Ensin

Nähdessäni ilmoituksen pienen merenrantakaupungin vanhassa kartanossa tarjolla olevasta lepoviikosta, tunsin heti: tämä on minulle. Hiljaisuuden retriitit ja omaehtoiset retriitinomaiset vetäytymiset ovat ominta henkistä ja hengellistä elämääni. Ei niin, etteikö puolison kanssa kahdestaan kotielämä olisi leppoisaa, tällä lepoviikolla ympäristön vaihdos, teema ja keskustelut olivat se, miksi. Sielunsiskoni lähti mukaan, mikä sekin oli tärkeää, kun koronan vuoksi emme olleet voineet tavata ennen kuin molempien rokotussuoja oli voimassa. Ja Toinen sai samalla omanoloisensa viikon kotona, vapaana alituisesta läsnäolostani vietyään meidät perille.

Tulopäivä

Elämää nähnyt kartano oli ystävällisen oloinen puurakennus ja sen pihapiirissä toinen, majoitushuoneiksi tehty. Esipaimenemme nimesin mielessäni oitis Hymyksi, niin herttaisella tavalla hän otti väen vastaan ja ohjaili huoneisiin. Sisko oli merkitty pihanpuoleiseen, minut vastapäiseen, vanhojen puiden varjostamaan huoneeseen. Ilmastointia ei majoituksessa ollut, eikä tuuletusikkunan alituinen aukiolo mahtanut mitään seisovalle huoneilmalle. Pöytämallinen tuuletin toimi kyllä pirteästi, mutta viikkokausiksi koko maahan jumahtanut helle piti pintansa. Ikkunoissa oli onneksi mustat verhot, joilla saattoi eristää suoran auringonkilon.
Aloitimme herkullisella lounaalla. Tutustumiskierroksen jälkeen keskusteltiin päivittäisestä ohjelmasta ja kahvit nautittuamme Hymy alkoi pohjustaa teemaamme heittämällä kysymyksiä suvun, juurien ja kasvumaaston merkityksestä. Elämäni tarinaa aikoinaan kirjoittaessa olin jo pohtinutkin näitä, mutta Hymyn heittämät näkökulmat ja kysymykset saivat minut hiukan hämmennyksiin. Tajusin nyt, että isän suku on minulle ollut se ainoa juurihaara, johon tunnen vahvasti kuuluvani – kun taas äidin suku on jäänyt jollain tavalla mysteeriksi. En kuitenkaan ole vain yhden, vaan kahden lähisuvun lapsi, ja osa isovanhempiakin edeltävää juuriverkostoa, josta tiedän vain nimiä. Tässä iässä suku merkitsee myös itsestä jatkuvia haarakkeita, omia lapsia ja heidän puolisoidensa suvun rikastamaa lapsenlapsikatrasta.
Ensimmäinen päivä päättyi vanhassa, riihentuoksuisessa hirsikappelissa pidettyyn hiljaiseen hartauteen. Siinä ajatusmylläkkä rauhoittui, ja sielu oli taas ihanasti kotonaan. Iltahämärässä istuimme vielä tuokion majoituksen käytävän päässä parvekkeella, Sisko ja minä. Siinä oli viileämpää kuin huoneessa. Soitin kotiin ja siellä oli kaikki hyvin.

