keskilaivasta kohoaa kaariholveihin katedraalikuoron soinnukkaasti laulama Amazing Grace puhtain intervallein ja erityisen upein miesäänin. Istumme hartaana kuuntelevan yleisön joukkoon ja kaikki muu unohtuu…

vanhalla hautausmaalla St.Johnin kirkon kupeessa

Auringonpunerrus hehkuu pilvien yllä matkalla kotiin. Mietin mitkä olivat vaikuttavimmat elämykset tällä matkalla. Sodan uhrien muistomerkki siinä avarassa maisemassa, missä taivas kaartui vuorien ja nummien yllä ja pilvet lepäsivät vuorten rinteillä. Satunnainen taukomaisema Ylämaassa, missä yhtäkkiä tunsin maiseman sielun värähtelevän omani kanssa samalla taajuudella. Ja yllättävä konsertti kauniissa katedraalissa. Niin se aina on, parhaat hetket syntyvät yllätyksenä, ovat lahja elämältä.

***

Edinburgissa

Aamulla tulen ajatelleeksi Ylämaalla näkemiämme metsiä. Ovat istuttaneet paljaille ruohorinteille sinne tänne havupuumetsiköitä. Kaukaa ne näyttävät kauniilta, läheltä huomasi senkin, että vain alueen reunapuut ovat elinvoimaisen ja terhakan näköisiä. Istutus on niin tiheää, että keskemmällä rungot ovat kuin tulitikut ja havustoa vain latvoissa. Suomi on tuonut metsäosaamistaan tännekin: aukkohakkuut, nuo kauheat raiskiot, joita pakoon ei kotimaassa pääse enää muualla kuin luonnonsuojelualueilla. Eija kertoi, että Skotlannista viedään tuota roskapuuta Suomen puuteollisuuden raaka-aineeksi. Hyytävää markkinataloutta.

Joukkomme haetaan bussilla kaupunkikierrokselle. Se kestää aiottua kauemmin, Eija keskustelee tuon tuostakin kuljettajan kanssa ja henkäisee lopulta meillekin mikrofoniinsa: kaupunki on aivan sekaisin olympiasoihdun takia! Katuja on suljettu, jotkin keskustan esiteltävistä paikoista ovat niin motissa, että emme pääse sinne mitään kautta. Poliiseja parveilee kaikkialla. Lontoon tulevat olympialaiset näkyvät ja tuntuvat täällä sekä Galsgowissa muutenkin, muun muassa isot olympiarenkaat on pystytetty Princes Streetin puistoon strategisesti niin, että niitä kuvatessa taustalle jää Edinburgin linna.

Edinburg on Skotlannin pääkaupunki, jossa on vajaat puoli miljoonaa asukasta, neljä yliopistoa, pankit suuri työnantaja. Kaupungin ilme on hyväntuulisen vilkas, turisteja on paljon. Koululaisryhmiä näkee myös kaikkialla, sillä heidän loma-aikansa on vasta heinäkuu. Skotlannissa lapset alkavat opintiensä viisivuotiaina ja jokaisella koululla on oma koulupuku, jota lasten on käytettävä. Kouluruoka on niin vaatimatonta, että vanhemmat laittavat yleensä eväät lapsilleen. Ala-asteen lapset ovat aivan väsyksissä ja nälkäisiä kuuden tunnin koulupäivän jälkeen, kertoo Eija.  

M/S Britannia

Päivän kohokohdaksi muodostuu käynti Britannialla, kuninkaallisella huvipurrella, joka on avattu yleisölle. Laivan poistaminen alkuperäiskäytöstä kuuluu kovasti harmittaneen Kuningatar Elisabethia. Hänelle laiva on ollut niitä harvoja paikkoja, joissa hän on voinut rentoutua. Yksityisyydestä ei voine sielläkään puhua, kun laivalla on ollut satakunta henkilökuntaan kuuluvaa huolehtimassa kuningattaren perheen eksklusiivisesta rentoutumismahdollisuudesta.

Laivan pienoismalli

laivan mukana purjevene

...ja moottorivene rantautumista varten

kuningattaren hytti

salonki

ruokasali

sairaalahytti

myymälän ikkuna

Näemme mm. kuningattaren ja prinssi Philipin työhuoneet ja makuuhuoneet sekä kuninkaallisen ’honeymoon’ -huoneen, jossa kuningasperheen nuoret ovat kuulemma viettäneet ns. hääyönsä. Huone näyttää viihtyisältä, joten ei liene sen vika, että kaikkien avioliitot ovat sittemmin hajonneet. Laivan esittely on laadittu joustavaksi: jokainen saa kapulan, josta löytyy suomenkielinen selostus numeroin merkityille kohteille kierroksella. Kierros päättyy – kuinkas muuten – laivan kylkeen satamaan rakennetun tavaratalon matkamuistomyymälään. Sieltä saa laadukkaita tavaroita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Britannia-laivaan tai kuningatar Elisabethin juhlavuoteen. Toinen tarkastelee signeerattuja viskilaseja, mistä voi päätellä hänen ehkä ostaneen viskitislaamosta tuliaispullonkin.

