Utajärven kirkossa oli Anna-Mari -kanttorin esilaulama ja säestämä alkuvirsi jo meneillään, kun arpouduimme sinne messuun Someroa ensin kokeiltuamme. (Someron striimauksen ääni oli pahasti säröilevä, jätimme sen suosiolla.) Utajärven miellyttävänoloinen Heikki-kirkkoherra kertoi heillä olevan Herättäjän kirkkopyhä ja messun jälkeen seuratkin. Olipa hyvä kokemus kuulla alkuliturgia ja lämpimät tervetulosanat lausuttuina seurakunnalle ilman kirjaa ja papereita. Miten erilaiselta se kuulijasta tuntuukaan, sisälukuna esitettyyn verraten. Vuorotervehdyskin laulettiin kauniisti ja puhtaasti.

Saarnastuoliin kapusi Herättäjäyhdistyksen aluesihteeri. Luettu evankeliumiteksti (Luuk. 10:1-12) kertoo Jeesuksen lähettäneen 72 opetuslasta edellään valmistelemaan eri kyliä ja kaupunkeja Jeesuksen vierailuun. Yksityiskohtaisissa ohjeissa Jeesus neuvoo lähtemään enemmittä varusteitta ja nauttimaan vapaasti ihmisten vieraanvaraisuudesta, julistamaan Jumalan valtakunnan tuloa ja parantamaan sairaat. ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle”. Aikamoinen tehtävä. – Miten saarnaaja tulkitsi tekstiä kuulijoille jäi meille arvoitukseksi, koska puhelin soi siinä kohtaa ja asia vaati keskinäistä keskustelua.

Alttaritaulua saatiin tutkia ehtoollisen ajan. Olli Miettisen näkemys Kristuksen ylösnousemuksesta oli harvemmin nähdyn kaltainen. Siinä kolme vartijaa oli nukahtanut ja eteerinen Kristushahmo noussut kuoleman voittajana haudan päälle.

Utajärven kotoisan punainen hirsikirkko on alkujaan rakennettu 1762, uudistettu 1894 ja peruskorjattu 1970. Kirkkoon mahtuu 300 istujaa. Kunnassa on asukkaita 2676, seurakunnassa kaksi papin- ja yksi diakonian virka. Kirkon vieressä on Rauhanyhdistyksen rukoushuone, joten vanhalestadiolaisilla lienee myös vankka jalansija paikkakunnalla.

Puolanka on yksipappinen seurakunta. Kirkko on rakennettu 1954, siis kohtalaisen nuori. Paavo Tolosen maalaama alttaritaulu on mielenkiintoinen, siinä puolankalaiseen maisemaan Hepokönkään putouksineen on tupsahtanut traditionaalinen Jeesushahmo valkoisissaan, ympärillään paikallista väkeä. Alttaritaulun Jeesus näyttää siunaavan erityisesti itkevää naista ja pyörätuolissa istuvaa.

Harvaanasutut, metsäiset vaarat ja kylät muodostavat noin kahden ja puolentuhannen asukkaan kotipitäjän. Lääniä riittää, jokaista asukasta kohti noin neliökilometri. Joku sielläkin kuvaa (kännykällä?) messun facebookiin, josta sen ongimme omalle tv-ruudullemme. Kuva hyppelehti sinne tänne ja tarkennuksessa oli toivomisen varaa, mutta rukousten ja saarnan ajaksi kuvaaja onnistui lukitsemaan kuvan paikalleen. Hannes-kirkkoherra toimi alttarilla eleettömästi, saarna keskittyi Uskon ja epäuskon teemaan. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi sapattina sokeana syntyneen miehen, jonka parantuminen tuntui ärsyttävän fariseuksia. Saarnaaja pyöritteli tekstiä edestakaisin ja väritti tilannetta, mutta ei päässyt kuulijoita säväyttävään lopputulemaan, josta olisi 2020-luvun ihmiselle jäänyt evästä uskon ja epäuskon kamppailussaan. Ehtoollisen ajaksi kuva pysähtyi alttaritauluun, jonka sanomaa tarkastelimme seurakunnan monitaitoisen toimistosihteeri-kerhonohjaajan virsilaulun säestyksellä.

Jälleen mielenkiintoinen näkymä ’kansankirkkomme’ jumalanpalveluselämän totiseen todellisuuteen.