Toinen päivä

Herätyskello ei soinut. Viittä vaille yhdeksän sävähdin hereille, kun Sisko koputti oveen hätäisen oloisesti ja huuteli aamiaiselle. Suoriuduin vaatteisiin vikkelästi ja ehdin keräämään tarjottimelle aamiaistarpeet ennen kuin emäntä korjasi pöydän. Toiset olivat jo kappelissa aamuhartaudessa. Näin väsynytkö olin jo eilisestä ja hikisestä pätkäuniyöstä, ihmettelin. Pujahdin myöhemmin kappeliin, josta väki oli jo hajaantunut kuka minnekin. Ovi oli matala ja kynnys korkea. Ikkunan takana tuuli kampasi puiden lehvästöä. Paksut, pyöreät kattohirret puhuivat väkevästä suojasta ja sileät seinähirret hiljaisuudesta. Sisältäni puhkesi hyräily, vanha hengellinen laulu, jota äiti usein lauloi askareissaan. Niin tuttu se oli, että säkeistöjen sanat tulivat mielen nauhana.
Aamupäivät olivat ohjelman mukaan vapaat keskipäivän lounaalle asti. Sisko istui omenapuun alla lukemassa Laila Hirvisaaren viimeiseksi jäänyttä romaania Hiljaisuus. – Jutellaanko, kysyn. Hän laski kirjan syliinsä. Kerroin hämmennyksestäni sukujen suhteen. Saman tien sisältäni pursusi muistojen vyyhtiä, jossa on punaisena lankana isänisän, isotätien ja tätien merkitys hengellisessä kasvumaastossani. Miksi äiti puhui niin vähän lapsuudestaan eikä halunnut kertoa omista vanhemmistaan? Mitä äidin suvusta tiedän, olen kuullut pääosin hänen siskoiltaan ja enoni vaimolta. Ei siellä mitään salaisuuksia liene, mitä ei olisi missä tahansa suvussa. Sisko kuunteli, myös hän on jo kirjoittanut elämänsä tarinan, kysynyt samoja kysymyksiä ja tehnyt löytöjä.
”Sä oot äiti huomisen eilinen”, Hymy kertoi eilen kolmivuotiaansa oivaltaneen jotain hyvin oleellista suvun jatkumosta. Tunsin vahvana sukuni jatkumon, jossa itse olen lenkkinä. Henkinen ja hengellinen kehitykseni ei ole sattumaa, sillä on vahvat juuret. En ole irrallinen, mutta olen ohimenevä, ikuiseen verraten hetken täällä. Elämäni on kuin kirkkain ylä-äänin helähtävä sointu, dissonanssein ryydittynyt, harmoniaksi purkautuva. Ja se jatkuu poikieni yksilöllisenä elämänpolkuna, pojanpojan ja -tyttärien myötä. Miten sukujemme henkinen ja hengellinen jatkumo heissä tuntuu. Mitä siihen tuovat lastenlasten äidit sukuineen, mietin. Ja siihen ajatukseen hiipi sielunsurua.
Illalla puhuimme kappelin takaisella rantapolulla Siskon kanssa kuolemasta. Siihen keskusteluun osallistui omalla tavallaan valkoinen perhonen. Niin hauras, hento, kevyt oli sen lento – kuin kauniin kuoleman kuva. Kukkaviidakon keskellä huomasin yllättäen ihanasti kukkivat varjoliljat, sielunkukkani. Iltahartauden jälkeen myöhään puhuin vielä melkein tunnin Toisen kanssa. Hän oli katsonut futiskisoja, kastellut pihan istutukset ja kuulosti tyytyväiseltä.

Kolmas päivä

Hymyn eiliset pohjustuspuheet tarjosivat tarkasteluun elämänsanan, jonkun kahdestatoista elämänkaaresta ja tasapainoparin. Omistautuminen – irtautuminen? pelko – rohkeus? pysyvyys – muuntautuvaisuus? Osuin muutamaan, jotka eivät ole ihan tasapainossa tällä hetkellä elämässä, vaikka monin tavoin elämä tuntuukin olevan harmoniassa. Terveyden elämänkaari on ollut jo pitkään haasteenani. Ymmärrän realiteetit, että aiemmin perusterveen naisen elämä on iän mukana näillä kymmenillä saanut jo diagnoosinsa lääkkeineen. Liikkuminen vaikeutuu, selkä kipuilee, verensokeria seurataan, sydämeni eteiset värisevät omaa tahtiaan ja näiden myötä jaksaminen vaihtelee. Muutama harrastuskin on jo jäänyt. Mitä arvokasta terveyshaasteet ovat opettaneet, sen pohtiminen on kesken. Hymy tarjosi mietittäväksi myös arkillisen eri ihmisiltä koottuja elämänsanoja. Poimin listalta kaksi puhuttelevaa sanaa, niistä muodostui pian yhdyssana, joka voisi olla oma elämänsanani.
Oli sovittu, että keskiviikkona ja torstaina syömme hiljaisen lounaan. Olimme jo keksineet Siskon kanssa millä terassilla on varjoisinta mihinkin aikaan. Etsiydyimme samaan pöytään. Katselin valkoisena kukkivaa jasmikepuuta, taivaan sinessä sujahtelevia pääskysiä ja ylempänä purjehtivia poutapilviä. Kimalaiset häärivät ruusuaidassa ja nokkosperhoset, niitä lenteli kaikkialla kartanon puutarhassa! Miten ihana olikaan seurustelusta vapautettu hiljaisen yhteyden kokemus.
Tämänpäiväiset Hymyn pohjustuspuheet tuntuivat lipuvan ohi, ja kiihkeä keskustelu aiheista alkoi väsyttää. Hipsin hiljaa takaovesta ulos ja omaan huoneeseen. Kävin suihkussa ja nukahdin päivätorkuille. Tunsin uudenlaista väsymystä, kuin kahden koronavuoden sosiaalisen paaston jälkeen uusien ihmisten ajatusten, asiain ja mielipiteiden vyöry olisi yhtäkkiä ollut vain liikaa. Olin toivonut viikolta lepoa ja uutta ajateltavaa, nyt tuntui, että olin unohtanut innoissani levon. Onneksi jokaisella oli vapaus toimia osallistumisen suhteen tarvitsemallaan tavalla.
Illalla puhuimme päivästämme Toisen kanssa puhelimessa. Miten tärkeäksi olemme tulleet toisillemme, huomasin. Senkin tajuamiseen tarvittiin jatkuvasta yhdessäolosta vapaa viikko.