Jäämme kierroksen jälkeen tutkailemaan keskustan John Lewis-tavarataloa, josta ostan muistoksi puseron ja pienet korvakorut. Yhteisvoimin elvytämme englantiamme myös kosmetiikkaosastolla, josta avuliaan ja huumorintajuisen myyjättären avulla saan ostetuksi kotiin unohtuneen, hiustenkuivaajan kanssa käytettävän pyöreän harjan ja kampausvaahtoa. 

Tavaratalon lähistöllä huomaan kyltin ’scotch citizen house’, jossa ulkomainoksen mukaan pitäisi olla kahvila. Juhlallisen kokoisessa aulassa kysyn caféta ja meitä opastetaan ystävällisesti: right ahead and left. Kävelemme hiljaisuuden vallitessa useiden suurten salien läpi. Ne ovat täynnä koneiden ääreen kumartuneita kansalaisia. Pakokauhu iskee viidennessä salissa: emme ikinä pääse täältä ulos, tämä on jonkin muinaisen tutkijayhdyskunnan hautakammio. Kun viimein tulee vastaan piha-alue, nauran hervottomasti silkasta helpotuksesta, mutta Toisen otsalla on synkkä pilvi. Vasemmalla ei ole mitään kahvilannäköistä tilaa. Löydämme lopulta ulkokautta reitin pihalle, josta lähdimme. (Ehkä opastaja tarkoittikin first right, then ahead and finaly left?)

Koko matkan keskustasta hotellille kävelemme hiljaisuuden vallitessa. Mietin missäköhän paikassa tulimme käyneeksi. Perillä hotellissa olen aika ryytynyt. Siistiytymisen jälkeen laskeudumme alas nauttimaan five o’clock tean.

Illallisella

Pöytäseuraksi osuu tällä kertaa kaksi mainiota, keskustelevaa pariskuntaa. Kuten usein on, kummankin pariskunnan toinen osapuoli on hiljaisempi ja toinen puheliaampi. Kaikki osallistuvat kuitenkin, mikä tuo mukavasti sävyjä keskusteluun. Nämä ovat kaikki maailmaa (ja elämää) jo kokeneita ihmisiä. Illallisen loppupuolella ilmenee, että toinen pariskunta asuu naapurikunnassamme ja että rouva on juuri jäämässä eläkkeelle. Ehdotan maljaa eläköitymisen kunniaksi.

Tulen kysyneeksi miten kukin on päätynyt juuri tälle matkalle. Miesparin vanhempi herra sanoo: johonkinhan pitää aina lähteä. Hän on aiemmin puhunut kauniisti Ylämaan maisemista. Hänen ystävällään ei ole lisättävää tai ei halua sanoa mitään. Rouvahenkilö kertoo käyneensä Englannissa ja Walesissa useamman kerran ja halunneensa nähdä pohjoisosan saaresta. Rouvan mies ilmaisee lähteneensä vaimon mukaan. Toinen meistä sanoo minun huomanneen ensin matkailmoituksen ja itse kiinnostuneensa kohteesta, kun emme ole Brittein saarilla aiemmin käyneet. Minä kerron myös viehättyneeni Ylämaan maisemasta. Ajattelen: minähän olen aina halunnut nähdä nummet. Harmi, että kanervat kukkivat vasta elokuussa, silloin Ylämaa on taas erinäköinen. Keskustelimme vilkkaasti, mutta mitä me söimme? Meribassia ja jäätelöpalloja? Onkohan tässä maassa muuta kuin possua tai kalaa, emme ainakaan sattuneet saamaan. Mihin se pihvikarja joutuu, vientiinkö?

jatkuu

Aamu Invernessissä

Kello on seitsemän. Kaupunki on aivan hiljainen, yhtään kulkijaa ei näy. Parista piipusta nousee hento savukiehkura. Muutama lokki kaartelee taivaalla. Joen rannassa on vanhoja taloja, niitä joiden savupiipun päällä on pikku piippuja ja katot kasvavat jäkälää. (Pikku piippuja on niin monta kuin talossa on tulisijoja, jokaisesta tulee oma hormi katolle, kertoi Eija.) Pihoja ympäröi tiilimuuri ja muurin sisällä kukkaistutuksia, jokunen puu, puutarhassa pieni pöytä ja pari kevyttä tuolia. Joen toisella puolella kaupunki kiipeää kukkulan rinnettä. Siellä on uudempia taloja, joissa ei piippuja näy katoilla, talot lämmitetään maakaasulla. Kaupungin yleisilme on kodikkaan harmaa, vähän nuhjuinen. Korkeimman kukkulan laella on kolme linkkitornia; kännykät, netti, tv ja radio toimivat.