Jokapyhäisten jumalanpalvelusten esiin kaivaminen Suomen Siionista tv-ruudulle on meillä itsestään delegoitunut Toiselle, joka ent. ammattinsa ansiosta hallitsee netin käytön. Tänään isolle tv- ruudulle arpoutui Laitilan seurakunnan messu Pyhän Mikaelin kirkosta. Kirkko on keskiaikaisella tavalla kaunis, jykevyydellään vaikuttava. Koska Laitilan kahdeksan ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki on Varsinais-Suomea, koronatartuntojen ehkäisy on seurakunnan tilaisuuksissa otettu ilmeisen tosissaan. Kirkkoherralla oli peräti suojavisiiri kasvoillaan. Ehtoollisaineet jaettiin valmiiksi alttarikaiteelta noudettaviksi. Messukaavaa oli karsittu, mm. vuorotervehdykset oli jätetty pois. Virsiä kerrottiin laulettavan tavallista vähemmän. (Satunnainen katsoja ei kyllä sitä vähennystä huomannut.)

Rakkauden kaksoiskäsky on sunnuntain teema. ”Rakasta Herraa Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Saarna jäi pyörimään tekstin (Mark. 12:28-34) osaan, jossa Jeesus sanoi aikansa lainoppineen kysymyksiä kuultuaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Tähän saarnaaja vetäisi avuksi körttilegendan seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisesta. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.” Saarnaaja painotti lähimmäisenrakkautta, nimenomaan kaikkien ihmisten rakastamista. Tärkeäksi nousi näkökulma, olla lähellä ei ole sama kuin olla sisällä, olla pelastettu. Puhe ei kuitenkaan johdatellut kuulijaa pelastukseen, vaan jäi vaatimustasolle, umpisolmuun.

Olen käynyt joskus nuoruuteni matkoilla (1970-luvulla) Laitilassakin, rukoilevaisseuroissa, tarkoituksella tutustua rukoilevaisuuden perintöön. Vanhakantainen julistus ja seurat päättävä polvirukous oli omalla tavallaan vaikuttava, mutta myös vieraannuttava kokemus. Tuolloin väliajalla käytyjä keskusteluja tavallisten mummojen kanssa sen sijaan muistelen lämmöllä.

Viime sunnuntaina osuimme katselemaan rippikoulun aloitusmessua Kauhajoen kirkosta. Kirkko on jykevän oloinen ulkoa ja alttaritaulun taide on erikoista, traditionaalisten veistosten ja modernin kaakelipintaisen taustan yhteisvaikutelmana. – Ensin ajattelin, että kas, jossain on vielä mies papin virassa, saammekohan kuulla jykevää körttisaarnaa. Erehdyinpä pahan kerran. Seurakunnan kappalainen oli ylen ystävällisen oloinen henkilö, joka yritti parhaansa mukaan lähestyä kuulijoitaan huomioiden erityisesti rippikoululaiset. Tapa jolla pappi puhui, muistutti paremminkin tiettyjen hengenuudistupiirien tai viidesläisten puheenpartta, siis mahdollisimman kaukana körttiläisyydestä. Rippikoululaiset huomioitiin jutustelemalla alttarilta miksi mitenkin toimittiin. Kappalainen toimitti palveluksen liturgioineen ja saarnoineen yksinään, vain tekstinlukijoiksi ja esirukoukseen oli värvätty isoisia. Loppua kohti jutustelu luisui jo me-passiiviin ja lipsahti papilta kerran moikin. – Kanttorina oli nainen, joka lauloi terävällä aksentilla kaikki virret kuin samasta putkilosta puristettuna, ja hyppeli uruista pianoon ja takaisin ja soittelipa hän surumusiikiksi nokkahuiluakin. – Ehtoollisen asettamisen aikana panimme merkille, että aineita ei siunattu ristinmerkillä ja mietimme, että jos tämä on jokin evankelisen liikkeen tapa, kun Kauhajoella kyseinenkin vanha herätysliike vaikuttaa.
Kyllä tässä keskiuusimaalaisella striimauskirkkojen katselijalla kirkon toimintakulttuurin kuva avartuu joka sunnuntai.