Neljäs päivä

Eilisestä jäi kuitenkin vaivaamaan kysymys: Mikä on kesken? – Elämähän on aina kesken niin kauan kuin sitä on. Anna-Maija (Raittila) puhui usein keskeneräisyydestä eräänlaisena odotusarvoisena osana kristityn elämää. Toisaalta uskon perusteemoja on, että se on lahjaa, Jumalan puolelta tehty vastaanottamista vaille valmiiksi. Mutta oma henkinen kasvutiemme on aina kesken. Emme ehkä ehdi mahdollisuuksiemme rajoille koskaan. Ehkä tärkeintä on vain sitoutua henkisten arvojen mukaiseen elämään, soljumaan siinä virrassa.
Tänään Hymy puhui lapsen spiritualiteetista, jota hän tutkii. Miten ainutkertaista, tuoretta ja herkkää, vaikutusaltista se on. Lapsen uskontosensitiiviset herkkyyskaudet on havaittava, avoimuus kysymyksille, aito ihmetys. Lapsen selvänäköinen usko voi järisyttää maailmoja.
Kuljimme Siskon kanssa kukkaniittyjen halki niitettyä polkua rantaan. Tein kimpun muutamasta niittykukasta ja heinänkorresta. Vein sen kappeliin. Merenlahti kimalteli auringonsäteissä. Istuimme vaiti rannalla. Tuuli rypytti veden pintaa. Palatessa löysin vielä yhden yksinäisen varjoliljan kappelin kupeelta. Miten kaunis sen kukkalatva onkaan, kuin koru. Tulimme taas omenatarhaan istumaan. Tuli puhetta korona-ajan jättämästä alavireisyydestä. Mietimme miten mielialojen voisi antaa aaltoilla rauhassa, säilömättä, kutsumatta. Hakea rinnalle asioita, jotka tasapainottaisivat. Minulle se olisi musiikki…
Viimeisenä yönä suru laskeutui sieluun kuin usva. Tunsin kipuna oman keskeneräisyyteni ja menneiden haavoittumisten arvet. Miten isän siunaamat siipeni suitsittiin. Miten kynsille lyötynä oli vaiettava siitä, minkä koin elämän parhaimmaksi lahjaksi. Surua, surua.

Lähdön päivä

Eilen muutamien ihmisten uteliaisuutta ruokkivat kysymykset ja itsetietoiset kommentit alkoivat väsyttää. Tänään käyty palautekeskustelu viikosta ilahdutti kyllä Hymyä, jotkut ottivat kovasti tilaa siinä. En saanut sanotuksi mitään, vaikka monesta asiasta olisin voinut kiittää ja kertoa tyytyväisyyteni. Hymyn palaute meille oli ytimekäs: täällä on ollut viisaita ja herkkiä ihmisiä koolla.
Lattialle levitettiin kymmeniä kortteja, joissa kaikissa oli kuvattuna erilaisia ovia. Siitä sai kukin valita ’oman’ ovensa. Huokasin itsekseni, onko täällä yhtään avoinna olevaa ovea. Mies, joka sattui kuulemaan sen, osoitti yhtä ovikorttia, joka sitten jäi käteeni. Monet halusivat kertoa valitsemastaan ovesta, mutta en saanut sanottua, etten löytänyt avointa ovea ja tämä, mikä on kädessäni, on oikeastaan toisen valitsema. Kuvassani oli tumma, ehkä saunan verannan ovi, jonka lasista heijastui pihapuita. Ovenpielessä kyyhötti valkoinen tuoli ja sillä punainen omena. Tuolin vieressä omenoita oli täysi sangollinen. Jollakin tavalla ovi tuntui kuitenkin hyvältä. Se, joka toi ovelle omenat, halusi antaa hyvää.
Päätöskeskustelun jälkeen monet halusivat jakaa vielä ajatuksiaan. Olin pujahtamassa terassille, kun Hymy tulikin siinä vastaan ja kysyi: onko kaikki hyvin? – Oh, miten tarkkavaistoinen olet, henkäisin. Hän odotti. – Olen eilisestä lähtien ollut jotenkin surun vallassa eikä se väisty. Se liittyy jatkumoon, kesken jääneisiin asioihin. – Jutellaanko siitä? Ennen lähtökahvia, terassilla? – Siinä sitten avasin suruni yksinkertaisin ja tosin sanoin ja Hymy otti sen vastaan, ilmaisi ymmärtäneensä. Ja osoitti minulle sen sangollisen iloa ja rakkautta, joka elämästäni voi välittyä sanoittakin.
¤ ¤ ¤

  • Voi miten syvällinen viikko ja miten ihana kertomus! Ehkä se pintaan noussut vanha suru taas löytää kohtansa elämäsi raitamatossa.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 21. heinäkuuta @ 16:37

  • Vaihtelu oli jo tarpeen tässä koronaerämaassa. Surut kulkee kulkuaan, laula sinä vaan, sanotaan vanhassa laulussa. Suru saa ensin värinsä, sitten kipunsa ja lopuksi haalistuu kaipaukseksi ja haikeudeksi.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 22. heinäkuuta @ 17:55

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.