Invernessin aamu

Aamutunnelma kaupungissa on pysähtyneen oloinen. Taivaalla on seestyvän päivän merkit, pilvet rakoilevat. Lämpötila on ollut yhtä- ja kahtatoista. Eilen aurinko pilkahti muutaman kerran, yleensä on pilvistä. Lämpötila on hellekammoiselle ihan sopiva.

Linnojen tietä takaisin

Lähdemme ajamaan Ylämaata toista reittiä takaisin Edinburgiin. Pakollinen whiskytislaamokäynti ei innosta minua, selostukset tislausprosessista valuvat ylitseni kuin hanhenselkää vesi. Jäipä sentään se mieleen, että tislausprosessissa haihtuva alkoholi, jota sanovat ’enkelten osuudeksi’, mustuttaa tislaamoalueen puiden rungot ja rakennusten seinät. Maistan muiden mukana juomaa, jonka maku ei ole yhtään parantunut sitten ensimmäisen maistiaisen joskus viime vuosisadalla: kerrassaan kamalaa on. Kaadan vaivihkaa loput Toisen lasiin. Hän ei moiti makua.

black trees

Eija-opas

Moni miesmatkalainen käy myymälästä valikoimassa tuliaispullon tai kaksi. Kuulemme asiantuntijan ohjeen: periaatteessa viskiin voi sekoittaa vettä, mutta ei ikinä jäitä, sillä kylmä tappaa aromin. – Viskin juominen on tietysti, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä, ihan itestä kiinni, sanoo Eija ja tunnustautuu enempi viini-ihmiseksi. Skottilaiset kuulemma sekoittavat kaurapuuroonsakin korkillisen viskiä, mikä tekee erityisen mainion makusäväyksen arkiruokaan. (Taitavat lisäillä korkillisia vähän sinne sun tänne, arvelen.)  

jalostettuja rhodoja viskitislaamon pihassa

Glamis Castle

Matkalla saamme vain kaukaa ihailla kaunista valkoista linnaa, joka on yksityisen aatelissuvun omistuksessa, mutta sen sijaan pääsemme oikein tutustumaan edesmenneen Kuningataräidin (alkuaan lady Elisabeth Bowes-Lyon) kotilinnaan, Glamis Castleen, jota edelleen hallinnoi Bowes-Lyonin aatelissuku. Skotlantilaisten miellyttämiseksi Kuningataräidin kerrotaan tulleen Lontoosta synnyttämään toisen tyttärensä Margaretin Glamisin linnaan. Linnassa on esillä runsaasti valokuvia kuninkaallisesta perheestä, maalattuja muotokuvia Kuningataräidistä ja Kuningas George VI:nnesta, prinsessa Margaretista myös erityisen hieno muotokuva. Linna on osittain yleisölle avoin, osittain yksityisasuntona. Sisustus on arvoantiikkia astiastoja ja koriste-esineitä myöten. Aidon aatelislinnan näkeminen herätti kyllä ajatuksia brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, joka yhä edelleen on voimissaan ylä- ja alahuoneineen Englannin puolella. Skotlannissahan valtaa pitää parlamentti.

Matkan varrella syömme tyypillisen skottilaisen lounaan: fish’n chips. Sitä tilatessa tietää ainakin mitä saa: rasvassa keitettyä perunaa ja kalaa. Se on myös nopea ja helppo valinta. Eija sanoo, että skottilaiset syövät tavattoman epäterveellisesti ja sairastavat paljon. Voin kuvitella, jos söisin paikalliseen tapaan joka päivä, mahtaisin paisua yli äyräideni ja sappeni kiehahtelisi yhtenään. – Heillä ei ole Pekka Puskaa, nauran Eijalle. – Ei niin, ja sitä paitsi sairaanhoito lääkkeineen on ilmaista.