Koronaepidemian ansiosta olemme tulleet pyhäisin bongailleeksi striimattuja messuja ympäri Suomen Siionin. Tänään istahdimme nojatuolimatkalle Nastolan kirkkoon, jossa messua toimittivat Jaana-kappalainen, Virpi-diakoniapappi ja Lauri-kanttori avustajineen. Seurakuntalaisia näkyi olevan jonoksi asti, kun ehtoollista jaettiin turvavälein.

Ulkoa vaalean, 1800-luvun alun ruoveteläisen kirkonrakentajan suunnitteleman puisen ristikirkon yleisväritys on 2001 sisäremontin jäljiltä tummahko, kuori ja jykevät penkit on maalattu keskiharmaalla. Alttaritaulu ei ole kovin onnistunut, ristiinnaulitun ylipitkät kädet ja pieni pää näyttävät oudoilta. Urkufasadi on puolestaan moderni. Kuoriosan vaalea katto on maalattu täyteen tähtiä.

Päivän tekstinä on Jeesuksen vierailu Martan ja Marian kotona. Jaana-papin saarna oli rakennettu puhutteluksi Jeesukselle, siinä puhuja kertoi loukkaantuneensa Martan puolesta, kun Jeesus häntä toruskeli hätäilystä ja huolehtimisesta. Pastorin feministisävyinen huumori käväisi paikoin kirkon totutun saarnasäännöstön rajamaillakin, mutta löysi onnistuneesti väylän, jossa Martan valitteleva marttyyriasenne ja Marian nöyrä kuunteluasenne kohtasivat. Hauska paljastus pastorin omasta lapsuudesta ’pikkumartoissa’, ja kutsu paikallisten marttojen tarjoamille kirkkokahveille, nostattivat jo hyvänmielen hyrinää katsojassakin.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.

Koronakaranteeni alkaa jo kypsyttää. Kahden viikon välein on tehty varhainen kauppareissu, sään salliessa metsälenkki useamman kerran viikossa, ainakin korttelikierrokselle, jos ei muuta. Puhelinlasku on kaksinkertaistunut, netflixistä on etsitty jotain säällistä sarjaa, jota on kestänyt katsoa päivittäin kaksi jaksoa putkeen. Kirjasto on kiinni, omat kirjat on jo luettu. Uusimaa pääsee pussista, mutta kotimaassa matkailu (huvin vuoksi) on edelleen kielletty. Ähh. – Toisena pääsiäispyhänä sanon jo Toiselle: lähdetään jonnekin, en jaksa kököttää kotona. Toinen tutkailee luvallisia suuntia, vähän on tiedossa paikkoja, missä ei ole jo käyty näillä main. Mutta sitten löytyy Porkkalan niemi! Kahvikori mukaan ja menoksi.

Kehäkolmoselta käännytään ajamaan maailman mutkaisinta tietä halki leppoisan maaseutumaiseman. Aika paljon on vastaantulijoita, kun ollaan jo iltapäivässä. Ajetaan niin pitkälle kuin päästään, loppukilometrit ovat niin kapeaa tietä, että vastaantulija melkein kylkeä hipoo. Useat pienet parkkipaikat ovat täpö täynnä, ajamme virkistysaluekylttien osoittamaan suuntaan, kunnes luotsiaseman portit sulkevat tien. Lapsiperheitä on runsaasti eväsretkellä, makkaranpaistajia tulee vuorotellen tulipaikan ääreen, mutta kallioilla on tilaa.

Kalliota riittää, loputtomasti ihania sileitä kallioita. Vanhoja puita, muutamia kauniisti kelottuneitakin. Merituuli on vielä kylmä, onneksi ulkoilupuku on lämmin ja tuulenpitävä. Aallot pärskyvät rannan kiville. Kauempana ulapalla aurinko kimaltaa aalloilla kuin kesäpäivänä. Ihania metsäpolkujakin alueella on, mutta en malta lähteä rannan kallioilta. Miten voi tuulen raikkautta näin ikävöidä, juoda kuin pohjattoman janoinen lähteellä. 

Istuin tuoliini, avasin television ja pääsin osalliseksi kauniista ja koskettavasta musiikista, psalmin ja evankeliumin sanoista sekä piispa Teemun oikea-aikaisista ajatuksista, jotka valuivat meidän kansalaisten koronatodellisuuteen vuolaina ja modernein sanakääntein. Oman väkevän koskettavuutensa atmosfääriin toi paikka, jossa tämä tapahtui: vanha, kauniisti modernisoitu kirkko Oulunkylässä. Pieni kirkko tuli rakkaaksi kotikirkokseni 1970-luvulla, kun asuimme tuossa kaupunginosassa ja työskentelin seurakunnassa. Monet kirkkoon liittyvät muistot nousivat mieleen kirkkaana kuin eilinen.