Muuten, en tiennyt, että kiltti, tuo maanmainio hameasu, on alunperin ylle laskostettu villahuopa, jonka toinen pää heitettiin olan yli niin, että siitä muodostui reppu. Edustassa roikkuva mäyrännahkakukkaro oli alkuaan eväsjauhoja varten. Kaurajauhoista keiteltiin sitten puuroa. Kiltti on nykyään kansallispuvun tapaan skottimiesten juhla-asu. Myös naisille valmistetaan kilttihameita. Eija kertoo kysyneensä kerran skottimieheltä kurillaan, mitä kiltin alla on. Vastaus oli: ”Toimivaa tavaraa.”

Kilttimies säkkipilleineen huikeassa maisemassa

Kanervanummet ovat ruskeina tähän aikaan vuodesta. Niissä näkyy kuitenkin vihreitä ja mustia laikkuja. Selitys on, että nummilla elää punariekkoa, joka on haluttu riistalintu. Se syö uusia versoja ja pesii vanhan kanervikon suojissa. Siksi rinteille poltetaan aukkoja, joihin uudet versot nousevat nopeasti ja riekkokanta voi hyvin.  

Skotlannissa on lama, sanoo Eija. Se näkyy sillä tavalla kuin muuallakin: liikehuoneistot tyhjenevät, vuokrattavia ja ostettavia huoneistoja näkyy paljon varsinkin kaupunkien laidoilla. Pienet yritykset valuvat isojen kauppaketjujen käsiin ja pian alkaa näyttää samalta kuin kaikissa kaupungeissa. Omaleimaisuus häviää hiljalleen, mikä on sääli.

Julkinen liikenne on Skotlannissa maksutonta yli 60 vuotiaille. Tosin se on myös huonossa jamassa Thatcherin hallinnoimisen jäljiltä; yhteyksiä on rajusti supistettu ja matkustus julkisilla on käynyt sen vuoksi hankalaksi. Moni ostaa lopulta auton, kun kyllästyy jonotteluun. Tästä myös johtuu, että vanhukset eivät pääse kotoaan juuri minnekään. Eija kertoo konsulaattinsa puitteissa tekevänsä vapaaehtoistyötä ikääntyneiden suomalaisten parissa kotonaan Manchesterissä.

Ilta Edinburgissa

Majoitumme neljän tähden hotelliin Edinburgissa. Meille osuu ylimmän kerroksen kulmahuone, jonka kylpyhuoneessa on sekä suihkutila että amme ja iso ikkuna, josta huima näköala. Huoneen vuode on niin leveä, että siihen mahtuisi helposti nelihenkinen perhe kissoineen koirineen. Olemme sanattomia.

Illallinen kestää hyvinkin kaksi tuntia. Olenko mainostanut erinomaista palvelukulttuuria? No, odottelemme tällä kertaa alkuruokaa peräti tunnin. Graavilohisiivun asettelu perunasalaatin päälle ja rucolaa koristeeksi on uskomattoman aikaavievää puuhaa. Tilaukset otetaan kyllä huolellisesti ylös, mutta kun ruuat on saatu viimein lautasille, niiden kanssa kuljeskellaan kysymässä jokaiselta tilasitteko tämän vai jotain muuta. Pääruuaksi valitsen kasvisrisottoa, joka on maukasta, mutta hyvin täyttävää. Jälkiruuaksi onnistumme valitsemaan täydellisen vadelmabruleen jonka saatteena on pikkuleipä.

Pöytäseurana on tällä kertaa puhumaton yksin matkustava nainen sekä vilkkaasti keskustelevat nuori nainen ja mies, jotka minä arvelen nuoreksi pariksi, mutta Toinen tulkitsee heidät sisaruksiksi. Kun nuoret poistuivat jälkiruuan syötyään, mykkä yksinäinen puhkeaa puhumaan ja ehdimme vaihtaa siinä ajatuksia matkakokemuksistamme. Sellaista se on, joskus joku vie toisilta sanat suusta kirjaimellisesti. Loppupuolella ateriaa illallishuoneeseen pelmahtaa pitkä pöydällinen italialaisleidejä ja kas, kohta äänivalli kohoaa kattoon ja mekin pakenemme huoneeseemme.  

Päivän päätteeksi asetumme ylämaan niittyaukean kokoisen vuoteemme äärilaidoille nukkumaan. Paljon on sulamattomia ja lausumattomia sanoja, kolhittua hiljaisuutta siinä välissä. Kuulen mustarastaan laulavan puutarhassa. Se ei kerro meistä nyt mitään, omiaan vain viheltelee. Jossain toisessa vuoteessa ja mielentilassa olisin onnellisempi.

*jatkuu