Iltauutisissa viisas nainen, professori Laura Kolbe totesi, että Uudenmaan maakunnan eristäminen varotoimena muusta valtakunnasta on nostanut monen mieleen maakuntarajoihin liittyviä identiteettikysymyksiä. Keskustelimme tästä puolipäivän puuroaterialla. Olemme molemmat asettuneet opiskeluaikojen jatkoksi pääkaupunkiseudulle ja kotikaupungeista ensimmäinen on kummallekin yhä Helsinki.

Ajattelen identiteettiäni puuna, jonka juuret ovat isän sekä äidin suvun puolesta vahvasti Etelä-Karjalassa, sitä seutua kutsun yhä näissäkin kirjoituksissani Lapsuusmaaksi. Puun vahva runko on täällä, missä työmme on tehty, yhteisöllisesti osallistuttu ja perheen varhaiset vuodet eletty. Latvus ottaa vastaan tuulet ja tuiskut milloin mistäkin suunnasta, antautuu unelmiin, joiden kotina on koko maailma. Me emme miellä itseämme maakuntarajojen sisään. Rajanveto on kuitenkin nyt perusteltu ja tarpeen.

Kävimme ilahduttamassa itseämme maisemanvaihdoksella. Matkasää oli mitä parhain: aurinko paisteli poutapilvien lomasta sopivasti, ei ollut kuuma eikä kylmä. Menomatkalla löysimme Akaan abc-matkahuollon naapuriksi ilmaantuneen Pellavatehtaan vaatemyymälän, jonka kupeessa oli mukavin pikku yksityiskohdin somistettu kahvila. Kahvi oli hyvää, oikein kotikahvin veroista (mikä on laatumääre), tuoretta, keittimessä tiputeltua, eikä missään hehtaarikattilassa seisonutta. Butiikin puolella oli viehkoja pellava- ja puuvillamekkoja ja tunikoita, huiveja ja asukoruja, kaikki tuotu Italiasta. Pitkästä aikaa löysin jotain mieleistä uutta.

Illalla istuimme Pyynikin pyörivässä katsomossa eläytymässä tuoreen leskiäidin, insinööripoikansa sekä tarmokkaan miniän ratkaisuihin elämänmuutoksen pyörteissä. Musiikkinäytelmä Nuotin vierestä alkoi persoonalliseen tyyliin hautajaisilla, jatkui karaokekilpailulla ja päättyi romanssiin. Viihdyimme katsomossa. Totesimme, että vuodesta 2015 nyt nähty kesäteatteriproduktio oli meille neljäs Pyynikillä. Viereinen hotelli tarjosi hyvät unet.

Sunnuntaina hankkiuduimme ihailemaan Pyynikin näkötornista aukeavaa vaikuttavaa kaupunki- ja järvimaisemaa. Ähmäännyin kokeilemaan kuntoani rappuja nousemalla. Puolivälissä oli pakko pitää hengästyksen vuoksi breikki, mutta kaikki 129 rappua tuli noustua. Alas kyllä tultiin suosiolla hissillä.

Tampereen kesäreissun lempikohteemme on ilman muuta Hatanpään kartanopuisto ruusuineen. Arboretumin japanilainen kivipuutarha kuusihaaraisen, pitkähiuksisen hieskoivun katveessa, houkuttaa istumaan penkillä Pyhäjärven rannalla. Ajatukset asettuvat runoksi, ja sielu lepää kauneudessa.

Illalla Esikoinen, Ritaripoika ja Murunen pelmahtivat Vaarilaan ja siinä kotoisessa säpinässä sydän täyttyi ilosta. Vaari ja Ritaripoika kävivät asiallista keskustelua miesten kesken pihakeinussa, Murunen taiteili jääkaapin ovigalleriaan kesätaulun, joka oli sinisiä ja punaisia marjoja tulvillaan. Ja ennen lähtöä Mummeli ja Murunen ehtivät keskustella sanojen ikävyys, ikävöiminen ja haikka vivahde-eroista.